Odotusta (parisuhdesopalla)

Hrrr…kuin osaa olla taas ulkona kylmä. Tulisipa pian pakkasta ja vähän lunta, tai vaikka paljonkin! Koiran kanssa lenkkeily on paljon mukavampaa pakkaslumissa kuin tällaisissa myräköissä. Kotiuduin juuri vanhemmiltani ja nyt sytytin talon täyteen kynttilöitä ja juon kuumaa kaakaota. Mies on töissä. Ihan mukavaa viettää muutama tunti kaksin koiran kanssa elämää miettien.

Meillä on miehen kanssa mennyt edelleen oikein hyvin. Tai hyvinhän meillä enimmäkseen menee aina, mutta nyt ei ole ollut riitoja sitten viimeisen ja mies on ollut todella hyvä ja kiltti. Itsekin olen onnistunut olemaan suht hyvä, tehnyt kotitöitä, kuunnellut kärsivällisesti kun mies haluaa tilittää työjutuistaan enkä ole pahemmin nalkuttanut. Ollaan miehen kanssa puhuttu paljon suhteestamme, riidoistamme, tulevasta vauvasta ja miten se tulee suhteeseemme vaikuttamaan, sekä miehen sopeutumisesta Suomeen yms. yms. On ollut todella mukava jutella kaikesta ja huomata jälleen, että kumpikin ollaan onnellisia ja meillä on samanlaiset haaveet ja tavoitteet tulevaisuuden suhteen, miehellekin tekee selvästi hyvää puhua. Mies on aloittamassa tammikuussa erästä urheiluharrastusta ja haluaa jo sitä ennen kohottaa kuntoaan, joten hän suunnittelee pian aloittavansa koiran kanssa juoksemisen. Hän itse totesi, että liikunta tekisi hyvää ja auttaisi stressiin ja tuo harrastus on vielä sellainen mitä hän on aina halunnut harrastaa, mutta se ei ole hänen kotikunnassaan ollut mahdollista. Olen iloinen miehen puolesta ja tyytyväinen, että hän itse oli ajatellut sitä ilman, että minun on tarttenut alkaa mitään nalkuttamaan, että liikunta tekisi parempaa kun kaljan juonti mäkämäkä.. Kivaa, että miehellä on omia suunnitelmia ja tulee jotain muutakin elämänsisältöä kuin vaan työ ja koti. Tekee sille varmasti todella hyvää.

Eilen oltiin sillä synnytysvalmennusluennolla. Vähän siinä oli aluksi turhaa jauhantaa synnytyksen historiasta. Joo, sikäli ihan kiinnostavaa, mutta nyt ei oikein ollut sitä mitä siitä haettiin. Varsinkin kun koko luento kesti kolme tuntia, niin olisi voinut tuosta puolesta typistää. Muuten oli paljon hyödyllistä juttua ja mieskin kuunteli ja oli kiinnostunut. Jälkeenpäin selvisi, että mies oli jopa kuunnellut paremmin kuin minä, kun puhui mikä luennossa oli ollut hyvää ja jotkut asiat mistä se kommentoi oli itseltäni mennyt täysin ohi. Tehtiin myös muutamia hyödyllisiä ristiselän hieromisharjoituksia ja kokeiltiin muutamia synnytysasentojakin. Myös muistuteltiin energian tarpeellisuudesta, eli jotain limukkaa ja vaikka jotain syömistä mukaan. Ja mies sitten muistaa tankata siippaansa supistelujen välissä ja pitää huolta, että siippa hengittää ja käy vessassa.

Miehen kanssa puheltiin tässä myös siitä, miten seuraavat kaksi kuukautta tulee lentämään. Kummallakin kiireet pakkautuu loppuvuoteen, lisäksi marraskuussa saadaan ostettua uusia mööpeleitä makuuhuoneeseen ja laitettua se uuteen järkkään. Sitten tietysti jouluvalmistelut ja Tallinnassakin olimme ajatelleet käydä ihan yön yli ennen joulua. Minulla odottaa kolme tenttiä, esitelmä ja oppimispäiväkirja. Eipä tuo nyt mikään paha ole, joten enköhän suoriudu. Se vaan jännittää, että jos iskee jotain raskausvaivoja, että meneekö sitten miten hankalaksi. No toivotaan, että suht vaivatta selviytyisi. Mitään hirmustressejä en aio kuitenkaan ottaa, kun se ei ole vauvallekaan hyväksi. Eli tavoitteena jotenkuten läpi.

Ajatella, että olen viimeksi ollut iltaa viettämässä ulkona joskus viime keväänä! Mietin tuossa asiaa ja ensin ajattelin, että harmi tavallaan, kun ei sitä nyt enää niin vaan juostakaan ulkona, mutta sitten kun mietin asiaa tarkemmin niin tajusin että en kyllä kaipaa sitä sitten ollenkaan. Mistään hinnasta en vaihtaisi tätä olotilaa pois. Vaikka välistä pelottaa paljonkin ja miettii, että mitä se elämä sitten tulee olemaan ja miten selviytyy, mutta miksi ei selviytyisi? Minua on siunattu loistavilla tukijoukoilla ja ihanalla miehellä, joka haluaa osallistua lapsen hoitoon ja pitää itsestään selvänä, että minunkin pitää saada nukkua ja saada omaa aikaa. Vanhempani ovat innolla auttamassa jo nyt ja sisaruksetkin ovat auttamassa, joten enköhän pärjää. Itse tunnen omat voimavarani ja pärjään sisulla vaikeidenkin aikojen yli, kun tiedän, että ne ovat väliaikaisia. Minulla ei ole sellaista näyttämisen tarvetta, että en suostuisi ajoissa pyytämään apua, jos sitä tarvitsen.

Kuitenkin välillä iskee haikeus, kun tajuaa, että joku elämänvaihe on ohi. Kuitenkin melko suuri ja hyväkin elämänvaihe. Tai enimmäkseen hyvä. Sellainen elämänvaihe johon kuului paljon henkistä kasvamista, kipuakin ja oppimista elämään omillaan ja pärjäämään ja luottamaan tulevaisuuteen. Oppimista luottamaan itseensä. Paljon itsetutkiskelua, melko paljon juhlimista, töitä ja opiskelua. Sitoutumista vaativia päätöksiä= koira. Tämä tuleva sitoutuminen onkin sitten melko lailla suurempaa. Mutta uskon että minusta löytyy luonnostaan sellaista äitiyttä, ettei se tuota suurempia ongelmia. Tietenkään en katsele tulevaa vain vaaleanpunaisten linssien läpi, vaan olen tietoinen kaikesta mitä voi tulla; sairautta, masennusta, uupumusta, parisuhdeongelmia, onnettomuuksia jne. Mutta ei niitäkään oikein auta pelätä kamalasti etukäteen. Omasta puolestani en myöskään osaa olla huolissani ja mitäpä se hyödyttäisikään. Olen sitkeä sissi ja vaikeudet on tarkoitettu voitettavaksi.

Ainiin, minut haastettiin kertomaan viisi omituisuutta itsestäni. Muutama on helppo keksiä, mutta jotain pitää varmaan vähän miettiäkin. Katsotaanpa.

1. Syön leivänviipaleesta aina ensin reunat ja keskiosan viimeiseksi. Reunat on ankeita ja parhaan jätän viimeiseksi.

2. Kun syön leipää, nälkä katoaa aina kummasti viimeisen haukkauksen kohdalla, joten lautaselle jää aina pieni nurkka leipää. Sama käy mehun juomisen kanssa, jano loppuu, kun lasissa olisi vielä vähän, ja se jää sitten lasiin.  Nämä jämät sitten jäävät eri puolille taloa, josta mies korjaa ne pian pois. Muuten itse löytäisin ne jostain vasta muutaman päivän päästä.

3. Avaan aina uuden pakkauksen ennenkuin vanhaa on käytetty kokonaan loppuun. Liittyy myös muihin asioihin kuin ruokaan, esim. shampoopulloihin, hammastahnoihin yms. Koko kämppä on siis täynnänsä erinäisiä jämiä.

4. Rakastan kauhuelokuvia, mutta pelottavimmat kohdat jäävät aina näkemättä kun olen piiloutunut nallen taakse. Suojana on myös pakko olla nalle, tyyny ei kelpaa.

5. Minulla on sohvalla kaksi vanhaa nallea. Nukkumaan mennessäni minun on pakko tarkistaa, että ne ovat vierekkäin. Ajattelen, että muuten niillä on toisiaan ikävä ja niille tulisi kurja yö. (Tämä taitaa jo kuulua sarjaan noloimmat tunnustukset.)

Helppoahan tämä oli. Olisi ollut vielä vaikka mitä.

Jippii, kohta tulee suosikkisarja Riivatut talot! Tänkin ois tietysti voinut lisätä tuohon listaan. Ainiin, aion olla ikävä haastettu ja olla haastamatta ketään, vaatii liikaa vaivaa, etenkin kun olen raskaana.

Voi vaavi vaavi, kohta sinä olet täällä!

Muistakaahan kääntää kellot!