Eilen oli sitten kauan odotettu päivä, eli rakenneultra, jota olin jännittänyt aika lailla. Olin typeryyttäni ajautunut lukemaan kaikenlaisia juttuja mitä siellä rakenneultrassa voi pahimmillaan paljastua ja sitten hermoilin, äksyilin miehelle, enkä saanut nukutuksi hermoilultani. No ultrassa paljastui sitten oikein reipas vaavi. Siellä se joi lapsivettä, pyöri, sai hikan ja lopulta haukotteli. Kaikki tärkeät elimet olivat oikeilla paikoillaan ja oikean näköisinä ja kaikki mitatkin olivat sitä mitä pitääkin. Eli kaikki oli hyvin. Sukupuolta ei haluttu selvittää, tai minua olisi kyllä hieman uteluttanut, mutta oltiin miehen kanssa jo sovittu, että pidetään asia yllätyksenä, eikä mies nytkään halunnut tietää, joten ei siis kyselty. Eikä siinä ruudussakaan mitään näkynyt. Eli kaikki siis hyvin toistaiseksi. Toivotaan, että kaikki menee hyvin jatkossakin.
Muuten on mieli ollut vähän vuoristorataa. Olen ruvennut saamaan täysin yllättäviä itkukohtauksia, vieläpä jostain ihan järjettömästä. Viimeksi torstaina halusin suklaata ja sitten rupesi vaan itkettämään niin pirusti kun en sitä ihan siltä seisomalta voinut saada. Mies sentään lähti kiltisti kauppaan. Sitten mutustelinkin tyytyväisenä lähes koko Fazerin sinisen levyn, sillä aikaa kun mies valmisti tuhtia pihviateriaa meille. Hyvin pihvitkin upposi suklaan jälkeen ja lisääkin olisi voinut syödä. Huh tätä ruokahalua! Pitääpä tehostaa tuota liikuntapuolta. No ei sitä onneksi kovin usein tule tuolla tavalla puputettua, ainakaan toistaiseksi.
Vaavi potkii mahassa, mies tekee taas ruokaa. Pari vuokraleffaa odottaa. Koira kuorsaa sängyllä. Mitäs muuta sitä voisi lauantai-illalta toivoa? Noh, tiedän ainakin mitä muuta mies toivoisi… Minua ei vaan nappaa. No, ehkä taas joskus.
helmi09