Odotusta (parisuhdesopalla)

 Hiphei, joulusta selvitty! Tuli syötyä paljon, mutta ei liikaa (no okei, ehkä vähän liikaa). Löhöilty on, nukuttu on ja laiskoteltu vaan. Aattona mentiin ensin hautausmaan kautta vanhemmilleni, jossa oli sisko & siskon mies, veli & veljen avovaimo sekä heidän kaksi pientä tytärtään + kaikkinensa viisi koiraa. Siellä sitten syötiin hyvin ja tuhdisti, laulettiin lasten kanssa joululauluja, jaettiin lahjat, juotiin kahvit yms. ja siinähän se meni, vauhdilla. Joulupäivänä oltiin vielä iltaan asti vanhemmillani kunnes tultiin kotiin ja eilinen meni täysin lahjoja ihmetellessä ja löhöillessä. Tänään olikin sitten pakko lähteä kunnon lenkille koiran kanssa kun sääkin oli mitä mainioin, että pääsisi pahimmasta joulukoomasta eroon.

Pakkailin tänään hiukan sairaalakassia ja kattelin mitä vauvalle ottaisi kotiutumisvaatteiksi. Oli tarkoitus pestä vielä vauvan  vaatteita, loput värilliset, mutta se jäi nyt huomiselle, kun pesin omia vaatteita ensin ja ei ole enää kuivumistilaa.

Laskeskelin tässä, että tasan kolmen viikon päästä vauva olisi jo täysaikainen, jos päättäisi syntyä silloin. Tuntuu aika oudolta. Ajattelin että jos saisi kaikki tärkeimmät asiat valmiiksi ja hankittua siihen mennessä. Voihan se vaavi sitäkin ennen tahtoa jo ulos, mutta jotenkin en osaa uskoa että se nyt paljoa ennen laskettua aikaa tulisi, joten en jaksa sen takia liikoja panikoida. Käydään miehen kanssa maanantaina alustavasti katselemassa turvakaukaloa+ muita pikkuhankintoja ja sitten miehen palkkapäivän jälkeen käydään ne hankkimassa. Vaatteita ei taideta enää ostella, jätetään siihen että nähdään kumpi sieltä nyt tulee ja mitä se todellinen tarve sitten lopulta tulee olemaan.

Olo alkaa olemaan raskas. Kävely sujuu vielä hyvin, mutta kaikki muu onkin sitten yhtä puhinaa. Sukkia hankala saada jalkaan. Ihan kivaa kohta alkaa päästä taas normaalimpaan olotilaan, etenkin kun mikään ei sitten ole enää niinkuin ennen. Ehkä sitten jaksaa hiukka paremmin sopeutua taas uuteen ja ihmeelliseen, kun muuten olo on normaalimpi.

Viimeinen kuukausi tulee sujumaan viimeisiä valmisteluja tehden ja Playstation 3:sesta nautiskellen. Sain sen nimittäin mieheltä joululahjaksi! Selittyi ainakin se mihin sen palkka on mennyt. Onhan siitä toki miehellekin iloa, mutta täytyy tunnustaa, että minä se meillä olen se peliaddikti. Täytyypä vilkuilla aleista josko löytyisi joku kiva peli… Niin ja leffojakin voi nyt katella ihan telkun kautta, eikä läppärin, sekin on ihanaa!

Lopuksi esittelyssä hoitopöytälipasto, johon tosin ei ole vielä laitettu hoitotasoa sekä pinnis:

Pahoittelen kuvien surkeaa laatua, sekä kamera huono, että tämä blogi, kun noita kuvia joutuu venyttelemään, että tekstit ei hyppäisi miten sattuu. Kuitenkin kuvissa selviää tärkein, eli tämä tilaihme makuuhuoneemme+ tuleva vauvan huone. Hoitopöytä ja pinnis ovat siis vastakkaisilla seinillä, sitten kummassakin kuvassa näkyykin jo sänkymme, jonka toisessa päässä on vielä kirjahylly ja työpöytä näkyykin tuossa pinnasängyn vieressä. On tässä ollut järkkääminen, kun haluttiin entisestä isommasta kirjahyllystä eroon ja haluttiin isompi sänky ja sitten vielä noiden vauvan huonekalujen sovittelu tänne. Mutta ollaan loppuratkaisuun sangen tyytyväisiä ja ihme ja kumma; ei tämä sen ahtaammalta tunnu kuin ennenkään.

Pöh, tuntuu ettei taaskaan vaihteeksi osaa kirjoittaa ja pää täynnänsä sekavia ja katkonnaisia ajatuksia ettei niitä oikein järkevästi osaa sanoiksi pukea. Eli jatkampa taas kun on jotain järkevää ajatuksen tynkääkin päässä.

Hassusti nämä fiilikset poukkoilevat lähes päivittäin. Tänään on taas vaihteeksi energinen ja touhukas olo. Raskausjooga oli taas ihanaa. Siellä pystyy jotenkin täysin rentoutumaan ja keskittymään kokonaan vaan hengittämiseen ja liikkeisiin. Kotona jos yrittää samaa, niin ensinnäkin ajatukset pyrkivät karkailemaan milloin mihinkin kotitöihin yms. Tai sitten koira raahaa jonkun kuolaisen lelunsa eteeni ja vaatii leikkimään. Pitääpä opettaa miestä joskus hieromaan ristiselästä, samalla kun minä keskityn hengittämiseen ja hyrisen.

Perjantaina raahaan miehen synnytysvalmennukseen. Toivottavasti se olisi miehellekin mielenkiintoinen ja antoisa. Onneksi mies on ihan mielellään sinne tulossa, että ei ole pakottamisen tunnetta.

Huomaan, että en oikein osaa kirjoittaa mitään silloin kun kaikki on hyvin. Huomaan myös, että suomenkieleni on rappeutunut, kun kotikielenä on kuitenkin englanti. En osaa enää kirjoittaa, jos nyt koskaan olen osannutkaan.

Odottelen äippäpakkausta kuin kuuta nousevaa. Odottaako joku muuten oikeasti kuuta nousevaksi? Hmm.. Lupasin koiralle meneväni illalla sen kanssa pitkälle lenkille. Ensin voisin kuitenkin hieman kölliä sen vieressä sängyssä, jossa se niin söpönä jo tuhisee. Lenkin jälkeen voisin taas hemmotella itseään jalkakylvyllä.

Tämä päivä onkin vaihteeksi ollut taas tahmeampi. Olisiko eilisellä kastumisella osuutta hieman viluisaan ja väsähtäneeseen oloon. Myös hyvin nukuttu yö monen pätkäyön jälkeen yleensä piristämisen sijasta väsyttää. Mutta ei se mitään. Olen ottanut rennosti. Koiran kanssa tein pari lyhyempää lenkkiä, mutta jotenkin vilutti, eikä ulkoilu niin piristänyt. Äsken tein sen jalkakylvyn, mikä eilen jäi tekemättä ja kävin pitkässä lämpimässä suihkussa. Pienet asiat piristävät mieltä. Kuten se, että olen alkanut pitkästä aikaa hieman meikkailemaan. En olekaan meikannut sitten viime kevään! Mies jo leikkisästi epäili, että olen ihastunut yliopistolla johonkin, johon haluan tehdä vaikutuksen. Joo, vaikka oltaisiin miehen kanssa nyt eroamassa omasta aloitteestani, niin jonkun iskeminen tässä tilassa olisi kyllä viimeisenä mielessä. Ajattelin vain, että on ihan kivaa vaihtelua välillä vähän laittautua ja samalla tuntea itsensä hiukan vetävämmän ja pirteämmän näköiseksi. Tietysti innostuin tästä itseni ehostamisesta juuri viime tiistaina, jolloin piti juosta kesken luentojen vessaan oksentamaan. Arvatenkin siinä sitten silmät vuoti ja ripsivärit levisivät silmien alle. Noh, tuli ainakin aika rokahtava lookki.

Vaavi on ollut jotenkin rauhallisempi nyt pari päivää. Vähän alan jo huolestumaan. En nyt pahasti, koska tiedän ettei niitä liikkeitä tässä vaiheessa välttämättä ihan joka päivä tunne, mutta kuitenkin. Pitäisi varmaan vähän painella vatsaa ja tökkiä vaavia, mutta jotenkin se tuntuu kummalta, pelkään että painan jotenkin liian kovaa tai jotain, vaikka kai sitä aika ronskisti saa painella ennenkuin siitä olisi haittaa. Hurjaa, että huomenna mennään jo 25. viikkoa! Miten tämä aika hujahtaakaan. Vaikka toki sisäistänkin lapsen tuoman elämänmuutoksen, niin kovin hartaasti en ole sitä vielä ajatellut. Mietin että tässä pitäisi myös kaiken kiireen ja hössötyksen ohella nautiskellakin oikein kunnolla näistä viimeisistä viikoista ja elää hetkessä, kun omaa aikaa on vielä vaikka kuin. Ajatukset vaan pyrkivät karkaamaan jatkuvasti tulevaan.

Mietin tänään mitä asioita haluaisin lapselleni opettaa, antaa tavallaan perintönä kotikasvatuksesta. Ainakin toisten ihmisten arvostusta ja huomioonottamista, eläinten arvostusta, kaiken elämän arvostusta. Haluaisin että lapseni saisi hyvän ja terveen itsetunnon. Toivon siis, ettei minusta tulisi koskaan vähättelevää äitiä, kuten oma äitini, vaan muistaisin kehua ja kannustaa pienissäkin asioissa. Haluan myös, että lapseni oppisi mahdollisimman varhain olemaan terveellä tavalla itsekäs. Tosin inhoan sanaa itsekäs, koska sillä on liian negatiivinen kaiku. Tarkoitan, että toivon että lapseni ei kuitenkaan uhrautuisi jatkuvasti muiden puolesta, vaikka hyväntahtoinen olisikin. Toivon, että lapseni oppisi luottamaan huomiseen ja parempiin hetkiin, silloin kun ei tunnu hyvälle. Varmaan toivon vielä muitakin asioita, mihin voisin itse vaikuttaa, mutta nyt ei tule muuta mieleen. Ehkä tässä kuitenkin ne tärkeimmät mitä tahtoisin lapseni oppivan.

Huomenna onkin edessä reissu Hämeenlinnaan. Kivaa! Vähän vaihtelua täällä kotikulmilla kökkimiseen. Jännää taas tajuta, että seuraavan kerran kun pääsee mihinkään kunnon reissuun on joko lapsi mukana tai lapsi hoidossa, lapsi kuitenkin. Seuraavan kerran, kun puihin puhkeaa uudet silmut on pienen vauvan äiti. Ei vaan voi käsittää!

Aah onnea ja autuutta! Mitään erikoista ei ole tapahtunut, mutta on vaan onnellinen olo. Huolimatta siitä, että aamulla oli raahauduttava jälleen kahdeksaksi luennoille, sen jälkeen eksyin kaatosateessa ilman sateenvarjoa etsiessäni hammaslääkäriä, sitten sain tuijotella erilaisia vimpaimia mitä suuhuni tungettiin tunnin verran ja sen jälkeen olen saanut nauttia tunnottomasta suusta jo useamman tunnin. Mutta mikäs siinä, kun kaikki on kuitenkin hyvin. Eilinen oli touhukas päivä; siivousta, joogailua (vieläkin ne hengitysharjoitukset tuottavat päänvaivaa), koottiin hoitopöytälipasto miehen kanssa sulassa sovussa ja sitten sain viikkailla ja järjestellä muutamia hankkimiamme vaatteita. Sitten suunniteltiin muutenkin pienen makuuhuoneemme järjestämistä vauvalle ja meille mahdollisimman mukavaksi. Ja siinä suunnitellessa, mittaillessa ja Ikean sivuja selatessa se ilta sitten kuluikin sujuvasti pitkään yöhön. On niin ihanaa, että mieskin on kiinnostunut tällaisistä asioista ja tykkää suunnitella ja lisäksi meillä on todella samanlainen maku. Vähistä yöunista huolimatta olen jaksanut olla tänään hyvillä mielin. Ajattelin jopa sinnitellä ilman päikkäreitä. Koiran kanssa oli mukavaa käyskennellä ulkona pienestä sateesta ja harmaasta säästä riippumatta. Usein nautin hieman ankeahkossa säässä kävelystä. Sen tekee nautinnolliseksi se seikka, että tietää pian pääsevänsä sisälle lämpimään ja sitten voi nauttia vaikka kupin kuumaa kaakaota. Ei tarvitse edes kiirehtiä, kun tietää, että kyllä sinne pääsee, piankin jos tahtoo.

Tunteet miestä kohtaan ovat taas vahvistuneet. Kävelyllä mietin, että olo on melko vastarakastunut ja miten onnekas olenkaan. Lukuunottamatta näitä viimeaikaisia hetkittäisiä kriisejä tunnen olevani todella onnekas. Tavallinen arki yhdessä on aina mukavaa ja nautinnollista. Vaikka olisi kummallakin väsyttävä päivä takana, niin on ihanaa käydä iltaisin yhdessä koiran kanssa lenkillä, laittaa jotain ruokaa yhdessä, jutella päivän tapahtumista, suunnitella huomista tai viikonloppua yms., makoilla sohvalla sylikkäin telkkaria katsellen kynttilän valossa, käydä vaikka yhdessä suihkussa ja sitten kömpiä peiton alle.

Mies lähti tuossa töihin ja ajattelin nautiskella vaan rauhallisesta koti-illasta tänään. Kynttilöitä palamaan, jalkakylpy, rentouttavaa musiikkia, lämpimiä voileipiä, koiran kanssa sohvalla makoilua ja Idolsien arvostelua. Mukavuutta. Huomenna meillä on onneksi koko aamupäivä ja alkuiltapäivä miehen kanssa yhteistä aikaa, sitten mies menee taas töihin ja minä joogakoulun järjestämään synnytysvalmennukseen ja sitten kahvittelemaan kaverin kanssa. Mukavuutta!

Aika menee kohisten ja suhisten! Tänään tuli Kelalta lappu, että äitiyspakkaus on haettavissa kahden viikon sisällä. Ihanaa! Sitten pääsee taas järkkäilemään lisää. Täyttelin eilen kalenteriin tenttipäiviä, uusien luentojen alkamispäiviä, menoja ja milloin tehdään mikäkin hankinta. Huh, melko kiireiseltä näyttää aina joulukuun puolenvälin tienoille asti. Ei kuitenkaan onneksi niin, että päivät olisi liian pitkiä ja kyllä noita täysin lepopäiviäkin muutama väliin mahtui, ettei liian rankaksi luulisi käyvän. Nyt olen jopa onnellinen näistä tylsistä kursseista mitä suorittelen tässä alta pois, kun ainakin aika kuluu nopeammin, kun jonnekin on välillä mentävä. Onhan se ihanaa olla vaan kotonakin ja tohkeilla ja suunnitella, mutta ei sitä nyt päivät pääksytysten jaksa ja aika vaan mataa kun laskee jatkuvasti päiviä.

Voihan vinde! Pakko käyttää tuota ilmaisua, kun on jotenkin niin metka olo. Nyt pakko mennä järkkäilemään ja suunnittelemaan jotain. Voisi vaikka viikata vauvanvaatteet uudestaan. Jokohan niitä alkaisi pestä?