Odotusta (parisuhdesopalla)

Kirjoitellaanpa tässä kun en muutakaan keksi. Mies on treeneissä ja kotiutuu vasta yli tunnin päästä, telkkaria en vaan osaa kattoa ja lukeminen alkaa nukuttaa liikaa.

Olenkin lueskellut innokkaana, etenkin tuota esikoinen tulee taloon-kirjaa. On ollut mielenkiintoista lukea muiden kokemuksia ja kommentteja esikoisesta ja elämän muuttumisesta. Jotenkin hassua miten erilainen suhtautuminen tiettyihin asioihin ihmisillä on. Kirjassa oli mm. juttua ulkonäöstään huolehtimisesta vauvan tulon jälkeen. Jännää miten monet naiset kokee tarpeelliseksi hieman meikata ihan kaupassa käyntiä varten. Kai se sitten riippuu niin monesta. Jos on vaikka työpaikka sellainen, että se vaatii ehostusta niin kai siihen tottuu. Itse olen aina kuulunut niihin “yks lysti miltä näytän ja jos jotain järkyttää niin omapa on ongelmansa”-tyyppeihin. Ehkä se tosin osittain johtuu siitäkin, että todella monet ovat sanoneet että en tarvitse meikkiä ja omasta mielestänikin näytän paremmalta naturellina tai manhdollisimman vähällä meikillä kun hirveillä pakkeleilla. Tosin mustia silmänalusia saatan hieman peitellä jos olen oikein ulos ulos lähdössä. Monet sanoivat kirjassa, että mieskin pysyy tyytyväisenä kun vähän laittautuu. No joo, mun mies ei kyllä edes huomaa vaikka olisin pari tuntia väkertänyt peilin edessä ja yleensä vaan ihmettelee ja naureskelee jos olenkin yhtäkkiä jotain puuteria ja ripsaria laittamassa. Myönnän, että välillä on luksusta olla turhamainen, mutta ei mun itsetunto ole kuitenkaan siitä kiinni, ettenkö voisi kulkea kaupungilla meikittä. Säästää rahaa ja aikaa, kun ei pahemmin itteään puunaa. Ja tämä on siis vaan oma mielipide itseni laitosta, jokainen saa laittautua ihan niin paljon kuin sielu sietää jos siitä tulee hyvä olo. Mutta siis tuskin on odotettavissa mitään hurjaa ulkonäkökriisiä vauva-arjen alettua. Ylipäätään tuntui vaan noi jotkut ajatukset tossa kirjassa niin vierailta. Ja vielä sen haluan sanoa, etten minäkään ihan ryysyrannan jooseppina välitä ihmisten ilmoilla kuljeksia, mutta jos nyt joskus sattuu olemaan tukka vähän likainen, naama kalpea ja tummat silmänaluset niin ei se ole maailman vakavin juttu.

Mutta joo… Huomenna tasan 2 viikkoa laskettuun. Nyt on taas vähän väsähtänyt tähän odotukseen ja tulee käytettyä aikaa ihan muihin kuin vauva-suunnitelmiin. Olen tässä mm. pohdiskellut tulevaisuuden urasuuntauksia, olisi parikin ideaa mitä sitä olisi kiva ryhtyä joskus tekemään. Tällä hetkellä ei nimittäin tuo oma ala enää jotenkin yhtään nappaa, vaikka mielenkiintoista toki onkin muutoin. Vaikuttaako sitten tämä vauvan tulo siihen, että sitä tahtoisi kuitenkin tehdä jotain hieman käytännönläheisempää, tiedäpä tuosta.

Kivuttomat supparit ovat viimepäivinä selkeästi lisääntyneet. Öisin tuntuu myös sitä lievähköä menkkamaista jomotusta, valkovuoto on jotain käsittämätöntä, vauva painaa oikein urakalla rakkoon, liitoskivut ovat taas tiistaista lähtien alkaneet ja lisääntyneet, muuten vointi on oikein hyvä. Olen jo henkisesti varautunut että lasketun ajan yli menee, mutta mikäs siinä. Nopsasti nämä muutamat viikot tästä vierähtää. Tänään treffasin yhtä loppusyksystä vauvautunutta ja se totesi että tämä aika oli ihanaa odotuksessa jos oli suht hyvä vointi, kun sai vaan olla ja oli kuitenkin se kutkuttava odotus siinä. Vauva-arki onkin sitten melkosta huolensekaista ja unetonta hulabaloota, vaikka sekin oli ystävästäni ihanaa. Ihan pian sitä alkaa vauva-arki, äitiys ja vanhemmuus ja sitä on vaan niin vaikea käsittää…

Vaihdoinpa sivupohjaa vaihteeksi. En oikein ole löytänyt mieluista pohjaa täältäkään ja loin jo tunnuksen vuodatukseen, mutta en ole ottanut sitä vielä käyttöön. Suurissa suunnitelmissa olisi yhdistää toinen blogini, jonka olen yrittänyt pitää lemmikki-blogina ja sitten vauva-blogi, jota siis sitten luonnostaan alan kirjoittamaan kun tämä odotus on ohi. Tuota lemmikki-blogia en ole oikein jaksanut kunnolla päivitellä enää aikoihin, kun tämä odotus on vienyt enimmät energiat, mutta olisi vielä kiva kuitenkin kirjoitella myös eläimistä vauva-arjen ohella. En sitä tänne halua linkittää ihan siitä syystä, että sitä blogia kun lukee/luki myös perhe ja kaverit ja en halua että kaikki löytävät tiensä tänne lukemaan enempi henkilökohtaisempia juttuja. Luulenpa myös että tuon blogin aloittaessani poistan täältä sellaiset jutut mitä en haluaisi aivan jokaisen tutun lukevan, että ei tarvi tätä kokonaan poistaa. Jos haluaa päästä katsastamaan meidän perheen karvaisia kavereita niin laita vaikka kommenttilootaan meiliossu niin lähetän blogin osoitteen.

Saas nyt sitten nähdä missä vaiheessa oikeasti sitten jaksan alkaa kirjoittelemaan meidän perhe-elämästä. Lähinnä ajattelin että se olisi sitten itselleen ja lapselle kiva muisto joskus, muistaisi mitä se elämä silloin oli tuoreessa perheessä.

Odotuksessa on tapahtunut käänne hieman kremppaisempaan suuntaan. Eilen nimittäin kun olin kaverin kanssa kahvilla niin tuolista noustessa viilsi yhtäkkiä aivan julmetusti lonkkaan. Sitten illalla kotona viilsi aika ilkeesti aina istuessa tai noustessa tai hieman jalkoja koukistaessa. Lonkat ja alaselkä onkin sitten kipunoineet eilisestä asti ja yö tuli nukuttua melko kehnosti. Tänään olenkin sitten yllättäen ollut aika väsynä. Sain onneksi käytyä kirjastossa jo eilen ja mukaan tarttui muutama vauvoihin ja odotukseen liittyvä kirja. Kiinnostavimmalta vaikuttaa Anne Kaustion toimittama Esikoinen tulee taloon- Elämä muuttuu, näkökulmia, myyttejä ja tositarinoita elävästä elämästä. Siinä esikoisen saaneet äidit ja myös muutamat isät kertoilevat kokemuksiaan ja ajatuksiaan odotuksistaan ja todellisuudesta vauvan tultua taloon aina milloin mistäkin vinkkelistä. Vähän olen alkanutkin jännittämään miten käy parisuhteen, miten jaksamisen, miten ystävyyssuhteiden yms. vauvan tultua pistämään kaiken uusiksi? Olen tässä miettinyt tämänhetkisiä hyviä puolia, mitkä osaltaan varmaankin auttavat sopeutumaan vauva-arkeen, mm.; tykkään ja olen tottunut olemaan kotona lähes kaiken aikaa eli koti ei ala varmaan vaikuttamaan vankilalta niin herkästi, kun viihdyn täällä muutenkin mitä mainioiten. En ole koskaan pitänyt aikatauluihin sidotuista harrastuksista, joten niitä ei siis ole eikä niistä näin ollen tarvi luopuakaan. En ole koskaan ollut perfektionisti, osaan siis toivottavasti olla armollinen itselleni, enkä välitä vaikka huusholli ei olekaan niin tiptop. Olen hoitanut etenkin n. 1-vuotiaita, mutta kaikenkaikkiaan 2kk-5-vuotiaita lapsia ja tiedän että ihan muutama tuntikin ottaa yllättävästi voimille, vaikka lapsi olisi miten helppo hyvänsä, ihan se jatkuvasti valppaana olo väsyttää eli kokemusta lapsenhoidosta on, vaikka ei aivan vastasyntyneen. Sitten joitan huonoja puolia, mitkä varmasti tulevat tekemään arjesta hankalaa; olen erittäin huono aamuihminen, olen huonovointinen, äreä ja vähän masentunutkin aamuisin jos en saa nukkua juuri niin pitkään kuin huvittaa. Pelkään miten lemmikkien hoito ja huomioiminen sujuu vauvan ohella vaikka toki mieskin auttaa. Miten sopeudun pitkään yksin ja rauhassa asuneesta sinkusta perheenpyörittäjäksi? Toisaalta sinkkuaikoina kaipasin jo perheen tuomaa hulinaa, joten nyt sitten sitä saan. Miehen ja parin eläimen kanssa eläminen ei vielä ole liikoja voimavaroja vaatinut, mutta mites vauvan? Olen mukavuudenhaluinen ja usein hieman laiskakin, tosin nyt odotusajalla olen muuttunut siinä suhteessa, liekö vaan sitä perinteistä pesänrakennusviettiä että hihat heiluvat eri tavalla kuin ennen? Parisuhde, jaksanko huomioida miestä enää muun ohella tarpeeksi? Viime aikoina olo on ollut hieman ristiriitainen miehen kanssa. Kun se ei ole kotona, on ikävä ja kun se on kotona ja yrittää pussailla ja halia niin tekisi mieli työntää se pois. Ja sitten väsyn jos se vaatii huomiota, mutta tavallaan kuitenkin haluan että se on kotona. Ota nyt tosta sitten selvää. Oikeastaan sama juttu ihan koirankin kanssa, hermot meinaa mennä kun se tulee kerjäämään huomiota, mutta jos se ei makaa vieressä niin heti pitää mennä kattomaan missä se on. Ristiriitaista.

Hih, eräässä seuraamassani odotusblogissa on ihan hiljattain jakauduttu onnellisesti. En toki kerro että missä, että pääsee itse ensimmäisenä kertomaan ilouutisen. Aika jännää miettiä että ei sitä itselläkään kovin kauaa aikaa enää ole. Nyt tuntuu taas, että aika on lähtenyt kiitämään, lauantaina enää tasan 2 viikkoa laskettuun!

Trallalallalei! Viikot ne senkun paukkuvat. Kammotus. Alkaako tämä odotus olemaan todellakin jo lopun puolella? Muistan kun juuri puheltiin äidin kanssa että eihän tässä ole kuin kolmisen kuukautta enää ja nyt voi hyvin puhua jo kolmesta viikosta. Toki voi mennä enemmänkin taikka vähemmän, sehän tässä onkin niin jännää, kun ei voi tietää. Jostain olen saanut päähäni, että tämä vauva tulisi jo ennen laskettua aikaa ulos. Ei siihen mitkään merkit kyllä viittaa, mutta ehkä juuri siksi. Kun tähän asti olo on ollut enimmäkseen mitä mainioin ja jaksan edelleen tehdä reippaita ja suht pitkiäkin lenkkejä koiran kanssa ja touhuta, niin sopisi jotenkin kuvaan, että itse synnytys tapahtuisi jotenkin tosi yllättäen ja spontaanisti hieman etuajassa ilman sen kummempia varoituksia. Toisaalta olen kyllä ajatellut, että mun tuurilla kärvistelen vielä pari viikkoa lasketun ajan yli. Tiedäpä tuota sitten.

Nyt on hankintojen puolesta sentään kaikki valmiina, että lapsi on nyt tervetullut! Ei puutu kuin rintapumppu, jonka ajattelin hankkia vasta sitten kun näen mikä on todellinen tarve. En vaan viitsi hankkia jotain joka maksaa n. 60e kun varmuutta sen tarpeellisuudesta ei ole.

Perjantaina ostettiin sitten musta Brion Primo turvakaukalo.  Ollaan siihen miehen kanssa kumpikin erityytyväisiä. Taas tuntuu, että ollaan nyt jotenkin askelta lähempänä h-hetkeä, kun on oikein turvakaukalokin valmiina. Tuntuu kyllä välillä hassulta, kun kämppä on täynnä vauvaan viittaavaa tavaraa, mutta vauvaa ei vielä näy, muuta kuin heiluvina möykkyinä vatsassani. Hoitopöytälipasto ja pinnasänkykin ovat nököttäneet täällä varmaan jo pari kuukautta, että niihin on jo niin tottunut, että ne vaan on eikä tule enää ajatelleeksi miksi ne on.

Torstaina olisi sitten neuvolalääkäri. Oikeastaan odotukset ei tolta lääkärikäynniltä ole kovin kummoset. Eniten kiinnostaa että onko kohdunsuulla ja kohdunkaulalla tapahtunut mitään kehitystä. Viimeksihän kohdunsuu oli napakasti kiinni ja kohdunkaula 3cm, mutta siitä onkin jo pari kuukautta. Jotenkin en luota että lääkärini osaisi antaa mitään erityisiä painoarvioita vauvasta. Tai siis en niihin mitenkään sokeasti luottaisi.

Yöt alkavat olemaan massun kanssa hankalia. Tuntuu että pystyy olemaan toisella kyljellään ehkä max. 30min. ja sitten särkee jo lonkkia ja kylkiä siihen malliin että on käännyttävä puhisten. Tyynyjä olen yrittänyt asetella sinne tänne, mutta nekin tuntuu hankalilta ja sitten nekin on aseteltava aina kääntyessä uudestaan. Joka kääntymisen yhteydessä tulee myös pieni vessahädän tunne, että sielläkin tulee rampattua. Yritän tässä vielä lopetella kahvinjuontia, kun olin ajatellut olla ilman tämän viimeisen kuukauden, mutta sekin on hankalaa kun ei sitten herää niin millään. No onneksi tätä ei kauaa enää kestä.

Hmm.. Pitää nyt yrittää ottaa vielä kaikki irti tästä “haahuilusta”, kun voi vapaasti tehdä mitä lystää. Kohta voisi alkaa vaikka katella jotain leffaa. Kirjaa olenkin ehtinyt jo lueskella ja lenkkeillä koiran kanssa. Pyykitkin pesty ja viikonloppuna siivottiin miehen kanssa. Miehellä on kanssa joku vimma saada paikat kuntoon vauvaa varten. Se olisi heittämässä kaikkea pois mistä itse ajattelen että voihan sitä vielä tarvita. Toisaalta kaapit ja komerot tuppaa aina olemaan täynnä just noita “voisihan niitä vielä tarvita” tavaroita ja eihän niitä yleensä koskaan sitten tarvitse. Tai sitten kun tarvitsisi niin niitä ei enää edes muista ja hankkii kuitenkin uuden. Pitäähän tänne alkaa raivaamaan enempi tilaa kanssa sitten kaikille vauvan tavaroille, etenkin sitten kun se kasvaa ja alkaa olla lelua jos toista. Vaikka itse varmasti yritetäänkin hankkia mahdollimman harkiten leluja eikä haluta totuttaa lasta siihen että tavaraa tulisi ja olisi ylenpalttisesti niin varmaan ihan lahjoina sitten tulee ties mitä. Onneksi jouluun on aikaa ja samaten vauvan 1-vuotissynttäreihin. Eikä se lapsi onneksi lelujenkaan päälle vähään aikaan pahemmin ymmärrä. Sitten ne ongelmat vasta alkavat kun aletaan toivoa jotain My Little Pony-Bratz-Lego-whatever-juttuja ja sitten ihmetellään että mihis kaappiin ne ängetään. No siinä vaiheessa toivottavasti asuttaisi jo tilavimmissa nurkissa. Toisaalta aika menee niin nopeasti että tässähän tulee jo kiire muuttaa. No, mutta asia kerrallaan. Jos nyt ensin vaikka odottaisi että se vauva sieltä syntyisi.

 Hiphei, joulusta selvitty! Tuli syötyä paljon, mutta ei liikaa (no okei, ehkä vähän liikaa). Löhöilty on, nukuttu on ja laiskoteltu vaan. Aattona mentiin ensin hautausmaan kautta vanhemmilleni, jossa oli sisko & siskon mies, veli & veljen avovaimo sekä heidän kaksi pientä tytärtään + kaikkinensa viisi koiraa. Siellä sitten syötiin hyvin ja tuhdisti, laulettiin lasten kanssa joululauluja, jaettiin lahjat, juotiin kahvit yms. ja siinähän se meni, vauhdilla. Joulupäivänä oltiin vielä iltaan asti vanhemmillani kunnes tultiin kotiin ja eilinen meni täysin lahjoja ihmetellessä ja löhöillessä. Tänään olikin sitten pakko lähteä kunnon lenkille koiran kanssa kun sääkin oli mitä mainioin, että pääsisi pahimmasta joulukoomasta eroon.

Pakkailin tänään hiukan sairaalakassia ja kattelin mitä vauvalle ottaisi kotiutumisvaatteiksi. Oli tarkoitus pestä vielä vauvan  vaatteita, loput värilliset, mutta se jäi nyt huomiselle, kun pesin omia vaatteita ensin ja ei ole enää kuivumistilaa.

Laskeskelin tässä, että tasan kolmen viikon päästä vauva olisi jo täysaikainen, jos päättäisi syntyä silloin. Tuntuu aika oudolta. Ajattelin että jos saisi kaikki tärkeimmät asiat valmiiksi ja hankittua siihen mennessä. Voihan se vaavi sitäkin ennen tahtoa jo ulos, mutta jotenkin en osaa uskoa että se nyt paljoa ennen laskettua aikaa tulisi, joten en jaksa sen takia liikoja panikoida. Käydään miehen kanssa maanantaina alustavasti katselemassa turvakaukaloa+ muita pikkuhankintoja ja sitten miehen palkkapäivän jälkeen käydään ne hankkimassa. Vaatteita ei taideta enää ostella, jätetään siihen että nähdään kumpi sieltä nyt tulee ja mitä se todellinen tarve sitten lopulta tulee olemaan.

Olo alkaa olemaan raskas. Kävely sujuu vielä hyvin, mutta kaikki muu onkin sitten yhtä puhinaa. Sukkia hankala saada jalkaan. Ihan kivaa kohta alkaa päästä taas normaalimpaan olotilaan, etenkin kun mikään ei sitten ole enää niinkuin ennen. Ehkä sitten jaksaa hiukka paremmin sopeutua taas uuteen ja ihmeelliseen, kun muuten olo on normaalimpi.

Viimeinen kuukausi tulee sujumaan viimeisiä valmisteluja tehden ja Playstation 3:sesta nautiskellen. Sain sen nimittäin mieheltä joululahjaksi! Selittyi ainakin se mihin sen palkka on mennyt. Onhan siitä toki miehellekin iloa, mutta täytyy tunnustaa, että minä se meillä olen se peliaddikti. Täytyypä vilkuilla aleista josko löytyisi joku kiva peli… Niin ja leffojakin voi nyt katella ihan telkun kautta, eikä läppärin, sekin on ihanaa!

Lopuksi esittelyssä hoitopöytälipasto, johon tosin ei ole vielä laitettu hoitotasoa sekä pinnis:

Pahoittelen kuvien surkeaa laatua, sekä kamera huono, että tämä blogi, kun noita kuvia joutuu venyttelemään, että tekstit ei hyppäisi miten sattuu. Kuitenkin kuvissa selviää tärkein, eli tämä tilaihme makuuhuoneemme+ tuleva vauvan huone. Hoitopöytä ja pinnis ovat siis vastakkaisilla seinillä, sitten kummassakin kuvassa näkyykin jo sänkymme, jonka toisessa päässä on vielä kirjahylly ja työpöytä näkyykin tuossa pinnasängyn vieressä. On tässä ollut järkkääminen, kun haluttiin entisestä isommasta kirjahyllystä eroon ja haluttiin isompi sänky ja sitten vielä noiden vauvan huonekalujen sovittelu tänne. Mutta ollaan loppuratkaisuun sangen tyytyväisiä ja ihme ja kumma; ei tämä sen ahtaammalta tunnu kuin ennenkään.

Pöh, tuntuu ettei taaskaan vaihteeksi osaa kirjoittaa ja pää täynnänsä sekavia ja katkonnaisia ajatuksia ettei niitä oikein järkevästi osaa sanoiksi pukea. Eli jatkampa taas kun on jotain järkevää ajatuksen tynkääkin päässä.

Pikaista bloggausta kiireen keskeltä. Eli saatiin miehen kanssa lopulta asiat selvitettyä. Oli tossa taas pari päivää vähän vaikeempaa, mut sit saatiin puhuttua, itkettyä (mieskin itki) ja minä vielä kirjoitin sille viiden sivun kirjeen. Olen käyttänyt tätä kirjetaktiikkaa voitokkaasti muutaman kerran, kun saan ilmaistua asiat paremmin kirjoittamalla, ei ajatukset katkea kesken eikä sanat katoa, eikä toinen pääse siihen sitten keskeyttämään ja saa sanottua ihan kaiken mitä mieltä painaa. Etenkin kun me riidellään englanniksi, siis ylipäätään kommunikoidaan englanniksi, niin riitatilanteissa on usein vaikeeta löytää oikeita sanoja. Mutta nyt siis kaikki on taas kunnossa, mies on pyytänyt anteeksi ja minä olen pyytänyt omat riehumiseni anteeksi, kumpikin rakastetaan toisiamme ja halutaan edelleen olla yhdessä koko loppuelämä. Joulua ei siis ole peruttu.:)

Muuten olen ahkeroinut vauvan vaatteita pesten, myös peitot, toppapuvut, lakanat ja harsot on nyt pesty. Vielä jotain pientä tosin pesemättä, mutta ei sellaista tärkeää mitä tarvitsisi heti vauvan syntymän jälkeen.

Mulla on alkanut tässä touhutessani uudenlaiset kivut, kaiketi jonkunlaiset kivuliaammat esisupparikivut tai että alkaa kohdunkaula lyhentyä ja kohdunsuu pehmetä. Pitää kai alkaa ottamaan pikkuhiljaa iisimmin tonne viikolle 37+0 asti, että vauva ei syntyisi ennenaikaisena. Vaavi on muuten alkanut pyörimään aktiivisemmin ja muksauttelee varsin mukavasti vähän väliä virtsarakkoon. Muutenkin tuntuu, että pissalla saa juosta vielä entistäkin enemmän ja usein sitten tulee vaan pari tippaa.

Mutta juu, pitemmittä puheitta, kiirettä pukkaa, joten pitää juosta! Miten musta tuntuu, et mä nykyään jaksan ihan mitä vaan, vaikka viimekin yönä nukuin 2h ja äskettäin tunnin päikkärit? Ihme energiaa, vaikka samalla oonkin välillä niin väsy että meinaa jalat lähteä alta ja kävelen seiniä päin. Mutta kuitenkin touhuun kokoajan jotain siivousta, pyykkäystä, paketointia, koiran kanssa lenkkeilyä ja kaupoissa juoksua ja jaksan jopa lähteä kaupungille kaveria tapaamaan. Kuukausi sitten tuntu, et jos koiran kanssa oli ollut vartin ulkona niin ei sitten enää jaksanut yhtään mitään. Ihan kummaa. Ja huomenna meillä taas siivotaan ja leivotaan.:)

Huih, 33. raskausviikko lähti sitten käyntiin ja ultrien mukaan jos mentäisiin niin huomenna alkaisi jo 34. viikko! Apua!

Pohdiskelin tässä näitä viime viikkojen tapahtumia ja tulin siihen tulokseen, että ei mikään ihme, etten nyt jaksa mitään opiskeluja. Ensin oli tuo läheisen vakava sairastuminen muutama viikko sitten ja nyt tuo rakkaan koiran kuolema. Ja lisäksi kun painaa ihan raskausväsymys ja huolet päälle, niin miksi sitä edes pitäisi vaatia itseltään nyt niin kamalasti? Vuosi sitten ahkeroin todenteolla ja kevät ja alkukesä menivät ulkomailla. Miksi juuri nyt tarvisi repiä stressiä näistäkin? Lisäksi kun ei paljoa puutu, niin miksi en suorittelisi niitä hiljalleen kotiäitiyden aikana, kun kuitenkin varmaan parisen vuotta tulee enempi kotona oltua? Mitä väliä sillä on kotona istuessa, olenko valmistunut vai enkö ole? Hoitoapua on sen verran että pystyn hyvin käydä parissa tentissä ja parilla kurssilla istumassa. Ei pitäisi raskaaksi käydä kun sen verran vähän kuitenkin olisi suoritettavaa aika pitkällä aikatähtäimellä. Eniten stressaa töiden kanssa. Töihin olisi mentävä jos joskus mielisi muuttaa vähän isompaan kämppään. No, mutta ei sinne töihinkään olla nyt heti menossa, joten turha niitä vielä alkaa stressaamaan.

Ajattelin kirjata ylös kaikki raskausvaivani, mitä tähän mennessä on ilmennyt, kun muuten ne varmaan autuaasti unohtuu. Vaivat ovatkin olleet sen verran pieniä, että jälkikäteen varmaan muistelisin selvinneeni täysin vaivatta. Siis tässä vaivalista:

-Verenvuoto ikenistä hampaita harjattaessa. (Joka kerta tulee verta ja joskus jopa tosi paljon.)

-Nenäverenvuoto. (Näin nuhakaudella niistäessä usein alkaa tursuta verta nenästä, muutama päivä sitten tuntui, että sitä olisi tullut litrakaupalla.)

-Häpyliitoskivut. (Varmaan ainoat kivut mitkä viimeaikoina päivittäin tuntuteet. Ei onneksi satu kaiken aikaa ja niihin on aika hyvin tottunut.)

-Satunnaiset huimauskohtaukset. (Mm. viime maanantaina istuin koneella ja yhtäkkiä alkoi pyöriä silmissä, vaikka olin istunut jonkun aikaa ihan rauhassa, eikä siihen ollut mitään järkevää syytä.)

-Hapen puute. (Jatkuvasti tuntuu, että ei saa ilmaa tarpeeksi. Nytkin on parvekkeen ovi auki että saisi raitista happea. Varmaan nuo huimauskohtaukset johtunevat ihan tästä.)

-Öiset lonkka-selkäkivut. (Melko lieviä vielä. Asentoa pitää kyllä suht usein vaihtaa, mutta en ole vielä turvautunut tyynyviritelmiin.)

-Väsymys. (Ei sitä oikein edes huomaa. Ainahan sitä on väsynyt.)

Siinähän nuo. Vielä ei ole iskenyt perinteisiä närästyksiä tai ummetuksia. Onhan tässä vielä muutama viikko aikaa vaivaantua vielä oikein urakalla.

Yksi juttu mikä on vähän ruvennut stressaamaan on se, että olisi niin kiva päästä ultraan kattomaan, että vauvalla on kaikki jees. Ei vaan ole varaa. Eihän tässä mitään syytä ole, miksi ei kaikki olisi ok, mutta kun mitä tuolta foorumeilta välillä lukee, kun porukka on käynyt syystä tai toisesta rakenneultrien jälkeen ultrissa niin siellä on voinut ilmetä jotain yllättävää. Nyt sitten miettii, että jos jokin olisikin vinossa ja ei tiedä asiasta mitään. Toisaalta jos vauvalla olisikin vaikka joku vika, niin mitäpä sille voisi nyt tehdä? Helpottaisiko se sitten huolta yhtään jos nyt saisin tietää, että vauvalla onkin jokin vika? Ei varmaan. Nyt voi ainakin toivoa ja ajatella, että kyllä kaikki on varmasti ihan hyvin.

Välillä iskee sellaisia pelkoja, että vauva on liian pieni. En tiedä mistä moinen pelko kun sf-mittakin on hieman keskikäyrän yläpuolella? Maha on kyllä sivusta päin muhkea, mutta kun sitä katsoo tästä suoraan alaspäin niin ei se niin isolta tunnu. Mietin sitten että miten se vauva mahtuu sinne? No, eihän se näillä viikoilla mikään täysaikaisen kokoinen toki pidä ollakaan ja vielähän se kasvaa paljonkin. Neuvolassakin sanottiin, että koska olen niin pitkä (175cm) ja pitkäselkäinen niin vaavilla on hyvin tilaa siellä pyöriä. Eiköhän sieltä ihan muhkea vaavi lopulta tule.

Kohta puoliin pitäisi lähteä miehen kanssa tekemään taas joululahjashoppailuja. Kumpa saisi kaikki tehtyä tänään, tai ainakin suurimman osan. Jotenkin vähän stressaa kun rahat on tiukilla ja ideatkin vähissä. Viime torstaina turhauduin täysin, kun tuntui etten vaan löydä mitään kivaa. Itse en viitsinyt alkaa yrittämäänkään tehdä mitään, kun en ole mikään näpertelijä, hermot menisi  ja tuskin saisin sitten edes ensi jouluksikaan valmiiksi jotain keskinkertaista tekelettä. Kerran tein veljelle kaulaliinan, joka jäi liian lyhyeksi ja kerran tein siskolle tumput, jotka sain valmiiksi kahdessa vuodessa. Toivon kyllä, että lapsen myötä sitä kehittyisi joksikin himo-ompelijaksi ja askartelijaksi. Voisi olla kätevää.

Ilokseni sentään olen nyt ihan tykännyt tehdä noita kakkuja. Ehkä musta tulee edes leipurimamma. Kuvittelin, että siinäkin menisi täysin hermot ja ne epäonnistuisi, mutta ei. Käämit ei ole palaneet kertaakaan ja kakuista tuli hyvännäköisiä ja tuoksuisia. Jipii, myös olen tässä muussa saamattomuudessani saanut pidettyä kodin ihan siistissä kunnossa ilman että miehen on tarvinnut kaikkea tehdä. Imurointi, tiskaus ja toki vaatteiden pesu onnistuu.

Tiskaamisesta puheenollen…

(Tulipa sekavaa jaaritelmaa laidasta laitaan. Sitä se teettää kun ajankulukseen kirjoittelee.)

Vaihdoin jälleen sivupohjaa itsepiristykseksi ja tällä kertaa päädyin tähän. Edellisten postausten hymiöt ovat jostain syystä pompanneet ihan omille paikoilleen, mutta en jaksa niitä alkaa poistelemaan.

Viimepäivät ovat olleet, noh… yhtä itkua. Suurin itkun aihe tapahtui keskiviikkona, kun vanhempien koira, joka virallisesti aikoinaan hankittiin mulle lukioaikoina, mutta joka muutettuani jäi siis vanhemmilleni jouduttiin viemään lopetettavaksi vakavan sairastumisen takia. Halusin ehdottomasti mukaan saadakseni hyvästellä koiran, vaikka äiti pelkäsi ihan oikeasti, että joudutaan sen jälkeen vielä lähteä synnyttämään. Tilanne oli toki kamala, itkua tuli väännettyä, mutta tuntui hyvältä, että sai olla loppuun asti mukana hyvästelemässä koiraa. Koira oli kyllä koko ajan oikein rauhallinen, ikään kuin olisi tajunnut mitä tapahtuu ja hyväksynyt tilanteen. Keskiviikko meni siis itkiessä. Torstaina omassa kodissa, oman koiran kanssa pystyi jotenkin lähes unohtamaan koko tapahtuneen päivän ajaksi, käytiin miehen kanssa tekemässä hieman joluostoksia, leivoin joulukakun, kateltiin pari leffaa kunnes kömmittiin sänkyyn ja rupateltiin niitä näitä ja yhtäkkiä taas muistin tapahtuneen ja itkin sitten puoliyötä miehen lohdutellessa. Koiran kannalta lopettaminen oli ainoa oikea ratkaisu, muuten se olisi vaan kärsinyt kohtuuttomasti jos sitä olisi yrittänyt alkaa leikkaamaan, mikä ei kuitenkaan olisi taannut paranemista tai paljoa pitempää ikää. Olihan se elänyt jo hyvät lähes 12 vuotta. Tuntuu silti vaan niin uskomattomalta, että vielä viimeviikolla se oli täällä hoidossa, makasi sängyssä jaloissani kun lueskelin sängyssä ja nyt se on kuollut. Jotenkin sitä voi hämätä itseään ja kuvitella, että siellä se elää vanhempieni luona niinkuin aina ennenkin. Ensiviikolla olen menossa sinne piparien leivontaan niin sitten varmaan taas tilanne iskee tajuntaan oikein kunnolla. Tänään olen itkenyt useampaakin asiaa; tietysti koiraa, sitten yritin alkaa lukemaan tenttiin, mutta totesin että tässä on mennyt jo useampi päivä lukematta ja en kyllä millään saa noita tiiliskiviä enää luettua ensi keskiviikolle. Mies sitten meni vitsailemaan jotain josta pahastuin ja tunsin itseni isoksi lihavaksi luuseriksi.  Tämä syksy on todella ollut yhtä aloittamista ja kesken jättämistä noiden opintojen osalta. Itkin sitten miehelleni sitä, että sen mielestä olen vain lihava luuseri ja se lohdutteli että en todellakaan ole, vaan kaikista paras, seksikkäin ja että mulla on tärkeämpiäkin asioita nyt käsillä kuin opinnot. Sitten kun olin taas rauhoittunut alettiin puhumaan lähestyvästä synnytyksestä innoissaan ja todettiin, että eihän tässä ole enää kahta kuukauttakaan laskettuun aikaan. Ensin siinä intoiltiin kunnes purskahdin jälleen itkuun. Mies siinä ihmetteli että mikäs nyt taas tuli ja sain itkusta värisevällä äänellä sanottua että pelottaa. Ja jälleen mies sai lohdutella aikansa. Lopulta sain itkultani vitsailtua, että muutenkin kasvaneen vessapaperikulutuksen lisäksi tarvitaan nyt myös ekstrapaperia silmieni ja nenäni pyyhkimiseen.

Tällaista. Eilen sain vielä jonkun jännetulehduksen tai minkälie luupiikin oikeaan jalkaani, että nyt en pysty kävelemään kuin varpaillani sillä jalalla, on nääs todella kipeä.

Uunissa kohoaa jälleen joulukakku. Ajattelin niitä kaiken kaikkiaan kolme vääntää. Vähän helpotusta äidille jouluvalmisteluissa, kun kaikki lapset perheinemme vanhemmillemme taas mennään jouluksi ja onhan mulla tässä aikaa.

Maanantaina oltiinkin tutustumassa Kättärille. Kunpa pääsisin siihen huoneeseen missä oli se iso amme, niitä ammeita kun on siellä vaan siinä yhdessä huoneessa. No mun tuurilla vaikka pääsisinkin niin sitten se ei joko tunnukaan hyvältä tai tapahtuu jotain ennen ammeeseen menoa, etten voikaan sinne mennä. Eipä siellä ollut ihmeempiä, mielestäni näytti ihan viihtyisältä, että ei ympäristön puolesta valittamista ainakaan. Täytyy vielä toivoa, että sattuisi mukavat kätilöt kohdalle. Sinänsä en nyt niin ihmeitä niiltäkään odota pääasia että hoitaa hommansa ja mies on sitä varten, että mulla olisi mahdollisimman mukava olla kuin vaan siinä tilanteessa voi. Mies myös varmasti pitää huolen siitä että toiveitani kuunnellaan.

Vauvan vaatteet odottavat yhä pesijäänsä. Alkuperäissuunnitelmien mukaan piti pestä ne marraskuun aikana. No, jospa vaikka tässä joulukuun aikana saisi sen homman tehdyksi. Joko ensiviikolla tai joulun jälkeen. Tammikuuksi riittikin vielä tuota hankintojen tekoa ja pientä nyhräystä. Varmaan vaunutkin pitää hyvissä ajoin pistää valmiuteen ja vaikka yrittää totuttaa koiraa niihin. Ehkä käyn harjoituslenkillä. Hoitopöytälipasto kaipaa vielä hoitopöytätason kiinnitystä ja kaikenlaista. No kiva, ettei tekeminen tyssää tammikuussa. Ei kuitenkaan mitään kovin suurta enää. Sairaalakassin ajattelin ainakin osittain pakkailla jo ensiviikon aikana.

Vähän aneeminen postaus tuli, mutta eipä tämä mielikään ole mikään ratkiriemukas. Nyt pelastamaan kakku uunista ja sit jos vaikka yrittäisi kuumaa jalkakylpyä, jos vaikka hieman auttaisi tohon jalkaan.

Jouluista viikonloppua!

Uusi päivä, parempi mieli , vaikka väsymyksen määrä onkin aika tolkutonta. Mieli pitää jälleen väsyneen ruumiin hereillä vuorokauden ajasta riippumatta. Saatiin eilen illalla Huuto.netistä huutamamme Ikean Malm-sänky ilman kokoamisohjeita ja miehen kanssa sitten pähkäiltiin ja pähkäiltiin jonnekin puolille öin. Netistä yritettiin etsiä ohjeita, mutta ei löytynyt, kunnes hoksasin hakea englanniksi ja tädää, heti löytyi! Ihan Ikean sivuilta löytyi ohjeet, mutta ei vaan suomenkielisiltä Ikean sivuilta mitään löytynyt . Noh, oltiin onneksi koottu ihan oikein se mitä oltiin ehditty koota. Hommaa hankaloitti suunnattomasti tilan ahtaus. Piti sitten kirjahyllyäkin alkaa siirtelemään, että saatiin sänky kasaan. Ei saatu sänkyä kuitenkaan ihan valmiiksi, kun puuttui muutamia tarpeellisia työkaluja, jotka onneksi saadaan tänään. Viime yö meni sitten pyöriessä vanhassa sängyssä keskellä olohuoneen lattiaa. Oltiin miehen kanssa täysin rättejä kun kaaduttiin sänkyyn ja puheltiin, että nyt ainakin sammutaan heti. No turha toivo. Pyörittiin kumpikin ja höpistiin välillä jotain jonnekin kolmeen asti. Sitten ramppasin avaamassa ikkunaa ja sulkemassa patteria kun oli tajuttoman kuuma, niin ja tietysti lukemattomia kertoja vessassa. Sitten kuuntelin älytöntä tuulen ujellusta, miehen kuorsausta, koiran kuorsausta, sadetta, liikennettä… Sitten vilkaisin kelloa ja totesin, että miehen herätyskello soi puolen tunnin kuluttua. Sitten taisin hetkeksi onnistua nukahtamaan, kun unissani kokosin sänkyä. Sitten heräsin herätykseen, nousin ja keitin miehelle ja itselleni teetä, koska en oikein nukkuakaan enää osannut. Sitten mies lähti töihin ja yritin vielä nukkua, mutta aloin miettimään miten selittää englanninkieliselle ero suomenkielen lauseissa “olen syömässä” tai “minä syön”? Siinä sitten pähkäilin ja pääsin aina keilaamisesta puhumiseen asti, mutta en kuitenkaan mihinkään järkevään loppuratkaisuun.

Juu, eli olen aika väsynyt, mutta onnellinen. Saadaan vihdoin makuuhuone valmiiksi ja tänään nukkumaan uuteen ihanaan vartalon muotoja hyväilevään sänkyyn. Eli makkarista ei ole muuta entistä enää jäljellä kuin työpöytä. Entinen kirjahylly ja sänky on nyt poissa ja täällä pönöttää uusi sänky, kirjahylly, hoitopöytälipasto ja pinnis. Vielä kun saadaan tuo sänky lopullisesti koottua niin voidaan vielä pyöritellä hoitopöytälipasto ja pinnis lopullisille paikoilleen, kun ne ovat toistaiseksi vielä hieman turhan ahtaasti sijoitettuna.

Jospa nyt raahautuisi tuonne tuuleen ja tuiverrukseen koiruuden kanssa ja sitten jos jaksaisi vaikka hieman pötkötellä jos vaikka ihan nukahtaisi. Mukavasti särkenyt taas lonkista ja häpyliitoksista tuon eilisen “rempan” jäljiltä. Onneksi ei kuitenkaan supisteluiksi mennyt. Varmaan hieman rauhallisemmin täytyisi jo tässä vaiheessa ottaa.

Huih, huomenna pamahtaa 30 viikkoa täyteen! Niin ja joulukuu maanantaina! Hyvät hyssykät!!

Krööh! Koko syksyn olen kummastellut, kun flunssa ei ole vielä iskenyt, kun normaalisti eka flunssa iskee syyskuussa ja niitä yleensä kerkeää parikin olemaan ennen joulua. No nyt sitten iski se flunssa. Tiistai-iltana kurkku oli hiukan kipeä. Eilen sitten kaupasta kotiin tultaessa kävely tökki todella ja oli jotenkin kuuma ja heikko olo. Lähdin siinä sitten tuskan hiessä koiran kanssa ulos ja seistä jökötin hikisenä kylmässä tuulessa jonkin aikaa kun koira kirmaili ympärillä. Kylmähän siinä tuli. Kotona vielä tartuin imuriin, kun illaksi oli tulossa vieras kylään. Sitten alkoi aivastuttaa, nenä vuotaa ja viluttaa. Kökkö olo. Vieraan lähdettyä minä, joka en koskaan nukahda sohvalle, nukahdin sohvalle, josta mies minut löysi kotiuduttuaan töistä. Ilmeisesti raskaudesta johtuen nenän limakalvot ovat niin ohuet, että jo pari kertaa niistämisen jälkeen nenästä on pursunnut verta. Ihanuutta. Kuumetta ei onneksi ole, mutta olo ei ole kovin kaksinainen. Äsken kävin koiran kanssa ulkona ja piti pakottautua kävelemään rauhallisesti. Mulla kun on tapana normaalisti viuhtoa aika rivakkaa vauhtia, vieläkin, vaikka on tää maha. Tai niin rivakkaa kun sen kanssa on ylipäätään mahdollista viuhtoa. Sitten koira ennätti syödä hieman jotain leivänpalasia ennenkuin ehdin huomata. Mrrr! Nyt sitten saa seurailla ettei tule mitään myrkytysoireita.

Olen kehittänyt pientä huolta vauvan liikkeistä. Nythän niitä pitäisi laskeskella, jossain sanottiin, että tunti aamulla ja tunti illalla. En ole jaksanut. Kymmenen liikettä pitäisi tunnissa tuntea. Toki ei tarvitse tuota tuntia laskeskella jos kymmenen liikettä tulee aiemmin täyteen. Kerran yritin laskeskella, mutta kyllästyin ja vaavikin taisi olla unilla silloin. Nyt olen yrittänyt laskeskella silloin kun huomaan, että se on hereillä ja liikuskelee. Niitä liikkeitä tulee silloin kuitenkin aika monta lyhyessä ajassa. Tosin en ole aina jaksanut laskea sinne kymmeneen asti. Liikkeet tuntuu vieläkin melko hentoisina. Joko sellaista kevyttä muksahtelua tai muljahtelua, kun vaavi pyörähtää ympäri tai sitten sellaista pientä kutinaa joko kyljessä tai ihan alavatsassa. Kipeetä ei ole vielä tehnyt. Joskus on tullut potku rakkoon, mikä ei nyt miellyttävältä tunnu, mutta ei kipeältäkään. Usein iltaisin unta odotellessa ja vasemmalla kyljellä maatessa vauva potkiskelee vasempaan kylkeen ja se kutittaa melko paljon ja välillä jopa hiukan vihlaisee. Muuten vauva tuntuu melko rauhalliselta, liikeitä kyllä on, mutta ei mitään ihan hurjaa riekkumista ainakaan usein. Jospa tästä tulisi rauhallinen vauva.

Mutta nyt kömmin jonkun hömppäromaanin kanssa sänkyyn lepäilemään. Tenttiin ei jaksa pää tukossa lueskella, mutta onneksi eilen sain ihan kivasti luettua, joten se ei niin maita mullista. Huih, kohta alkaa 30. raskausviikko!

No niin. Mykkäkoulu saatu onnellisesti päätökseen. Eli kaikki jälleen hyvin. Mies kotiutui, maattiin vierekkäin sängyllä ja lopulta kysyin milloin se aikoo lopettaa mököttämisensä. Mies siihen, että en mä mitään mökötä, sähän tässä mökötät, minä: eikun sä, mies: sä, sä, sä, sä, eikun sä, säpäs. Haluatko teetä? Ehkä sä yrität myrkyttää mut? Niin varmaan joo, miks muka? Koska sä inhoat mua. Enpäs ku rakastan. Ehkä sä inhoot mua. En kun rakastan. Ja niin edelleen. Nyt siis kaikki hyvin ja minä sain suklaalevyni, jota en sunnuntaina huolinut. Slurps! Varovaisesti pitää tosin nyt syödä, kun olin tuossa pää vesanpöntössä kun mies tuli kotiin. Kokikset tulivat valtoimenaan ylös. Pitää todella nyt vältellä noiden hiilihappoisten juomien runsasta yhtäkkistä nauttimista, ei hyvä. Yöks.