Odotusta (parisuhdesopalla)

Kärsimättömyyden tilalle on salakavalasti ryöminyt outo seesteisyys. Ihmeen tyytyväinen olo. Fyysinen olotila on huippuluokkaa, suoraan sanottuna raskaus tuntuu ainoastaan kammetessa sängyltä/sohvalta ylös, sukkia pukiessa tai yöllä kylkeä kääntäessä ja lonkkia kolottoaessa. Kävellessä en paljoa huomaa raskauttani ja mietinkin miltä sitten tuntuu kävellä, kun maha on taas lähempänä entistä, varmaan tuntuu ettei ole mahaa sitten enää ollenkaan.

Tänään olen kirmaillut metsissä koiran kanssa metsäkauriin lailla hyppelehtien, no ainakin hyvin lähellä metsäkaurista omasta mielestäni. Sitten imuroin kotona tarkkaan joka kolkan ja kieltäydyin muitta mutkitta miehen avuntarjouksista. Kerrankin näin, kunhan ei liikoja totu tähän siivousintoiluuni. Eilen harrastettiin myös kivointa ässää ja huomenna luvassa sauna. En kyllä usko että tämä nyt mitään vauhdittaisi, mutta mikäs siinä kun kerran mukavalta tuntuu.

Oikeastaan nyt onkin tullut sellainen tunne, että ei tässä ole mikään kiire. Ihan kivaa jos voi vielä muutaman viikon vaan olla ja valmentautua henkisesti. Sillä melkoinen muutos sitä on kohta luvassa joka tapauksessa, ei sitä enää pakoon pääse. Välillä on iskenyt sellainen tunne, kun on ensin miettinyt kärsimättömänä, että miten tässä jaksaa enää odottaa, että jos se synnytys sitten oikeasti alkaisikin nyt niin iskee paniikki, että ei ihan vielä, en mä vielä ole valmis.

Kulunut viikko hurahtikin ihan kivasti ja ensiviikolle on kanssa järkkääntynyt ohjelmaa etenkin alkuviikolle. Sitten loppuviikko onkin varmaan ihan kiva vaan rentoilla, etenkin kun viihdyn hyvin ihan kotosalla, että alkuviikon sosiaalisen elämän jälkeen on ihan kiva vaan olla. Maanantaina on myös neuvola ja niitä onkin nyt varattuna joka maanantai aina laskettuun aikaan asti.

Parisuhteestakin voisi pitkästä aikaa turista. Siitä onkin vaan hyvää sanottavaa. Jo pitkään on mennyt tosi mukavasti ja mulla on ollut varmaan joulusta asti sellanen vastarakastunut olo. Olen niin onnellinen! On meillä jotain pientä kinaakin ollut, mutta ei mitään ihmeempiä. Tuntuu vaan että olen todellakin löytänyt sen oman paikkani ja perheeni. Ei ole enää semmoinen haahuilija kuin vielä vuosi sitten. Näin se elämä vaan muuttuu. Toivottavasti tätä onnea jatkuisi vielä pitkään!

Hih, mukava olo!

Mikä kumma siinä on että monta kuukautta hurahtaa tuosta vaan ja jaksaa odottaa, mutta sitten kun kyse on enää muutamasta hassusta viikosta niin sitä muuttuu kamalan kärsimättömäksi? Tietysti se, kun kaikki valmistelut ja suunnitelmat on tehty ei voi kuluttaa enää aikaansa niiden parissa. Toisaalta olen kuitenkin sitä mieltä, että parempi että ne on tehty, ettei sitten tule yllättävää kiirettä jos jotain nyt sattuu piakkoin jo tapahtumaan. Eniten ehkä ottaa päähän tämä päälle langennut väsymys. Veikkaan että ulkona vallitsevalla harmaalla “syyssäällä” on paljonkin tekemistä sen kanssa. Ei oikein ulos huvita mennä ja sisälläkin masentuu jos vahingossa sattuu vilkaisemaan ulos.

Olen jakanut tämän loppuodotuksen viikkoihin. Yllättävää! Ei sitä oikein kuukausiinkaan voi enää jakaa. Tällä viikolla ohjelmassa parin kaverin tapaaminen, vuosipäivä miehen kanssa ja vanhempien luo saunomaan meno. Ensi viikolla olisi myös tarkotus yrittää treffata kavereita, virittää hoitotaso ja käydä läpi vielä kaikki vauvan tarvikkeet ja kehitellä niille jotkut hyvät omat paikat, mistä sitten kaiken löytää näppärästi. Jos jaksan niin pitäisi käydä varaamassa aika kasvohoitoon ja ripsien ja kulmien värjäykseen, kun sain joululahjaksi sellaisen lahjakortin. Se on onneksi voimassa maaliskuun puoleen väliin, että vauvan tulon jälkeenkin kerkiää jos tiukille menee muuten.

Jotenkin jänskättää, että minkä näköinen tyyppi täältä onkaan tulossa? Onko se tyttö vai poika? Millainen temperamentti sillä on? Muistuttaako enemmän äitiä tai isää, vaiko isoäitiä? Miltä tuntuu sitten vauva-arki? Ja kaikkien vanhempien tavoin toivon, että vauva on ennen kaikkea terve. Olen enimmäkseen varautunut siihen, että vauva-arki on uuvuttavaa, etenkin aluksi, mutta uskon että vauva tuo kyllä niin paljon ylitsevuotavia onnentunteita, että ne peittoavat kaikki väsymykset ja ongelmat kuusnolla. En ole kauheasti uskaltanut kuvitella mitään ruusunpunaisia kuvitelmia, ettei sitten arki iskisi shokkina. Ei sitten tarvitsisi selitellä, että tiesin kyllä, että tämä on väsyttävää, mutta en arvannut että näin totaalisen uuvuttavaa, tai tiesin kyllä, että vauva tarvitsee paljon huomiota, mutta että siinä on sitten totaalisen kiinni kokoajan… No, kaikkeen tuskin voi vaan varautua, vaikka miten yrittäisi. Varmasti jotkut asiat pääsevät kuitenkin yllättämään.

Lepäily ja iisisti ottaminen on kyllä oikeastaan ihan mukavaa nyt. Olen huomattavasti paljon parempaa seuraa kun en ole kuluttanut itseäni aivan puhki. Tässä on nyt hyvä kerätä voimia tuleviin koitoksiin, kun vielä on mahdollisuus. Ei tässä mikään kiire vielä ole.

Täällä onkin mennyt pari päivää oudosti kipeenä. Luulen että kai jotain flunssan tapaista, vaikka oireina on lähinnä vaan täysin uupunut ja voimaton ja jotenkin outo olo. Torstaina puhkuin vielä energiaa, imuroin, tiskasin ja mieskin totesi, että siivoan kuin hullu. Perjantaina sitten heräsin, kaiketi suhteellisen hyvin nukutun yön jälkeen, söin aamupalan ja nukuin jälleen enempi vähempi koko päivän. Tämän päivän ohjelma on ollut melkolailla sama. Yöllä hikoilin niin reippaasti, että epäilin jo lapsivesien menneen kun alushousutkin olivat kauttaaltaan kosteat ja lakana ja reidet samoin, mutta niin oli yöpaita ja tyynykin, että siis oli vaan tullut hikoiltua jättisian lailla. Kuumetta ei mitattaessa ole ollut, mutta aika laiskasti olen jaksanut mittailla, ehkä ihan siksi kun tuntuu että kuume nousee varmasti kun yrittää saada tuon tyhmän elohopean mittarissa alas, kun saa ravistella kätensä irti ennenkuin mihinkään liikahtaa. Olo on ollut kurja ja tukala. Jotenkin sellainen outo, ettei ihan normaalilta flunssaltakaan vaikuta. Tietysti olen sitten miettinyt, että ennakoiko tämä jotain alkavasta synnytyksestä? Vauvakin tuntuu olleen hieman vaisumpi, mutta antaa kuitenkin onneksi sen verran elonmerkkejä etten siitä ole huolissani. Eilen olin myös jotenkin kamalan itkuherkällä päällä pitkästä aikaa. Mietin että jos torstaina annetuista verikokeista rhesus-negatiivista varten selviääkin, että vereni on alkanut muodostamaan vasta-aineita ja joudun hätäsektioon. Tajusin etten ole ollenkaan varautunut sektion mahdollisuuteen. Alatiesynnytys ei pahemmin pelota, mutta sektio pelottaa sitten senkin edestä. Ei multa ole koskaan leikattu mitään muuta kuin hiukset, joten tuntuu vaan aivan kamalalta ajatukselta että maha viillettäisiin auki. En halua ajatella asiaa, vaikka jotenkin tuntuu, että kai siihenkin pitäisi edes vähän varautua. Sitten itketti se, että jos kuolenkin, enkä pääse iloitsemaan vauvasta ja kävi sääli miestä. Sitten itketti sekin, että jos joudun olemaan yötä sairaalassa ennen kuin varsinainen synnytys lähtee kunnolla käyntiin ja mies joutuu tulemaan kotiin yöksi, että miten kurjalta tuntuu sitten erota. Sitten itketti, kun miehellä alkoi eilen urheiluharrastus, mistä se on jo vuosia haaveillut, mutta jota ei ole sen paikkakunnalla Irlannissa ollut mahdollisuus harrastaa ja se oli niin innoissaan ja tohkeissaan, että tietysti piti ihan liikuttua kyyneliin sitä tohkeilua katsellessani. Tänään on onneksi ollut itkemisen kannalta rauhallista, mutta edelleen tajuton väsymys päällä ja vauva tuntuu puskevan kohti virtsarakkoa ja peräaukkoa siihen malliin, että väkisinkin miettii että joko se on sieltä kohta tulossa? Toivoisin kyllä että viikon ainakin malttaisi siellä pysyä ettei olisi ennenaikainen. Toisaalta olisi myös kiva, että sinnittelisi siellä helmikuulle, niin sitten meillä olisi synttärit samassa kuussa. Toisaalta ensi perjantaikin olisi aika metka, kun meillä on silloin miehen kanssa yksivuotispäivä. Toisaalta ja toisaalta.

Ensiviikolle onkin siunaantunut ihan mukavasti aktiviteettia, ettei ajan pitäisi käydä pitkäksi sillä saralla. Sitten jos saisi vielä nämä pienimmätkin nippelinappelihommat hoidettua täyteen valmiuteen. Sain torstaina ison säkin ihania käytettyjä vauvan vaatteita, mutta ne odottovat vielä säkissään läpikäymistä, nyt ei vaan riitä energia. Tuo jälleen plussan puolelle hivuttautunut säätila ulkonakaan ei piristä sitten yhtään. Huomenna ollaan menossa ystäväpariskunnan kanssa ulos syömään, että jotain kivaa tiedossa ja pian. Toivottavasti olisi silloin vaan vähän pirteämpi olo. Ei tällasta koomaa vaan jaksa. Jassoo, ei kuumetta, jos tuohon mittariin on luottaminen. Miksi siis tällainen olo?

Viimeinen neuvolalääkäri on nyt ohi eli tässä tätä perusinfoa:

Rv. 35+5

Paino: +906/viikko yht. 15kg koko raskauden aikana. (Huh!)

Turvotus: +/-

RR: 120/80

Pissa: puhdas

sf-mitta: 32 (nätisti keskikäyrällä.)

Lapsivesi: normaali

Vauvan sydämen syke: 150

Liikkeet: ++

Tarjonta: rt (ei kuulemma enää pitäisi mahtua kääntymään perätilaan.)

Kohdunkaula: 3cm

Kohdunsuu: Kiinni & kiinteä

Eli kaikki niin hyvin kuin olla ja voi. Vauva oli jo laskeutunut, mutta ei kiinnittynyt kuitenkaan. Veikkaili syntymäpainoksi samoja lukuja kuin mitä itse syntyessäni painoin eli 3600g tienoilla, eli ihan jees. Oikea painohan voi tosta usein vaihdella +/- 500g. Toivotaan kuitenkin ettei yli 4kg:n menisi. Yritän rajoittaa herkuttelua, koska nyt vauva lähinnä kerää vaan tota painoa ja imee kyllä kaiken rasvan ja sokerin itseensä. Kysyin vauvan potkuista, kun mulla ei pahemmin kivuliaita potkuja ole tuntunut, niin vastasi ettei tarvitsekaan tuntua ja että kaikki vauvat eivät edes niin paljoa potki, eikä se tarkoita että olisi mitään vialla. Muutenhan vauva on vaan vilkastunut ja möyrii minkä kerkeää. Lääkäri veikkaili että synnytys menee hyvinkin laskettuun aikaan tai jopa hieman yli, mutta totesi, että koskaanhan ei voi tietää. Eli ei ollut sitten tämä jatkuva siivoilu ja pitkät lenkit vaikuttaneet paikkojen kypsymiseen sitten millään tavalla. Toisaalta ei niiden tarvitsekaan etukäteen kamalasti kypsyä, voi sitten mennä nopsastikin kun tositoimet alkavat. Nyt siis vaan odotellaan ja ihmetellään ja siivoillaan ja lenkkeillään kahta kauheammin.

Odotuksesta puheenollen, uhosin täällä jo niin varmana ettei aika takuulla ehdi käymään pitkäksi ja että päinvastoin vaan viuhahtaa ohi, mutta nyt on kyllä vähän sellanen olo kuitenkin, että jaahas, mitäs sitten? Täällä on nyt oikeastaan kaikki valmiina, ainoastaan hoitotaso tuohon lipastoon pitäisi kiinnittää ja pari taulua siirtää, siinäpä se. Noikin sellasia juttuja, että mies voi vaikka tehdä sillä aikaa kun olen sairaalassa. Kelalta tuli äitiys-ja vanhempainrahapäätös ja olen nyt siis virallisesti äippälomalla. Olen tukiini erityytyväinen, vaikka saankin vaan minimin, mutta se on jo usean sadan enemmän kuin mitä sain opintotukea. Eli taloudellisesti paranee tilanne. Jipii!

Mutta tosiaan mitäs nyt??

Trallalallalei! Viikot ne senkun paukkuvat. Kammotus. Alkaako tämä odotus olemaan todellakin jo lopun puolella? Muistan kun juuri puheltiin äidin kanssa että eihän tässä ole kuin kolmisen kuukautta enää ja nyt voi hyvin puhua jo kolmesta viikosta. Toki voi mennä enemmänkin taikka vähemmän, sehän tässä onkin niin jännää, kun ei voi tietää. Jostain olen saanut päähäni, että tämä vauva tulisi jo ennen laskettua aikaa ulos. Ei siihen mitkään merkit kyllä viittaa, mutta ehkä juuri siksi. Kun tähän asti olo on ollut enimmäkseen mitä mainioin ja jaksan edelleen tehdä reippaita ja suht pitkiäkin lenkkejä koiran kanssa ja touhuta, niin sopisi jotenkin kuvaan, että itse synnytys tapahtuisi jotenkin tosi yllättäen ja spontaanisti hieman etuajassa ilman sen kummempia varoituksia. Toisaalta olen kyllä ajatellut, että mun tuurilla kärvistelen vielä pari viikkoa lasketun ajan yli. Tiedäpä tuota sitten.

Nyt on hankintojen puolesta sentään kaikki valmiina, että lapsi on nyt tervetullut! Ei puutu kuin rintapumppu, jonka ajattelin hankkia vasta sitten kun näen mikä on todellinen tarve. En vaan viitsi hankkia jotain joka maksaa n. 60e kun varmuutta sen tarpeellisuudesta ei ole.

Perjantaina ostettiin sitten musta Brion Primo turvakaukalo.  Ollaan siihen miehen kanssa kumpikin erityytyväisiä. Taas tuntuu, että ollaan nyt jotenkin askelta lähempänä h-hetkeä, kun on oikein turvakaukalokin valmiina. Tuntuu kyllä välillä hassulta, kun kämppä on täynnä vauvaan viittaavaa tavaraa, mutta vauvaa ei vielä näy, muuta kuin heiluvina möykkyinä vatsassani. Hoitopöytälipasto ja pinnasänkykin ovat nököttäneet täällä varmaan jo pari kuukautta, että niihin on jo niin tottunut, että ne vaan on eikä tule enää ajatelleeksi miksi ne on.

Torstaina olisi sitten neuvolalääkäri. Oikeastaan odotukset ei tolta lääkärikäynniltä ole kovin kummoset. Eniten kiinnostaa että onko kohdunsuulla ja kohdunkaulalla tapahtunut mitään kehitystä. Viimeksihän kohdunsuu oli napakasti kiinni ja kohdunkaula 3cm, mutta siitä onkin jo pari kuukautta. Jotenkin en luota että lääkärini osaisi antaa mitään erityisiä painoarvioita vauvasta. Tai siis en niihin mitenkään sokeasti luottaisi.

Yöt alkavat olemaan massun kanssa hankalia. Tuntuu että pystyy olemaan toisella kyljellään ehkä max. 30min. ja sitten särkee jo lonkkia ja kylkiä siihen malliin että on käännyttävä puhisten. Tyynyjä olen yrittänyt asetella sinne tänne, mutta nekin tuntuu hankalilta ja sitten nekin on aseteltava aina kääntyessä uudestaan. Joka kääntymisen yhteydessä tulee myös pieni vessahädän tunne, että sielläkin tulee rampattua. Yritän tässä vielä lopetella kahvinjuontia, kun olin ajatellut olla ilman tämän viimeisen kuukauden, mutta sekin on hankalaa kun ei sitten herää niin millään. No onneksi tätä ei kauaa enää kestä.

Hmm.. Pitää nyt yrittää ottaa vielä kaikki irti tästä “haahuilusta”, kun voi vapaasti tehdä mitä lystää. Kohta voisi alkaa vaikka katella jotain leffaa. Kirjaa olenkin ehtinyt jo lueskella ja lenkkeillä koiran kanssa. Pyykitkin pesty ja viikonloppuna siivottiin miehen kanssa. Miehellä on kanssa joku vimma saada paikat kuntoon vauvaa varten. Se olisi heittämässä kaikkea pois mistä itse ajattelen että voihan sitä vielä tarvita. Toisaalta kaapit ja komerot tuppaa aina olemaan täynnä just noita “voisihan niitä vielä tarvita” tavaroita ja eihän niitä yleensä koskaan sitten tarvitse. Tai sitten kun tarvitsisi niin niitä ei enää edes muista ja hankkii kuitenkin uuden. Pitäähän tänne alkaa raivaamaan enempi tilaa kanssa sitten kaikille vauvan tavaroille, etenkin sitten kun se kasvaa ja alkaa olla lelua jos toista. Vaikka itse varmasti yritetäänkin hankkia mahdollimman harkiten leluja eikä haluta totuttaa lasta siihen että tavaraa tulisi ja olisi ylenpalttisesti niin varmaan ihan lahjoina sitten tulee ties mitä. Onneksi jouluun on aikaa ja samaten vauvan 1-vuotissynttäreihin. Eikä se lapsi onneksi lelujenkaan päälle vähään aikaan pahemmin ymmärrä. Sitten ne ongelmat vasta alkavat kun aletaan toivoa jotain My Little Pony-Bratz-Lego-whatever-juttuja ja sitten ihmetellään että mihis kaappiin ne ängetään. No siinä vaiheessa toivottavasti asuttaisi jo tilavimmissa nurkissa. Toisaalta aika menee niin nopeasti että tässähän tulee jo kiire muuttaa. No, mutta asia kerrallaan. Jos nyt ensin vaikka odottaisi että se vauva sieltä syntyisi.

Ja että uusi vuosi. Meikäläinen viettää uuden vuoden kemuja ihan kahden hauvan kanssa, kun miehen mokoma on töissä aina vuoden vaihtumiseen asti. Eipä siinä mitään. Uusi vuosi on aina ollut mulle sellainen “yks lysti” juhla, että sama se miten sen vietän. Joskus toki hyvät bileet uutena vuotena on paikallaan, mutta nyt ei paljoa bileet taikka hileet ymmärrettävästi nappaa. Joten paras vaihtoehto on sipsit toisessa kädessä, kokislasi toisessa ja joku hömppä leffa vaikka pyörimään.

Kehitin tuossa paniikkia kun sain lahjaksi Emendon jalkakylpysuolaa ja jalkarasvaa ja tajusin, että niissähän on eteerisiä öljyjä. Sitten googletin eteeristen öljyjen käytöstä raskausaikana ja mm. piparminttua, mitä on tuossa voiteessa ei suositeltu käytettäväksi olleskaan. Lopulta luettuani sitä sun tätä tulin siihen tulokseen, että pari kertaa viikossa voin huoletta kylvytellä ja rasvailla jalkojani, että eikai yksi jalkavoide voi niin ytyä kuitenkaan olla, että siitä synnytys sentään käynnistyisi. Sain lahjaksi myös eteerisiä öljyjä sisältäviä hierontaöljyjä, mutta niiden käytön jätän suosiolla myöhemmäksi.

Ollaan saatu taas hieman pikkujuttuja shoppailtua, mm. ammeen, harsoja, vaippoja, bepanthen rasvaa.. Turvakaukaloa vielä metsästetään, voipi olla että tilataan se netistä, mutta kattoo nyt josko jostain löytyy vielä. Täytyy mennä vanhempien luokse Espooseen autolla kiertämään lastentarvikeliikkeet läpi, kun ei täällä pirun keskustassa ole missään mitään näppärällä kulkuetäisyydellä. Tai en ainakaan tiedä niistä. Sitten alkaa hankinnat olla melko kuosissa ja ei muuta kuin laittamaan vielä kaikki valmiiksi ja vimpan päälle täällä kotona.

Raskausviikkojen laskemiset ovat jotenkin viimeaikoina menettäneet täysin merkityksensä. Enempikin sitä kauhistelee, että voi ei, alkaako seuraavaksi jo 36 viikko? Paniikki paniikki! Mä en jotenkin osaa huolehtia miten saan ajan kulumaan synnytykseen asti. Siinähän se kuluu samoin kuin tähänkin asti, eli nopeasti. Toki ymmärrän niitä, jotka ovat vasta pääsemässä äippälomille ja kaikki on kuitenkin lähes valmista ja jotka eivät ole tottuneet päivät pitkät kotosalla olemaan tai niitä joilla on tuskaisempaa tämä raskausaika, silloin ymmärrettävästi toivoo, että pääsisi nopeammin vaivoista eroon.  Mua taas lähinnä vaan hirvittää tää lyhyt aika mitä on enää jäljellä.

Välillä en kyllä vieläkään käsitä olleskaan, että ei tämä raskaus loppuelämää kestä ja se vauvahan sieltä on tulossa pian uloskin. Että kaikelle tälle hössötykselle, hankinnoille, järkkäilyille on ihan joku aika suurikin syy. Ei vaan mene kaaliin.

Mutta nyt menen sytyttelemään kynttilöitä ja mietiskelemään kulunutta ja tulevaa vuotta. Kumpikin vuosi ovat elämässäni sellaisia suuria käännekohtia, erittäin merkittäviä vuosia.

Räiskyvää Uutta Vuotta!

 Hiphei, joulusta selvitty! Tuli syötyä paljon, mutta ei liikaa (no okei, ehkä vähän liikaa). Löhöilty on, nukuttu on ja laiskoteltu vaan. Aattona mentiin ensin hautausmaan kautta vanhemmilleni, jossa oli sisko & siskon mies, veli & veljen avovaimo sekä heidän kaksi pientä tytärtään + kaikkinensa viisi koiraa. Siellä sitten syötiin hyvin ja tuhdisti, laulettiin lasten kanssa joululauluja, jaettiin lahjat, juotiin kahvit yms. ja siinähän se meni, vauhdilla. Joulupäivänä oltiin vielä iltaan asti vanhemmillani kunnes tultiin kotiin ja eilinen meni täysin lahjoja ihmetellessä ja löhöillessä. Tänään olikin sitten pakko lähteä kunnon lenkille koiran kanssa kun sääkin oli mitä mainioin, että pääsisi pahimmasta joulukoomasta eroon.

Pakkailin tänään hiukan sairaalakassia ja kattelin mitä vauvalle ottaisi kotiutumisvaatteiksi. Oli tarkoitus pestä vielä vauvan  vaatteita, loput värilliset, mutta se jäi nyt huomiselle, kun pesin omia vaatteita ensin ja ei ole enää kuivumistilaa.

Laskeskelin tässä, että tasan kolmen viikon päästä vauva olisi jo täysaikainen, jos päättäisi syntyä silloin. Tuntuu aika oudolta. Ajattelin että jos saisi kaikki tärkeimmät asiat valmiiksi ja hankittua siihen mennessä. Voihan se vaavi sitäkin ennen tahtoa jo ulos, mutta jotenkin en osaa uskoa että se nyt paljoa ennen laskettua aikaa tulisi, joten en jaksa sen takia liikoja panikoida. Käydään miehen kanssa maanantaina alustavasti katselemassa turvakaukaloa+ muita pikkuhankintoja ja sitten miehen palkkapäivän jälkeen käydään ne hankkimassa. Vaatteita ei taideta enää ostella, jätetään siihen että nähdään kumpi sieltä nyt tulee ja mitä se todellinen tarve sitten lopulta tulee olemaan.

Olo alkaa olemaan raskas. Kävely sujuu vielä hyvin, mutta kaikki muu onkin sitten yhtä puhinaa. Sukkia hankala saada jalkaan. Ihan kivaa kohta alkaa päästä taas normaalimpaan olotilaan, etenkin kun mikään ei sitten ole enää niinkuin ennen. Ehkä sitten jaksaa hiukka paremmin sopeutua taas uuteen ja ihmeelliseen, kun muuten olo on normaalimpi.

Viimeinen kuukausi tulee sujumaan viimeisiä valmisteluja tehden ja Playstation 3:sesta nautiskellen. Sain sen nimittäin mieheltä joululahjaksi! Selittyi ainakin se mihin sen palkka on mennyt. Onhan siitä toki miehellekin iloa, mutta täytyy tunnustaa, että minä se meillä olen se peliaddikti. Täytyypä vilkuilla aleista josko löytyisi joku kiva peli… Niin ja leffojakin voi nyt katella ihan telkun kautta, eikä läppärin, sekin on ihanaa!

Lopuksi esittelyssä hoitopöytälipasto, johon tosin ei ole vielä laitettu hoitotasoa sekä pinnis:

Pahoittelen kuvien surkeaa laatua, sekä kamera huono, että tämä blogi, kun noita kuvia joutuu venyttelemään, että tekstit ei hyppäisi miten sattuu. Kuitenkin kuvissa selviää tärkein, eli tämä tilaihme makuuhuoneemme+ tuleva vauvan huone. Hoitopöytä ja pinnis ovat siis vastakkaisilla seinillä, sitten kummassakin kuvassa näkyykin jo sänkymme, jonka toisessa päässä on vielä kirjahylly ja työpöytä näkyykin tuossa pinnasängyn vieressä. On tässä ollut järkkääminen, kun haluttiin entisestä isommasta kirjahyllystä eroon ja haluttiin isompi sänky ja sitten vielä noiden vauvan huonekalujen sovittelu tänne. Mutta ollaan loppuratkaisuun sangen tyytyväisiä ja ihme ja kumma; ei tämä sen ahtaammalta tunnu kuin ennenkään.

Pöh, tuntuu ettei taaskaan vaihteeksi osaa kirjoittaa ja pää täynnänsä sekavia ja katkonnaisia ajatuksia ettei niitä oikein järkevästi osaa sanoiksi pukea. Eli jatkampa taas kun on jotain järkevää ajatuksen tynkääkin päässä.

Viuh huih ja huhhei! Tulinpa juuri reippaalta ja iloiselta lenkiltä, joka muodostui jossain vaiheessa pieneksi paniikiksi, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Mullahan nimittäin edelleen jatkuu tämä supermies-olo ja vetelin tuolla ihan sellasta hikivauhtia. Kävelin pari jyrkempää mäkeä reippaasti ylös ja olin ihan tohkeissani kun ei edes pahemmin tuntunut hengästyttävän. Ilakoin kun lenkkipolut olivat hiljaistakin hiljaisempia, että saatiin koiruuden kanssa kirmailla ihan rauhassa. No siinä sitten puolisen tuntia reippailtuamme talsin kolmatta jyrkkää ja pitkää mäkeä ylös ja sitten iskikin uupumus. Oli pakko pysähtyä ja teki mieli mennä kyykkyyn, mutta sinnittelin kuitenkin pystyssä. Siinä sitten puuskuttelin n. 5-10min. paikallani ja koirakin näytti hieman huolestuneelta. Sitten rupesin miettimään, että hölmöä kirmailla tässä vaiheessa raskautta tuolla hiljaisissa metsissä, kun en ollut edes kännykkää älynnyt ottaa mukaan. Siis kevyt kuntoilu on toki hyväksi, mutta tästä lähin se känny mukaan ja vähän pienemmät kuvitelmat omista supervoimista.

Eilen olikin sitten taas neuvola, eli päivityksiä:

rv.33+2

Paino:+550

Turvotus: -

RR: 115/77

Pissa: puhdas

sf-mitta: 30

Lapsivesi: normaali

Vauvan sydämen syke: 160

Liikkeet: ++

Seuraava kerta onkin sitten viimeinen neuvolalääkäri, tuossa tammikuun alkupuolella.

Täällä on saatu suurimmat jouluhässäkät viimein hoidettua. Vielä yksi lahja uupuu, mitä mennään miehen töiden jälkeen ostamaan, ei onneksi mikään hankala tapaus, että tarttisi etsiä sen kummemmin. Puhtaat lakanat olisi vielä vaihdettava sänkyyn ja tiskattava eiliset leipomisvälineet ja siinä nuo sitten onkin. Sitten voi vaan rentoutua ja rauhoittua joulun viettoon. Aah!

Mukavan Rentouttavaa ja Rauhallista Joulua!

Pikaista bloggausta kiireen keskeltä. Eli saatiin miehen kanssa lopulta asiat selvitettyä. Oli tossa taas pari päivää vähän vaikeempaa, mut sit saatiin puhuttua, itkettyä (mieskin itki) ja minä vielä kirjoitin sille viiden sivun kirjeen. Olen käyttänyt tätä kirjetaktiikkaa voitokkaasti muutaman kerran, kun saan ilmaistua asiat paremmin kirjoittamalla, ei ajatukset katkea kesken eikä sanat katoa, eikä toinen pääse siihen sitten keskeyttämään ja saa sanottua ihan kaiken mitä mieltä painaa. Etenkin kun me riidellään englanniksi, siis ylipäätään kommunikoidaan englanniksi, niin riitatilanteissa on usein vaikeeta löytää oikeita sanoja. Mutta nyt siis kaikki on taas kunnossa, mies on pyytänyt anteeksi ja minä olen pyytänyt omat riehumiseni anteeksi, kumpikin rakastetaan toisiamme ja halutaan edelleen olla yhdessä koko loppuelämä. Joulua ei siis ole peruttu.:)

Muuten olen ahkeroinut vauvan vaatteita pesten, myös peitot, toppapuvut, lakanat ja harsot on nyt pesty. Vielä jotain pientä tosin pesemättä, mutta ei sellaista tärkeää mitä tarvitsisi heti vauvan syntymän jälkeen.

Mulla on alkanut tässä touhutessani uudenlaiset kivut, kaiketi jonkunlaiset kivuliaammat esisupparikivut tai että alkaa kohdunkaula lyhentyä ja kohdunsuu pehmetä. Pitää kai alkaa ottamaan pikkuhiljaa iisimmin tonne viikolle 37+0 asti, että vauva ei syntyisi ennenaikaisena. Vaavi on muuten alkanut pyörimään aktiivisemmin ja muksauttelee varsin mukavasti vähän väliä virtsarakkoon. Muutenkin tuntuu, että pissalla saa juosta vielä entistäkin enemmän ja usein sitten tulee vaan pari tippaa.

Mutta juu, pitemmittä puheitta, kiirettä pukkaa, joten pitää juosta! Miten musta tuntuu, et mä nykyään jaksan ihan mitä vaan, vaikka viimekin yönä nukuin 2h ja äskettäin tunnin päikkärit? Ihme energiaa, vaikka samalla oonkin välillä niin väsy että meinaa jalat lähteä alta ja kävelen seiniä päin. Mutta kuitenkin touhuun kokoajan jotain siivousta, pyykkäystä, paketointia, koiran kanssa lenkkeilyä ja kaupoissa juoksua ja jaksan jopa lähteä kaupungille kaveria tapaamaan. Kuukausi sitten tuntu, et jos koiran kanssa oli ollut vartin ulkona niin ei sitten enää jaksanut yhtään mitään. Ihan kummaa. Ja huomenna meillä taas siivotaan ja leivotaan.:)

Puh, olen oikeasti yrittänyt kirjoittaa tänne monta kertaa, aloittanut ja sitten pyyhkinyt kaiken pois ja jättänyt sikseen. Nyt jos yrittäisi taas paremmalla menestyksellä. Kirjoituksen keskeyttämiseen on ollut milloin mikäkin syy, kone juminut, ajatukset katkenneet tyystin tai tullut jotain kiireisempää.

Lauantai-illasta asti aloin kärsimään kamalasta hammassärystä. Särky oli kuitenkin sunnuntaipäivänä ihan siedettävää, joten ajattelin että josko se siitä ja siivosin ja touhusin kuin hullu ja kävin koirankin kanssa tunnin lenkillä. Illalla sitten tavanomaisten touhupäivän jälkeisten lonkka-ja selkäsärkyjen lisäksi paheni taas toi hammassärky. Koko leukaa särki ja melkein koko päätä ja yhteen isoon hampaaseen ei voinut koskea ollenkaan. Kuitenkin sitten maanantaina onnistuin vitkuttelemaan hammaslääkärille soiton kanssa niin, että sanoivat että pitää soittaa uudestaan tiistai-aamuna heti kaheksalta jos hoitoon mielii päästä.  Siinä sitten kärvistelin ja nukuin jo kolmannen yön noin 2h. Tiistai-aamuna pääsinkin sitten onneksi heti hammaslääkärille ja siellä olikin jo syksyllä paikatun hampaan juureen tullut jotain mätää. Se sitten putsattiin ja pistettiin jotain lääkettä ja taas joku väliaikainen paikka päälle ja nyt toivottavasti selviää vauvan syntymään ja sitten heti taas hammaslääkärille röntgeniin ja juurihoitoon. Äiti sitten ihmetteli kun en saanut mitään antibioottikuuria, kun jos on ollut joku tulehdus ja päässyt verenkiertoon. Hui! No eiköhän ne siellä hammaslääkärissä tiedä. Toivotaan.

Tänään olenkin sitten siivoillut ja parhaillaan vauvan vaatteet hurisevat koneessa! En tajua miksi sekin on nyt muka niin jännä juttu pestä jotain vauvan vaatteita. Kai se tuo taas hieman lähemmäs todellisuutta. Ensin ajattelin lykätä koko homman jonnekin joulun jälkeen, mutta sitten oli aikaa ja äitikin taas jo totesi, että niitä olisi jo hyvä alkaa pesemään, kun ei voi tietää millon se vaavi päättää maailmaan tulla.

No nyt tällä hetkellä taas vituttaa ja itkettääkin. Syynä mies. Tässä onkin jonkun aikaa mennyt ihan hyvin, mutta tänään se sai mut kyllä vihaseks. Enste pyysin sitä viemään koiran ulos kun tulee töistä (oletin sen tulevan joskus viiden maissa) ja lähetin viestin ettei se valittaisi kun tulee kotiin ja jos heti pyydän sitä viemään koiraa ulos. Pyysin ihan siksi koska olin siivoillut tosi paljon päivän aikana ja saanut just yhen vähän kivuliaamman supparin, joten aattelin että parempi jos mies vie koiran. No sitten se tulee kotiin seittämältä, henki kaljalta haisten, ei siinä mitään, ei ollut kuitenkaan kännissä, mut sil oli työkaveri mukana ja muutama kalja kans. No ei sekään mikään paha ole, mut olin vähän kärttysenä et se tuo työkaverin tänne kysymättä multa mitään, mähän oisin voinu pomppia täällä vaikka alasti. Sit ku olin vähän kärttysenä ni se sit alkaa valittaa, et mitä mä nyt taas oikein valitan ja sanoin et ois kiva tietää etukäteen jos se on pyytäny jonkun tänne ja se vaan jatko et mitä mä valitan ja sanoin sit et mäkin sit rupeen tekee ihan mitä lystää kysymättä siltä mitään ja sit se hermostu täysin ja huus et tee vittu mitä haluut. Et onpa kiva mieli taas. Aattelin jo et lähen tästä vanhemmille yökylään ku tuskin tän illan aikana saadaan mitään parempaa enää aikaseks, siis sovittua mitään. Menee varmaan vaan pahemmaks kun se noi muutamat kaljansa taas juo, vaikka ei niitä paljoa ole. Toki on sillä rankkaa, täl viikolla seittämän päivän työputki ja sitäkin pelottaa ja huolettaa vauvan tulo, vaikka sitä tosi innoissaan odottaakin. Mut silti oli miten rankkaa hyvänsä ni silti vituttaa tollanen. Niin ja mähän sen koirankin sitten vein ennen sen tuloa, kun en tiennyt millon se on tulossa. Sillä on kännyssä se mikälie credit (mikskä sitä nyt suomeks sanotaan) loppu, et tiesin kyl ettei se voi tekstailla tai soittaa, mut ois sit menny vaik ostamaan sitä, et ois voinu ilmottaa.

Tästäkin tuli taas tällanen laidasta laitaan postaus, et tekis mieli poistaa koko roska, mut olkoon. Harmittaa eniten, kun olin tossa jo niin innoissani kaikesta ja sit mies tulee ja pilaa mun hyvän mielen. Ihan kun tässä muutenkaan niin riemuissaan ois viimeaikoina ollut ni sit ku vihdoin ois kaikki vähän paremmin ni sit mies pilaa kaiken. Kiitti vitusti!