Odotusta (parisuhdesopalla)

Ja jälleen polkaistaan viikko käyntiin neuvolakuulumisilla:

rv.39+2
paino: -200 (jee!) yht.16kg
RR: 130/80 (oisko tää nyt sitä synnytystä edeltävää verenpaineen nousua?)
pissa: puhdas
sf-mitta: 36
lapsivesi: normaali
tarjonta: rt
sykkeet: 140-155
liikkeet: ++

Elikkäs kaikki taas kivasti ja silleen. Vauva on kuulemma siellä niin hyvin hollilla, että jos lapsivedet menee niin voin mennä ihan normaalisti synnärille ilman makuuasentoja tai ambulansseja. Tuntui jännältä kun neuvolatäti sanoi että saas sitten nähdä että nähdäänkö taas viikon päästä. Aika kuitenkin ensi maanantaille varattiin. Eihän se olisikaan silloin kuin vain 2 päivää yli.

Aika jännää, että muutama viikko sitten sitä jo panikoi, että täähän voi tulla täältä ulos jo periaatteessa millon vaan ja nyt LA:n ollessa jo ihan ovella, tällä viikolla, niin tuntuu, että ei se sieltä vielä aikoihin tule kuitenkaan. Ultrien mukaanhan laskettu olisi ollut jo eilen! Kuitenkin nyt on vähän sellainen pöhkö olo, ei oikein enää viitsi ja huvita suunnitella mitään erityisempiä ohjelmia, että saisi aikaa kulumaan, sitä vaan on ja ihmettelee. Yhtenä päivänä muuten tohkeilin jo kun oli paperissa veriviiruja, mutta tajusin sitten kuitenkin pian että se oli siis nenäliinassa jolla olin juuri niistänyt nenäni, eli ei siis mitään limatulppaa.

Viime perjantaina kävin yliopistolla hoitamassa yhtä turhaa viimetippaan jättämääni hommaa. Sitten kävin taas moikkaamassa kaveria ja sen vajaa nelikuista poikaa. Vieläkään tajua, että kohta sitä elää itsekin sellaisen pötkylän kanssa. Oli kyllä hyvä jutella taas jonkun kanssa jolla on elämäntilanne suht sama ja jo kokemusta ihan pienen kanssa selviytymisessä. Että enköhän minäkin selviä ihan hyvin. Yllättäen nyt tuleekin oltua paljon enemmän tekemisissä vauvallisten/lapsellisten kaverien kanssa kuin vanhojen “bilekaverien”. On sitten kyllä pari sellaista muuta kaveria, joita kyllä tulee nähtyä melkolailla entiseen malliin, joiden kanssa ystävyys perustuu niin paljon muuhunkin kuin punaviinin vauhdittamaan biletykseen, kuitenkin vähän sääli, kun olen pitänyt aina noita “bilekavereitakin” hyvinä kavereina, joiden kanssa on tullut koettua paljon. No kaippa tämä on luonnollista.

Launtai taas vierähti “puistotätinä” veljen tytöille, jotka olivat meillä kylässä ja käytiin vielä luistelemassa, tai tytöt luistelivat ja minä kiersin luistinrataa ympäri koiran kanssa. Sitten juostiin vielä miehen kanssa kaupungilla noin kolmisen tuntia. Hassua kun virtaa ensin riitti vaikka kuin, mutta sitten kun tuli stoppi niin se kyllä iski niin totaalisesti. Hädin tuskin selviydyin lähimpään kahvilaan, sormet ja koko kädet olivat turvonneet aivan valtaviksi ja miehen piti käydä suorittamassa ruokaostokset yksin kun minä nuokuin mehupullon kanssa kahvilan pöytää vasten. Vähän aikaa levättyäni selviydyin sentäs sitten vielä kotiin asti. Ihan tollanen meno ja meininki ei taida olla enää tässä vaiheessa kovin hyväksi. Illalla sitten tulikin vielä huono olo ja oksensin. Eilen olin kanssa melko väsynyt koko päivän ja ruoka ei niin maistunut. Neuvolatäti kehoitti muutenkin välttelemään nyt ihmismassoja influenssakaudella, etten tulisi tässä h-hetkillä kipeäksi. Eli aika lailla kotosalla nyt sitten vaan odotellaan. Tosin perjantaina mennään vanhemmilleni saunomaan., josko se homma siitä saisi vähän vauhtia.

Huh, fiilikset poukkoilevat onnen, ilon, pelon, epäuskon, kärsimättömyyden, seesteisyyden, pirteilyn, väsymyksen, vouhotuksen ja touhotuksen välimaastossa sulavasti. Ei millään tahdo ymmärtää että tässä sitä nyt ollaan, että se vauva tulee sieltä oikeasti ihan pian. En vaan usko. Siis mulleko vauva?

Tänään tuli vaihdettua lakanat sänkyyn ja luulen että niitä ei todellakaan tulla enää vaihtamaan ennen vauvan syntymää. Ei meillä niitä kovin usein vaihdeta muutenkaan, silloin kun tuntuu, että aika olisi. Jo viimeksi mietin, että kerkeänköhän ne vaihtamaan vielä ja kerkesinhän minä, mutta enää niitä ei kyllä vaihdeta. Outoa. Outoa tehdä normaaleja juttuja ja tajuta, että seuraavalla kerralla kun tätä tekee onkin vauva jo täällä. Äh, nyt alkoi taas pelottamaan että miten sitä sellasen pienen avuttoman nyytin kanssa muka pärjää?

Odottelu jatkunee…

Vaihdoinpa sivupohjaa vaihteeksi. En oikein ole löytänyt mieluista pohjaa täältäkään ja loin jo tunnuksen vuodatukseen, mutta en ole ottanut sitä vielä käyttöön. Suurissa suunnitelmissa olisi yhdistää toinen blogini, jonka olen yrittänyt pitää lemmikki-blogina ja sitten vauva-blogi, jota siis sitten luonnostaan alan kirjoittamaan kun tämä odotus on ohi. Tuota lemmikki-blogia en ole oikein jaksanut kunnolla päivitellä enää aikoihin, kun tämä odotus on vienyt enimmät energiat, mutta olisi vielä kiva kuitenkin kirjoitella myös eläimistä vauva-arjen ohella. En sitä tänne halua linkittää ihan siitä syystä, että sitä blogia kun lukee/luki myös perhe ja kaverit ja en halua että kaikki löytävät tiensä tänne lukemaan enempi henkilökohtaisempia juttuja. Luulenpa myös että tuon blogin aloittaessani poistan täältä sellaiset jutut mitä en haluaisi aivan jokaisen tutun lukevan, että ei tarvi tätä kokonaan poistaa. Jos haluaa päästä katsastamaan meidän perheen karvaisia kavereita niin laita vaikka kommenttilootaan meiliossu niin lähetän blogin osoitteen.

Saas nyt sitten nähdä missä vaiheessa oikeasti sitten jaksan alkaa kirjoittelemaan meidän perhe-elämästä. Lähinnä ajattelin että se olisi sitten itselleen ja lapselle kiva muisto joskus, muistaisi mitä se elämä silloin oli tuoreessa perheessä.

Odotuksessa on tapahtunut käänne hieman kremppaisempaan suuntaan. Eilen nimittäin kun olin kaverin kanssa kahvilla niin tuolista noustessa viilsi yhtäkkiä aivan julmetusti lonkkaan. Sitten illalla kotona viilsi aika ilkeesti aina istuessa tai noustessa tai hieman jalkoja koukistaessa. Lonkat ja alaselkä onkin sitten kipunoineet eilisestä asti ja yö tuli nukuttua melko kehnosti. Tänään olenkin sitten yllättäen ollut aika väsynä. Sain onneksi käytyä kirjastossa jo eilen ja mukaan tarttui muutama vauvoihin ja odotukseen liittyvä kirja. Kiinnostavimmalta vaikuttaa Anne Kaustion toimittama Esikoinen tulee taloon- Elämä muuttuu, näkökulmia, myyttejä ja tositarinoita elävästä elämästä. Siinä esikoisen saaneet äidit ja myös muutamat isät kertoilevat kokemuksiaan ja ajatuksiaan odotuksistaan ja todellisuudesta vauvan tultua taloon aina milloin mistäkin vinkkelistä. Vähän olen alkanutkin jännittämään miten käy parisuhteen, miten jaksamisen, miten ystävyyssuhteiden yms. vauvan tultua pistämään kaiken uusiksi? Olen tässä miettinyt tämänhetkisiä hyviä puolia, mitkä osaltaan varmaankin auttavat sopeutumaan vauva-arkeen, mm.; tykkään ja olen tottunut olemaan kotona lähes kaiken aikaa eli koti ei ala varmaan vaikuttamaan vankilalta niin herkästi, kun viihdyn täällä muutenkin mitä mainioiten. En ole koskaan pitänyt aikatauluihin sidotuista harrastuksista, joten niitä ei siis ole eikä niistä näin ollen tarvi luopuakaan. En ole koskaan ollut perfektionisti, osaan siis toivottavasti olla armollinen itselleni, enkä välitä vaikka huusholli ei olekaan niin tiptop. Olen hoitanut etenkin n. 1-vuotiaita, mutta kaikenkaikkiaan 2kk-5-vuotiaita lapsia ja tiedän että ihan muutama tuntikin ottaa yllättävästi voimille, vaikka lapsi olisi miten helppo hyvänsä, ihan se jatkuvasti valppaana olo väsyttää eli kokemusta lapsenhoidosta on, vaikka ei aivan vastasyntyneen. Sitten joitan huonoja puolia, mitkä varmasti tulevat tekemään arjesta hankalaa; olen erittäin huono aamuihminen, olen huonovointinen, äreä ja vähän masentunutkin aamuisin jos en saa nukkua juuri niin pitkään kuin huvittaa. Pelkään miten lemmikkien hoito ja huomioiminen sujuu vauvan ohella vaikka toki mieskin auttaa. Miten sopeudun pitkään yksin ja rauhassa asuneesta sinkusta perheenpyörittäjäksi? Toisaalta sinkkuaikoina kaipasin jo perheen tuomaa hulinaa, joten nyt sitten sitä saan. Miehen ja parin eläimen kanssa eläminen ei vielä ole liikoja voimavaroja vaatinut, mutta mites vauvan? Olen mukavuudenhaluinen ja usein hieman laiskakin, tosin nyt odotusajalla olen muuttunut siinä suhteessa, liekö vaan sitä perinteistä pesänrakennusviettiä että hihat heiluvat eri tavalla kuin ennen? Parisuhde, jaksanko huomioida miestä enää muun ohella tarpeeksi? Viime aikoina olo on ollut hieman ristiriitainen miehen kanssa. Kun se ei ole kotona, on ikävä ja kun se on kotona ja yrittää pussailla ja halia niin tekisi mieli työntää se pois. Ja sitten väsyn jos se vaatii huomiota, mutta tavallaan kuitenkin haluan että se on kotona. Ota nyt tosta sitten selvää. Oikeastaan sama juttu ihan koirankin kanssa, hermot meinaa mennä kun se tulee kerjäämään huomiota, mutta jos se ei makaa vieressä niin heti pitää mennä kattomaan missä se on. Ristiriitaista.

Hih, eräässä seuraamassani odotusblogissa on ihan hiljattain jakauduttu onnellisesti. En toki kerro että missä, että pääsee itse ensimmäisenä kertomaan ilouutisen. Aika jännää miettiä että ei sitä itselläkään kovin kauaa aikaa enää ole. Nyt tuntuu taas, että aika on lähtenyt kiitämään, lauantaina enää tasan 2 viikkoa laskettuun!

Mikä kumma siinä on että monta kuukautta hurahtaa tuosta vaan ja jaksaa odottaa, mutta sitten kun kyse on enää muutamasta hassusta viikosta niin sitä muuttuu kamalan kärsimättömäksi? Tietysti se, kun kaikki valmistelut ja suunnitelmat on tehty ei voi kuluttaa enää aikaansa niiden parissa. Toisaalta olen kuitenkin sitä mieltä, että parempi että ne on tehty, ettei sitten tule yllättävää kiirettä jos jotain nyt sattuu piakkoin jo tapahtumaan. Eniten ehkä ottaa päähän tämä päälle langennut väsymys. Veikkaan että ulkona vallitsevalla harmaalla “syyssäällä” on paljonkin tekemistä sen kanssa. Ei oikein ulos huvita mennä ja sisälläkin masentuu jos vahingossa sattuu vilkaisemaan ulos.

Olen jakanut tämän loppuodotuksen viikkoihin. Yllättävää! Ei sitä oikein kuukausiinkaan voi enää jakaa. Tällä viikolla ohjelmassa parin kaverin tapaaminen, vuosipäivä miehen kanssa ja vanhempien luo saunomaan meno. Ensi viikolla olisi myös tarkotus yrittää treffata kavereita, virittää hoitotaso ja käydä läpi vielä kaikki vauvan tarvikkeet ja kehitellä niille jotkut hyvät omat paikat, mistä sitten kaiken löytää näppärästi. Jos jaksan niin pitäisi käydä varaamassa aika kasvohoitoon ja ripsien ja kulmien värjäykseen, kun sain joululahjaksi sellaisen lahjakortin. Se on onneksi voimassa maaliskuun puoleen väliin, että vauvan tulon jälkeenkin kerkiää jos tiukille menee muuten.

Jotenkin jänskättää, että minkä näköinen tyyppi täältä onkaan tulossa? Onko se tyttö vai poika? Millainen temperamentti sillä on? Muistuttaako enemmän äitiä tai isää, vaiko isoäitiä? Miltä tuntuu sitten vauva-arki? Ja kaikkien vanhempien tavoin toivon, että vauva on ennen kaikkea terve. Olen enimmäkseen varautunut siihen, että vauva-arki on uuvuttavaa, etenkin aluksi, mutta uskon että vauva tuo kyllä niin paljon ylitsevuotavia onnentunteita, että ne peittoavat kaikki väsymykset ja ongelmat kuusnolla. En ole kauheasti uskaltanut kuvitella mitään ruusunpunaisia kuvitelmia, ettei sitten arki iskisi shokkina. Ei sitten tarvitsisi selitellä, että tiesin kyllä, että tämä on väsyttävää, mutta en arvannut että näin totaalisen uuvuttavaa, tai tiesin kyllä, että vauva tarvitsee paljon huomiota, mutta että siinä on sitten totaalisen kiinni kokoajan… No, kaikkeen tuskin voi vaan varautua, vaikka miten yrittäisi. Varmasti jotkut asiat pääsevät kuitenkin yllättämään.

Lepäily ja iisisti ottaminen on kyllä oikeastaan ihan mukavaa nyt. Olen huomattavasti paljon parempaa seuraa kun en ole kuluttanut itseäni aivan puhki. Tässä on nyt hyvä kerätä voimia tuleviin koitoksiin, kun vielä on mahdollisuus. Ei tässä mikään kiire vielä ole.

Täällä onkin mennyt pari päivää oudosti kipeenä. Luulen että kai jotain flunssan tapaista, vaikka oireina on lähinnä vaan täysin uupunut ja voimaton ja jotenkin outo olo. Torstaina puhkuin vielä energiaa, imuroin, tiskasin ja mieskin totesi, että siivoan kuin hullu. Perjantaina sitten heräsin, kaiketi suhteellisen hyvin nukutun yön jälkeen, söin aamupalan ja nukuin jälleen enempi vähempi koko päivän. Tämän päivän ohjelma on ollut melkolailla sama. Yöllä hikoilin niin reippaasti, että epäilin jo lapsivesien menneen kun alushousutkin olivat kauttaaltaan kosteat ja lakana ja reidet samoin, mutta niin oli yöpaita ja tyynykin, että siis oli vaan tullut hikoiltua jättisian lailla. Kuumetta ei mitattaessa ole ollut, mutta aika laiskasti olen jaksanut mittailla, ehkä ihan siksi kun tuntuu että kuume nousee varmasti kun yrittää saada tuon tyhmän elohopean mittarissa alas, kun saa ravistella kätensä irti ennenkuin mihinkään liikahtaa. Olo on ollut kurja ja tukala. Jotenkin sellainen outo, ettei ihan normaalilta flunssaltakaan vaikuta. Tietysti olen sitten miettinyt, että ennakoiko tämä jotain alkavasta synnytyksestä? Vauvakin tuntuu olleen hieman vaisumpi, mutta antaa kuitenkin onneksi sen verran elonmerkkejä etten siitä ole huolissani. Eilen olin myös jotenkin kamalan itkuherkällä päällä pitkästä aikaa. Mietin että jos torstaina annetuista verikokeista rhesus-negatiivista varten selviääkin, että vereni on alkanut muodostamaan vasta-aineita ja joudun hätäsektioon. Tajusin etten ole ollenkaan varautunut sektion mahdollisuuteen. Alatiesynnytys ei pahemmin pelota, mutta sektio pelottaa sitten senkin edestä. Ei multa ole koskaan leikattu mitään muuta kuin hiukset, joten tuntuu vaan aivan kamalalta ajatukselta että maha viillettäisiin auki. En halua ajatella asiaa, vaikka jotenkin tuntuu, että kai siihenkin pitäisi edes vähän varautua. Sitten itketti se, että jos kuolenkin, enkä pääse iloitsemaan vauvasta ja kävi sääli miestä. Sitten itketti sekin, että jos joudun olemaan yötä sairaalassa ennen kuin varsinainen synnytys lähtee kunnolla käyntiin ja mies joutuu tulemaan kotiin yöksi, että miten kurjalta tuntuu sitten erota. Sitten itketti, kun miehellä alkoi eilen urheiluharrastus, mistä se on jo vuosia haaveillut, mutta jota ei ole sen paikkakunnalla Irlannissa ollut mahdollisuus harrastaa ja se oli niin innoissaan ja tohkeissaan, että tietysti piti ihan liikuttua kyyneliin sitä tohkeilua katsellessani. Tänään on onneksi ollut itkemisen kannalta rauhallista, mutta edelleen tajuton väsymys päällä ja vauva tuntuu puskevan kohti virtsarakkoa ja peräaukkoa siihen malliin, että väkisinkin miettii että joko se on sieltä kohta tulossa? Toivoisin kyllä että viikon ainakin malttaisi siellä pysyä ettei olisi ennenaikainen. Toisaalta olisi myös kiva, että sinnittelisi siellä helmikuulle, niin sitten meillä olisi synttärit samassa kuussa. Toisaalta ensi perjantaikin olisi aika metka, kun meillä on silloin miehen kanssa yksivuotispäivä. Toisaalta ja toisaalta.

Ensiviikolle onkin siunaantunut ihan mukavasti aktiviteettia, ettei ajan pitäisi käydä pitkäksi sillä saralla. Sitten jos saisi vielä nämä pienimmätkin nippelinappelihommat hoidettua täyteen valmiuteen. Sain torstaina ison säkin ihania käytettyjä vauvan vaatteita, mutta ne odottovat vielä säkissään läpikäymistä, nyt ei vaan riitä energia. Tuo jälleen plussan puolelle hivuttautunut säätila ulkonakaan ei piristä sitten yhtään. Huomenna ollaan menossa ystäväpariskunnan kanssa ulos syömään, että jotain kivaa tiedossa ja pian. Toivottavasti olisi silloin vaan vähän pirteämpi olo. Ei tällasta koomaa vaan jaksa. Jassoo, ei kuumetta, jos tuohon mittariin on luottaminen. Miksi siis tällainen olo?

Vaihdoin jälleen sivupohjaa itsepiristykseksi ja tällä kertaa päädyin tähän. Edellisten postausten hymiöt ovat jostain syystä pompanneet ihan omille paikoilleen, mutta en jaksa niitä alkaa poistelemaan.

Viimepäivät ovat olleet, noh… yhtä itkua. Suurin itkun aihe tapahtui keskiviikkona, kun vanhempien koira, joka virallisesti aikoinaan hankittiin mulle lukioaikoina, mutta joka muutettuani jäi siis vanhemmilleni jouduttiin viemään lopetettavaksi vakavan sairastumisen takia. Halusin ehdottomasti mukaan saadakseni hyvästellä koiran, vaikka äiti pelkäsi ihan oikeasti, että joudutaan sen jälkeen vielä lähteä synnyttämään. Tilanne oli toki kamala, itkua tuli väännettyä, mutta tuntui hyvältä, että sai olla loppuun asti mukana hyvästelemässä koiraa. Koira oli kyllä koko ajan oikein rauhallinen, ikään kuin olisi tajunnut mitä tapahtuu ja hyväksynyt tilanteen. Keskiviikko meni siis itkiessä. Torstaina omassa kodissa, oman koiran kanssa pystyi jotenkin lähes unohtamaan koko tapahtuneen päivän ajaksi, käytiin miehen kanssa tekemässä hieman joluostoksia, leivoin joulukakun, kateltiin pari leffaa kunnes kömmittiin sänkyyn ja rupateltiin niitä näitä ja yhtäkkiä taas muistin tapahtuneen ja itkin sitten puoliyötä miehen lohdutellessa. Koiran kannalta lopettaminen oli ainoa oikea ratkaisu, muuten se olisi vaan kärsinyt kohtuuttomasti jos sitä olisi yrittänyt alkaa leikkaamaan, mikä ei kuitenkaan olisi taannut paranemista tai paljoa pitempää ikää. Olihan se elänyt jo hyvät lähes 12 vuotta. Tuntuu silti vaan niin uskomattomalta, että vielä viimeviikolla se oli täällä hoidossa, makasi sängyssä jaloissani kun lueskelin sängyssä ja nyt se on kuollut. Jotenkin sitä voi hämätä itseään ja kuvitella, että siellä se elää vanhempieni luona niinkuin aina ennenkin. Ensiviikolla olen menossa sinne piparien leivontaan niin sitten varmaan taas tilanne iskee tajuntaan oikein kunnolla. Tänään olen itkenyt useampaakin asiaa; tietysti koiraa, sitten yritin alkaa lukemaan tenttiin, mutta totesin että tässä on mennyt jo useampi päivä lukematta ja en kyllä millään saa noita tiiliskiviä enää luettua ensi keskiviikolle. Mies sitten meni vitsailemaan jotain josta pahastuin ja tunsin itseni isoksi lihavaksi luuseriksi.  Tämä syksy on todella ollut yhtä aloittamista ja kesken jättämistä noiden opintojen osalta. Itkin sitten miehelleni sitä, että sen mielestä olen vain lihava luuseri ja se lohdutteli että en todellakaan ole, vaan kaikista paras, seksikkäin ja että mulla on tärkeämpiäkin asioita nyt käsillä kuin opinnot. Sitten kun olin taas rauhoittunut alettiin puhumaan lähestyvästä synnytyksestä innoissaan ja todettiin, että eihän tässä ole enää kahta kuukauttakaan laskettuun aikaan. Ensin siinä intoiltiin kunnes purskahdin jälleen itkuun. Mies siinä ihmetteli että mikäs nyt taas tuli ja sain itkusta värisevällä äänellä sanottua että pelottaa. Ja jälleen mies sai lohdutella aikansa. Lopulta sain itkultani vitsailtua, että muutenkin kasvaneen vessapaperikulutuksen lisäksi tarvitaan nyt myös ekstrapaperia silmieni ja nenäni pyyhkimiseen.

Tällaista. Eilen sain vielä jonkun jännetulehduksen tai minkälie luupiikin oikeaan jalkaani, että nyt en pysty kävelemään kuin varpaillani sillä jalalla, on nääs todella kipeä.

Uunissa kohoaa jälleen joulukakku. Ajattelin niitä kaiken kaikkiaan kolme vääntää. Vähän helpotusta äidille jouluvalmisteluissa, kun kaikki lapset perheinemme vanhemmillemme taas mennään jouluksi ja onhan mulla tässä aikaa.

Maanantaina oltiinkin tutustumassa Kättärille. Kunpa pääsisin siihen huoneeseen missä oli se iso amme, niitä ammeita kun on siellä vaan siinä yhdessä huoneessa. No mun tuurilla vaikka pääsisinkin niin sitten se ei joko tunnukaan hyvältä tai tapahtuu jotain ennen ammeeseen menoa, etten voikaan sinne mennä. Eipä siellä ollut ihmeempiä, mielestäni näytti ihan viihtyisältä, että ei ympäristön puolesta valittamista ainakaan. Täytyy vielä toivoa, että sattuisi mukavat kätilöt kohdalle. Sinänsä en nyt niin ihmeitä niiltäkään odota pääasia että hoitaa hommansa ja mies on sitä varten, että mulla olisi mahdollisimman mukava olla kuin vaan siinä tilanteessa voi. Mies myös varmasti pitää huolen siitä että toiveitani kuunnellaan.

Vauvan vaatteet odottavat yhä pesijäänsä. Alkuperäissuunnitelmien mukaan piti pestä ne marraskuun aikana. No, jospa vaikka tässä joulukuun aikana saisi sen homman tehdyksi. Joko ensiviikolla tai joulun jälkeen. Tammikuuksi riittikin vielä tuota hankintojen tekoa ja pientä nyhräystä. Varmaan vaunutkin pitää hyvissä ajoin pistää valmiuteen ja vaikka yrittää totuttaa koiraa niihin. Ehkä käyn harjoituslenkillä. Hoitopöytälipasto kaipaa vielä hoitopöytätason kiinnitystä ja kaikenlaista. No kiva, ettei tekeminen tyssää tammikuussa. Ei kuitenkaan mitään kovin suurta enää. Sairaalakassin ajattelin ainakin osittain pakkailla jo ensiviikon aikana.

Vähän aneeminen postaus tuli, mutta eipä tämä mielikään ole mikään ratkiriemukas. Nyt pelastamaan kakku uunista ja sit jos vaikka yrittäisi kuumaa jalkakylpyä, jos vaikka hieman auttaisi tohon jalkaan.

Jouluista viikonloppua!

Kokeilen nyt ensimmäistä kertaa uutta kirjoituspaikkaa ja asentoa, kun koneella istuminen 15 minuuttia pidempään pöydän ääressä alkaa olla jo melko inhottavaa tämän käsien puutumisen takia. Nyt ei kädet ainakaan nouse turhan korkealle, joten ei pitäisi puutuakaan. Tässä onkin hauskaa samalla seurailla mahan pomppimista, kun se on tuossa silmien ja koneen välissä. Niin ja meinasi unohtaa mainita, että istun nyt siis mukavasti sängyllä läppäri sylissä tyynyihin nojaten.

Mitäs tässä onkaan tapahtunut sitten viimosen? Ainakin vauvan vaatteita on tullut osteltua, että eiköhän ne ala jo riittämään. Etenkin kun on vihjailtu, että niitä olisi lahjaksikin tulossa. Sitten olen onnistunut lukemaan tenttiinkin ihan kivasti. Sain tosin tietää, että mulla on viikko lisää lukuaikaa, kun olin kattonut tenttipäivän vahingossa perusopintojen kohdalta ja toi tentti kuuluu aineopintoihin. Eli aineopintojen tenttipäivä onkin vasta viikkoa myöhemmin. En millään malta odotuttaa joululahjashoppailuja vasta tentin jälkeen, joten aion vyöttää kupeeni ja änkeä hulinaan jo huomenna, kun veronpalautusten pitäisi kilahtaa tilille. Nyt olen onneksi oppinut etten enää änkeä pahimpaan ruuhka-aikaan keskustaan, kun siellä on sellainen olo, että joku jyrää suunnilleen yli, kun köpöttelen hitaammin mahani kanssa. Lisäksi en tykkää muutenkaan, kun tuntuu että tuupitaan ja tulee hieman turvaton olo. Eikös sitä näin joulun alla pitäisi olla oikein erityisen ystävällinen ja kanssaeläjiään huomioiva? Ei ainakaan täällä ihanassa pääkaupungissa. Sama se jos jää joku onneton raskaana oleva jalkoihin. Ei sellaisia ainakaan istumaan päästetä niille varatuille paikoille. No joo, täytyy tosiaan vältellä noita ruuhkia, kun onneksi pystyy.

Tekemisen intoa riittää vielä ihan kivasti. Vaikka väsymyskin on taas vaivannut hieman enemmän. Nytkin tekisi mieli vetäistä tirsat ja eilen tuli päiväuniteltua kahteenkin otteeseen. Jotenkin tämä väsymys ja toisaalta hirveä tekemisen tarve on purkautunut sitten kärttyisyytenä. Miehelle on tullut motkoteltua aika reippaasti ilman järkevää syytä. Eilen esimerkiksi sain kamalan raivokohtauksen kun mies oli unohtanut hellan levyn päälle. Siinä sitten mäkätin, että tappaa vielä meidät kaikki tulipalossa ja että voisi olla pikkasen huolellisempi. Jooh, sattuuhan noita. Itselläkin on joskus jäänyt levy päälle yms. mutta eilen sitten tuli pultattua oikein urakalla. Yksi kestomäkätyksen aihe on myös se jos mies ei heti paikalla älyä vaihtaa hikisiä ja haisevia sukkiaan puhtaisiin työpäivän jälkeen. Että raskaan työpäivän jälkeen kotiin ihanan ja rakastavan avovaimon luokse, joopa. Mies parka. Se jopa eilen osti mulle pikkujoululahjaksi jumppapallon, kun olen sellaisesta haaveillut. Pitää yrittää nyt pitää nämä turhat mölyt mahassa. Muuten menee ihan kivasti. Ei ole ollut mitään suurta draamaa ja mies on urheasti kestänyt nämä viimepäivien nalkutukseni ja öiden, koska silloin nalkutan tietysti sen kuorsaamisesta.

En yleensä jaksa manailla säitä, mutta nyt kyllä alkaa masentaa. Sataa, sataa ja sataa. Joulutunnelmaan voi yrittää virittäytyä ainoastaan vetämällä verhot visusti ikkunoiden eteen. Koiran kanssa lenkkeily ei inspiroi. Aamulla yhdentoista aikaan herätessä on varma, että on vasta aamuyö pimeydestä päätellen. Ankeaa.

Eipä tässä nyt taida muuta ihmeellistä ollakaan kirjoteltavana. Ensi maanantaina on taas neuvola ja myös tutustumiskäynti synnärille. Tänään olisi ollut perhevalmennuksen toinen kerta, mutta en sitten jaksanut nousta sinne, kun oli jo 8.15 ja tuli melko katkonnaisesti nukuttua. Viime kerta oli niin turhan tuntuinen, että enpä usko että missasin mitään erityistä, kun kuitenkin löytyy samat jutut netistä/kirjoista.

Äh, nyt kyllä taidan mennä kuitenkin päikkäreille. Sen verran väsyttää, että ei tässä mitään oikein jaksa alkaa tekemäänkään ja netissäkin surffailu vaan väsyttää lisää.

Uusi päivä, parempi mieli , vaikka väsymyksen määrä onkin aika tolkutonta. Mieli pitää jälleen väsyneen ruumiin hereillä vuorokauden ajasta riippumatta. Saatiin eilen illalla Huuto.netistä huutamamme Ikean Malm-sänky ilman kokoamisohjeita ja miehen kanssa sitten pähkäiltiin ja pähkäiltiin jonnekin puolille öin. Netistä yritettiin etsiä ohjeita, mutta ei löytynyt, kunnes hoksasin hakea englanniksi ja tädää, heti löytyi! Ihan Ikean sivuilta löytyi ohjeet, mutta ei vaan suomenkielisiltä Ikean sivuilta mitään löytynyt . Noh, oltiin onneksi koottu ihan oikein se mitä oltiin ehditty koota. Hommaa hankaloitti suunnattomasti tilan ahtaus. Piti sitten kirjahyllyäkin alkaa siirtelemään, että saatiin sänky kasaan. Ei saatu sänkyä kuitenkaan ihan valmiiksi, kun puuttui muutamia tarpeellisia työkaluja, jotka onneksi saadaan tänään. Viime yö meni sitten pyöriessä vanhassa sängyssä keskellä olohuoneen lattiaa. Oltiin miehen kanssa täysin rättejä kun kaaduttiin sänkyyn ja puheltiin, että nyt ainakin sammutaan heti. No turha toivo. Pyörittiin kumpikin ja höpistiin välillä jotain jonnekin kolmeen asti. Sitten ramppasin avaamassa ikkunaa ja sulkemassa patteria kun oli tajuttoman kuuma, niin ja tietysti lukemattomia kertoja vessassa. Sitten kuuntelin älytöntä tuulen ujellusta, miehen kuorsausta, koiran kuorsausta, sadetta, liikennettä… Sitten vilkaisin kelloa ja totesin, että miehen herätyskello soi puolen tunnin kuluttua. Sitten taisin hetkeksi onnistua nukahtamaan, kun unissani kokosin sänkyä. Sitten heräsin herätykseen, nousin ja keitin miehelle ja itselleni teetä, koska en oikein nukkuakaan enää osannut. Sitten mies lähti töihin ja yritin vielä nukkua, mutta aloin miettimään miten selittää englanninkieliselle ero suomenkielen lauseissa “olen syömässä” tai “minä syön”? Siinä sitten pähkäilin ja pääsin aina keilaamisesta puhumiseen asti, mutta en kuitenkaan mihinkään järkevään loppuratkaisuun.

Juu, eli olen aika väsynyt, mutta onnellinen. Saadaan vihdoin makuuhuone valmiiksi ja tänään nukkumaan uuteen ihanaan vartalon muotoja hyväilevään sänkyyn. Eli makkarista ei ole muuta entistä enää jäljellä kuin työpöytä. Entinen kirjahylly ja sänky on nyt poissa ja täällä pönöttää uusi sänky, kirjahylly, hoitopöytälipasto ja pinnis. Vielä kun saadaan tuo sänky lopullisesti koottua niin voidaan vielä pyöritellä hoitopöytälipasto ja pinnis lopullisille paikoilleen, kun ne ovat toistaiseksi vielä hieman turhan ahtaasti sijoitettuna.

Jospa nyt raahautuisi tuonne tuuleen ja tuiverrukseen koiruuden kanssa ja sitten jos jaksaisi vaikka hieman pötkötellä jos vaikka ihan nukahtaisi. Mukavasti särkenyt taas lonkista ja häpyliitoksista tuon eilisen “rempan” jäljiltä. Onneksi ei kuitenkaan supisteluiksi mennyt. Varmaan hieman rauhallisemmin täytyisi jo tässä vaiheessa ottaa.

Huih, huomenna pamahtaa 30 viikkoa täyteen! Niin ja joulukuu maanantaina! Hyvät hyssykät!!

Takkuaa, takkuaa. En tiedä mikä nyt mättää, mutta maanantainen energinen ja sosiaalinen olo on tipotiessään. Ollut siis jo eilisestä asti. Nyt on ollut sellainen olo, että joko verenpaineet tai rauta-arvot ovat romahtaneet ja nopsasti, kun aivan totaalisen väsynyt ja huiputtava olo. Parin tunnin päästä pitäisi raahautua jälleen intensiivikurssille ja sinne on pakko mennä, koska eilen en kertakaikkiaan kyennyt ja poissaoloja ei sallita enempää kuin yksi. Jos siitä nyt selviytyisi tänään ja sitten onkin vain yksi kerta jäljellä ensiviikolla niin olisi se nyt sitten suoritettu edes alta pois. Pakko jaksaa. Ei jaksaisi, mutta pakko.

Toisaalta, tuleehan tällaisia flegmaattisia päiviä vastaan ihan muutenkin, ilman raskaana oloa. Ei kaikki johdu aina raskaudesta. Nyt sitä vaan liittää ihan kaikki olotilat kuuluvaksi raskauteen, vaikka niin ei olisi.

En millään jaksaisi odottaa, että tentti olisi ohi ja veronpalautukset tilillä ja saisi vaan omistautua joululle. Nyt ei taas niin millään jaksaisi mitään “pakollisia” velvollisuuksia. Vaikka eihän noi pakollisia ole, lähinnä vaan oman mielenrauhan takia haluan saada edes ne alta pois. En kestä vanhempieni uteluita opinnoistani jos ja kun ei ole mitään kerrottavaa ja tiedän että ne ovat sisimmissään vähän pettyneitä jos en saa mitään tehdyksi, vaikka eivät niin suoraan sanoisikaan. Ja pettynyt olisin itsekin. Ajattelisin, että olen vain surkea laiska paska jos en saa edes tätä vähää suoritettua. Olisi niin paljon helpompaa jos olisin nyt vanhassa duunissa. Se ei ole millään muotoa stressaavaa, välistä jopa tylsää, mutta siellä pystyisi hyvin istumaan vähän väsyneempänäkin. Kivat työkaverit toisivat jotain piristystä päiviin ja ainakin palkka motivoisi kestämään läpi vähän rankemmatkin päivät, vaikka rankat päivät nyt ovat aika utopiaa siellä. Mutta turha tässä jossitella. Sitäpaitsi jos (jossittelua kuitenkin jatkaakseni) olisin siellä nyt töissä niin takuulla kiroilisin sitten sitä, kun istun siellä tylsistyneenä vailla tekemistä, kun kotona olisi vaikka ja mitä tehtävää. Että silloinkin harmittaisi. Eli turha jossitella.

Pöh, lunta piti muka tulla KOKO Suomeen, mutta mihinkäs muuhun heräsinkään, kuin sateen ropinaan? Noh antaahan tuollaiset lupaukset toki toivoa. Eilen oli oikeasti sellainen fiilis, että lunta voisi kohta jopa tullakin, sen verran kylmä oli.

Mies on työhaastattelussa. Yritin nukkua vielä kun se lähti, mutta ei siitä tullut sitten mitään, huonosti nukutusta yöstä huolimatta. Meille tuli pientä riitaa tuossa sunnuntaina, ei mitään mullistavaa tai kummoista, mutta nyt ollaan kumpikin jääräpäisesti mökötetty aina tähän päivään saakka. Odotan mieheltä anteeksipyyntöä, näköjään taas turhaan. Mies yritti kaiketi omalla tökeröllä tavallaan osoittaa katumusta sunnuntaina tuomalla minulle suklaata, mutta olin jo saanut makeayliannostuksen joulutorttujen muodossa, joten tyrkkäsin suklaan tylysti sivuun. Eilen töistä kotiutuessaan mies kantoi pöydälle lasin kokista jäillä ja tuli hetken päästä sanomaan, että se on sitten mulle. Oliko se sitten tulkittavissa myös epämääräiseksi sovintoyritykseksi? En tiedä. Voin tulla vähän vastaan, mutta sen on aivan turha mököttää, kun itse koko sopan aloitti. Vaikka varmaan onkin toista mieltä. Pöh.

Muuten olen yllättänyt itseni hankkimalla tenttikirjat eilen ja alkamalla jo pänttäämään. Vaikka aihepiiri ei kaikista kiinnostavin olekaan ei lukeminen tuntunutkaan yhtään hankalalta ja aloin jopa hiukan kiinnostumaan siinä lukiessani. Juuri tällaisesta tunteesta opiskellessani nautin. Se tunne on vaan ollut kateissa nyt melko pitkään. En saa otetta, en kiinnostu ja kaikki energia menee turhaan stressaamiseen. Nyt on kuitenkin positiivinen mieli tämän tentin suhteen. Tenttiin on aikaa vielä kolme viikkoa, eikä tässä ole mitään ihmeitä taikka kiireitä, paitsi ensiviikolla on yksi kolmen päivän pikakurssi, mutta muuten aikaa on kivasti. Lisäksi aika kuluu joutuisammin kun on jotain tekemistä, muutakin kuin vauvajuttujen ihmettelyä ja suunnittelua.

Eilen kehitin paniikkia kahvin juomisestani. Ajattelin että juon sitä ihan liikaa. Piti sitten oikein mitan kanssa laskea paljon sitä tulee päivässä juotua ja tulos oli 1,5-3dl. Harvemmin kuitenkaan edes tota kolmea. Eli ei kai se kovin ylenpalttisesti olekaan? Yhteen mukiin menee ehkä hiukan enempi kuin 1,5dl ja se tulee juotua, sitten yleensä otan toisen mukillisen, mutta en koskaan saa sitä juoduksi enempää kuin ehkä pari pientä siemausta.

Olen tässä harmitellut kun en alkanut jo aiemmin kirjoittamaan tuntojani tästä raskaudesta. Nyt en enää oikein edes muista alkukesän ja kesän tunnelmia. Raskaustestin tehtyäni olin lähinnä melko epäuskoinen. En tuntenut mitään suurta riemua tai mitään, lähinnä epäuskoa. Kai juuri siksi kun kaikki kävi niin nopeasti. En ollut ehtinyt pitkään suunnitella, että nyt olisi sopiva aika vauvalle ja sitten ehtinyt odottaa sitä, että milloin tärppäisi. Tietysti olin sillä tavoin asiaa ajatellut, että kun mieskin sitä ehdotti, niin ajattelin että mikä ettei, että nyt on ihan hyvä hetki. Mutta jotenkin olin kuvitellut että se ei tapahdu niin helposti. Ajattelin, että varmaan ainakin vuosi siinä menee ennenkuin tärppää. Siksi oli jotenkin vaikea tajuta mitään, kun raskaustestiin ilmestyi kaksi viivaa. Asian salassapito tuntui yllättävän helpolta. En siis tuntenut mitään suurta halua mennä kuuluttelemaan asiaa. Tuntui jotenkin kivalta, kun oli salaisuus. Toisaalta välillä puheissaan piti varoa, ettei lipsauttele jotain pahoinvoinnista tai siitä, ettei voi juoda alkoholia. Asiahan oli varmasti melkoinen yllätys koko lähipiirille. Vanhemmat ja sisarukset ottivat uutisen iloisesti yllättyneenä vastaan. Vanhemmatkin tointuivat yllättävän nopeasti alkushokista ja äiti alkoi heti kutomaan vauvalle villapukua. Kaverit suhtautuivat asiaan kuka mitenkin. Suurin osa tuntui olevan onneksi aidosti onnellisia puolestani. Jotkut suhtautuivat asiaan käytännöllisesti tyyliin “mikäs siinä, tässä iässähän niitä olisi hyvä alkaa biologiankin kannalta saamaan..” Pari järkyttyi enemmän. Joo, musta ei ole enää ratkiriemukasta bileseuraa vähään aikaan. Välistä olen miettinyt, että kaverit karttelevat tämän asian myötä, mutta totuus on, että karttelen minäkin. Jotenkin olen vaan halunnut velloa näissä vauva-ajatuksissani, enkä halua kyllästyttää kavereitani niillä. Sitten taas kun en oikein niistä viitsi pahemmin puhua, niin en oikein tiedä mistä puhuisin. Monet keskustelut tuntuvat jäävän kovin yleiselle tasolle. Onneksi myös muutamien hyvien kavereiden kanssa pystyy puhumaan ihan samoista jutuista kun ennenkin, miehistä, opiskeluista, muista ihmissuhteista, väsymyksestä yms. mistä milloinkin jotenkin syvällisemmin. Jotkut kaverit myös jopa heittäytyvät innoissaan vauva-arjen kuvitteluun, ilman että niitä tarvitsisi siihen mitenkään johdatella. On vaan ikävää, että joidenkin kohdalla joudun jotenkin varomaan puhumasta pahemmin vauva-asioista. Ne kysyvät “mitäs sulle kuuluu?” mutta en voi paljoa muuta vastata kuin “mitäs tässä” ja jotain ympäripyöreää. Jos ne ei sanallakaan kysy mitään raskaudestani niin en sitten viitsi siitä alkaa puhumaankaan. Sitten minä kuuntelenkin loppuajan niiden työmurheita yms. Jotenkin on vaan epäreilua, että ihmiset saavat kyllä jauhaa työjutuistaan, ihmissuhteistaan, reissusuunnitelmistaan, talon remonteistaan yms. vaikka millä mitalla ja hyvän ystävän tavallaan kuuluu ymmärtäväisenä jaksaa kuunnella, mutta sitten taas niinkin luonnollinen juttu kuin raskaus ja vauvat on jotenkin tabu ja siitä puhumista pitää ymmärtää välttää ei aina ehkä täysin, mutta suuremmilta osin. Jotenkin tuntuu, että monet kaverit haluaisivat vaan säilyttää kanssakäymisen ja puheenaiheet entisenlaisina, ilman että niitä kiinnostaa pätkääkään mitä ajatuksia mun päässä pyörii, kun odotan sentään ensimmäistä lasta. Ne tuntuu vaan pelkäävän muutosta suhteissa ja sitten ne alkaa jotenkin vältellä. Kyllä minä osoitan yleensä kiinnostusta kavereiden elämänmuutoksiin, kyselen jos on ollut työ/ihmissuhde yms. pulmia, että mites ne asiat ja kuuntelen kun kaverit tilittää. Osa kavereista taas ei kysy mitään raskauteeni liittyvää tai tuntojani vauvan tulosta millään tavalla kun nähdään. Kuitenkin kun se nyt vaan varmaan melko ymmärrettävästi on tällä hetkellä suurin juttu elämässäni niin on kurjaa, että siitä ei sitten voi puhua. Yllättäen nyt sitten muutama sellainen kaveri, jotka ennen ovat olleet ehkä hiukan etäisempiä ovat olleet kiinnostuneempia raskaudestani ja puivat mielellään itsekin vauvan saamisen ihmeitä, mutta sitten taas muutama läheisempi kaveri ovat etääntyneet, eikä selkeästi oikein tiedä enää miten suhtautua muhun.

No asiat nyt karkasivat ystävyyssuhteiden puimiseen, vaikka niistä ei alunperin ollut ollenkaan tarkoitus kirjoittaa.

Voi yök. Pitää oppia, ettei kokistakaan kannata enää niin kamalasti juoda, kun nyt röyhdätyttää niin maan vietävästi. Menisikö vielä jatkamaan hiukan unia vaiko koiran kanssa ulos? Ei kyllä huvita tuo ulkoilma sitten yhtään. Vähän tarttee kyllä lepäillä ennenkuin jaksaa tarttua tenttikirjaan.

Nyt rupesi vähän oksettamaan. Pieni lepo ennen ulkoilua siis.

Pitkästä aikaa hieman apeampi mieliala. Ei nyt varsinaisen masentunut, mutta hiukan. Tuo ainainen sade alkaa tympiä. Tänään ensimmäisenä ulos katsoessani alkoi päässäni soimaan CMX:n Pimeä maa.

Pimeä maa- CMX

tuhat vuotta sitten täällä
pyhällä maan perällä
ei koskaan laulettu huvikseen
ei lausuttu turhaa sanaa ei

lyökää naulat ruuhen laitaan
tervatkaa kylmennyt mies
tappakaa minut ja haudatkaa
laulaa päällikön vaimo hiljaa

pimeä maa

he rakensivat laivansa
kolme päivää se otti
näillä kylmillä tasangoilla
joilla aurinko nousee harvoin

täällä ne rukoilee henkeä
pitämään elämää yllä
täällä ne rukoilee talvea tuimaa
viemään kuolleet hämärään pois

En ole kyseistä kappaletta kuullut varmaan vuosiin. Eipä ollut kovin yllättävä biisivalinta. Yllättynyt olisin jos päässäni olisi alkanut soimaan vaikka tämä:

Please enable Javascript and Flash to view this Flash video.

Tämä viikko on ollut melko sosiaalinen. Tiistaina tuli istuttua kaverin kanssa kahvilla tuntitolkulla. Eilen kahvittelin toisen kaverin kanssa ja kävin myös katsomassa erästä kaveriani, jolla on kuukauden ikäinen poikavauva! Täytyy myöntää, että jotenkin pelotti mennä katsomaan sitä vauvaa ja nähdä sitä vauva-arkea. Synnytyksestä sain kuulla positiivisen kertomuksen, mutta vauva-arjen vaativuus ja uuvuttavuus oli kuulemma yllättänyt ystävän täysin. Apua! Miten minä sitten jaksan, kun hyvä jos nytkään mitään jaksan? Tuntui hurjalta pitää niin pientä nyyttiä sylissä ja se on vielä kuulemma kovasti kasvanut syntymästä. Tuntui ettei osannut pitää niin pientä mitenkään mukavassa asennossa ja sitten vauva alkoi hermostumaan kun yritin jatkuvasti korjailla asentoa. Kaveri sanoi, että piti sairaalan henkilökuntaa lähes edesvastuuttomina kun lähettivät tuoreet vanhemmat niin pienen vauvan kanssa kotiin. Apua! Minullekin iskee varmasti samanlainen paniikki, etten halua sairaalasta pois ollenkaan. Toisaalta nopeastihan siihen kaiketi tottuu. Kaverini ainakin käsitteli vauvaa jo tottunein ottein. Kaverini vaikutti aika väsyneeltä, mutta kaikenkaikkiaan kuitenkin onnelliselta. Onni vauvasta on kuitenkin niin ylitsevuotava, että ehkäpä minäkin selviän hengissä kaikesta valvomisesta, huolesta ja stressailusta huolimatta. Tässä vaiheessa on vielä helppoa, kun ei ole vielä täysin kiinni missään ja ainoa huoli on, että tuntuuko liikkeitä tarpeeksi. Miten paljon opettelua pieni vauva vaatiikaan! Milloin itku johtuu nälästä, milloin väsymyksestä, milloin märästä vaipasta, milloin yleisestä tyytymättömyydestä, milloin jostain kivusta ja milloin mistäkin? Huolta, huolta ja huolta. Huh! Olenpa nyt positiivisella päällä. Ehkä ei pitäisi mennä katsomaan liian pieniä vauvoja raskaana. No ei, mielelläni näen ihan pieniä ja vähän suurempiakin vauvoja. Kuitenkin tuntuu, että nyt vasta se todellisuus alkaa valkenemaan, että mihin on ryhdytty. No rakkauden ja onnen voimin jaksaa. Jaksaahan?

Raskausvaivat ovat lisääntyneet tällä kertaa häpyluun kipuilun merkeissä. Eilen illalla sohvalta noustessa en meinannut päästä yhtäkkiä liikkeelle ollenkaan ja sama juttu tänään, minkä takia sitten peruuntuikin yksi mukava iltameno, kun en yksinkertaisesti vaan pysty oikein kävelemään ilman omituista jalat ristissä vaappumista ja tuskasta irvistelyä. Ärsyttää kun ei nykyään voi olla enää oikein varma pääseekö minnekään, kun aina voi ilmaantua jotain yllättäviä kramppeja ja särkyjä, mitä siis on nyt ruvennut ilmaantumaan todella usein. Nykyään supisteleekin jo ihan kivasti. Etenkään koneen äärellä ei voi istua enää mitään maratooneja, ilman että alkaa supistella, mikä on toisaalta ihan hyväkin.

En jostain syystä osaa vieläkään oikein rentoutua. En osaa viettää päivää vain leväten. Jotain pitää tehdä ja olla jotenkin tehokas. Pitää siivoilla, pitää järjestellä, pitää ulkoilla paljon koiran kanssa (jos säryiltä pystyy), pitää kirjoitella listoja, pitää miettiä jotain typerää opiskelujuttua tietysti keskellä yötä, että josko sittenkin yrittäisi sen suorittaa niin ettei taatusti nuku. Ennen osasin huoletta nukkua päiväunia, mutta nyt en pysty. Jos yritän, nousen viiden minuutin päästä puuhastelemaan jotakin. Kokoajan joku tuli persuksen alla, että pitää tehdä jotain, ei voi vaan olla. Jatkuvasti jotenkin levoton olo.

Äh, ajattelin että asioista kirjoittelu helpottaisi oloa, mutta nyt rupesi vaan masentamaan lisää. Pimeys, sade, väsymys, säryt ja kaikki ajatukset. Ihmepiristyksenä toimisi tietysti suklaa, mutta sitäkin on tullut tällä viikolla ihan liikaa taas nautiskeltua ja lisäksi ei jaksa/kykene lähteä sitä ostamaankaan ja mieskin töissä.

Vaavi onneksi piristää mieltä etenkin iltaisin ja aamuisin. Miehen kanssa naureskellaan kun mahani heiluu ja yhtäkkiä joko pää tai takapuoli puskee navan vierestä ja liikkuu ympäri mahaa. On se vaan jotenkin niin outoa ja hassua, että siellä tosiaan on joku.

Voisin virittää joogamaton ja tehdä raskausjoogassa oppimiani harjoituksia, josko siten hieman rentoutuisi.

Lunta ja valoisuutta odotellessa!

Edit. Mistä sekin sitten johtuu, että aina kun jo muutenkin kököttää ja yrittää epätoivoisia itsensäpiristyskeinoja niin ne ei takuulla onnistu? Rupesi tekemään mieli vehnälesevelliä niin eiköhän se palanut pohjaan totaalisesti ja käytin siihen tietysti viimeiset maidonrippeet. Sitten yritin tiskata niin enköhän kääntänyt hanaa liian kovalle paineelle niin että vedet roiskui täysillä pitkin paitaani ja housujani. Voi ankeus. Miksi tämä on taas niin vaikeaa?

Edit. Edit. Juu juu, valitan turhasta ja niinpäin pois, mutta kun… Argh!