Odotusta (parisuhdesopalla)

Ja jälleen polkaistaan viikko käyntiin neuvolakuulumisilla:

rv.39+2
paino: -200 (jee!) yht.16kg
RR: 130/80 (oisko tää nyt sitä synnytystä edeltävää verenpaineen nousua?)
pissa: puhdas
sf-mitta: 36
lapsivesi: normaali
tarjonta: rt
sykkeet: 140-155
liikkeet: ++

Elikkäs kaikki taas kivasti ja silleen. Vauva on kuulemma siellä niin hyvin hollilla, että jos lapsivedet menee niin voin mennä ihan normaalisti synnärille ilman makuuasentoja tai ambulansseja. Tuntui jännältä kun neuvolatäti sanoi että saas sitten nähdä että nähdäänkö taas viikon päästä. Aika kuitenkin ensi maanantaille varattiin. Eihän se olisikaan silloin kuin vain 2 päivää yli.

Aika jännää, että muutama viikko sitten sitä jo panikoi, että täähän voi tulla täältä ulos jo periaatteessa millon vaan ja nyt LA:n ollessa jo ihan ovella, tällä viikolla, niin tuntuu, että ei se sieltä vielä aikoihin tule kuitenkaan. Ultrien mukaanhan laskettu olisi ollut jo eilen! Kuitenkin nyt on vähän sellainen pöhkö olo, ei oikein enää viitsi ja huvita suunnitella mitään erityisempiä ohjelmia, että saisi aikaa kulumaan, sitä vaan on ja ihmettelee. Yhtenä päivänä muuten tohkeilin jo kun oli paperissa veriviiruja, mutta tajusin sitten kuitenkin pian että se oli siis nenäliinassa jolla olin juuri niistänyt nenäni, eli ei siis mitään limatulppaa.

Viime perjantaina kävin yliopistolla hoitamassa yhtä turhaa viimetippaan jättämääni hommaa. Sitten kävin taas moikkaamassa kaveria ja sen vajaa nelikuista poikaa. Vieläkään tajua, että kohta sitä elää itsekin sellaisen pötkylän kanssa. Oli kyllä hyvä jutella taas jonkun kanssa jolla on elämäntilanne suht sama ja jo kokemusta ihan pienen kanssa selviytymisessä. Että enköhän minäkin selviä ihan hyvin. Yllättäen nyt tuleekin oltua paljon enemmän tekemisissä vauvallisten/lapsellisten kaverien kanssa kuin vanhojen “bilekaverien”. On sitten kyllä pari sellaista muuta kaveria, joita kyllä tulee nähtyä melkolailla entiseen malliin, joiden kanssa ystävyys perustuu niin paljon muuhunkin kuin punaviinin vauhdittamaan biletykseen, kuitenkin vähän sääli, kun olen pitänyt aina noita “bilekavereitakin” hyvinä kavereina, joiden kanssa on tullut koettua paljon. No kaippa tämä on luonnollista.

Launtai taas vierähti “puistotätinä” veljen tytöille, jotka olivat meillä kylässä ja käytiin vielä luistelemassa, tai tytöt luistelivat ja minä kiersin luistinrataa ympäri koiran kanssa. Sitten juostiin vielä miehen kanssa kaupungilla noin kolmisen tuntia. Hassua kun virtaa ensin riitti vaikka kuin, mutta sitten kun tuli stoppi niin se kyllä iski niin totaalisesti. Hädin tuskin selviydyin lähimpään kahvilaan, sormet ja koko kädet olivat turvonneet aivan valtaviksi ja miehen piti käydä suorittamassa ruokaostokset yksin kun minä nuokuin mehupullon kanssa kahvilan pöytää vasten. Vähän aikaa levättyäni selviydyin sentäs sitten vielä kotiin asti. Ihan tollanen meno ja meininki ei taida olla enää tässä vaiheessa kovin hyväksi. Illalla sitten tulikin vielä huono olo ja oksensin. Eilen olin kanssa melko väsynyt koko päivän ja ruoka ei niin maistunut. Neuvolatäti kehoitti muutenkin välttelemään nyt ihmismassoja influenssakaudella, etten tulisi tässä h-hetkillä kipeäksi. Eli aika lailla kotosalla nyt sitten vaan odotellaan. Tosin perjantaina mennään vanhemmilleni saunomaan., josko se homma siitä saisi vähän vauhtia.

Huh, fiilikset poukkoilevat onnen, ilon, pelon, epäuskon, kärsimättömyyden, seesteisyyden, pirteilyn, väsymyksen, vouhotuksen ja touhotuksen välimaastossa sulavasti. Ei millään tahdo ymmärtää että tässä sitä nyt ollaan, että se vauva tulee sieltä oikeasti ihan pian. En vaan usko. Siis mulleko vauva?

Tänään tuli vaihdettua lakanat sänkyyn ja luulen että niitä ei todellakaan tulla enää vaihtamaan ennen vauvan syntymää. Ei meillä niitä kovin usein vaihdeta muutenkaan, silloin kun tuntuu, että aika olisi. Jo viimeksi mietin, että kerkeänköhän ne vaihtamaan vielä ja kerkesinhän minä, mutta enää niitä ei kyllä vaihdeta. Outoa. Outoa tehdä normaaleja juttuja ja tajuta, että seuraavalla kerralla kun tätä tekee onkin vauva jo täällä. Äh, nyt alkoi taas pelottamaan että miten sitä sellasen pienen avuttoman nyytin kanssa muka pärjää?

Odottelu jatkunee…

Aloitetaan tuoreella massukuvalla tältä päivältä:

Eli pikkasen on kasvanut massu tuohon profiilikuvassa olevaan verrattuna joka tuli otettua joskus reippaasti ennen joulua.

Sitten maanantain neuvolakuulumisia:

rv.38+2
paino: +1500! (Huppista! vähän karkas käsistä herkuttelu kun viimeks oli laskenut. Mut joo, onhan toi turvotuskin lisääntynyt… )
RR: 116/80 
pissa: puhdas
lapsiveden määrä: normaali 
tarjonta: rt 
sydämen syke: 148-160 (vähän oli vauhti päällä)
liikkeet: ++

Eipä siellä ihmeempää taaskaan. Vauva on alhaalla, mutta ei täysin kiinnittynyt. Pyörähtelee edelleen toi takamus tossa puolelta toiselle.

Aika tuntuu ottaneen todellisen loppuspurtin. Ensiviikolla on jo LA!!! Nyt voi jo asennoitua niin että noin kolmen viikon päästä se nyt ainakin on syntynyt. Huh, pelottaa! Vaikka tässä välillä on ollut aika kärsimätön niin nyt kuitenkin haluaisin että se syntyisi helmikuun puolella kun itsellänikin on helmikuussa synttärit. Ja jotenkin kun olen koko odotuksen asennoitunut siihen, että se tulee helmikuussa niin tuntuisi ihan hassulta jos se tulisikin tammikuun puolella. Mutta toki saa tulla ihan milloin tahtoo.

Yöt alkavat olla mielenkiitoisia. Su-ma välisenä yönä taisin saada ensimmäisen kipeän supistuksen. Ei se mikään tosi kipeä ollut, mutta kipeä kuitenkin. Tietysti siitä sitten havahduin niin etten saanut enää unta. Odottelin ja odottelin josko jotain tapahtuisi. Seuraava yö sujuikin ihan hyvin, mutta viime yönä oli taas jotain kipua. Tosin se tuntui eri paikassa kuin edellinen suppari. Sitten vatsakin päätti alkaa toimia yöllä. Vatsan toiminnasta sen verran, että mullahan ei ole mitään varsinaista ummetusta ollut koko raskauden aikana. Vatsa toimii kerran tai kaksikin päivässä. Ainoa ero entiseen on, että ei voi enää tietää milloin se yleensä toimii. Ennen kun tiesi että aamulla aamiaisen jälkeen yleensä toimii, niin nyt se tosiaan saattaa toimia vasta illalla tai sitten yöllä. Vatsan toiminnasta näköjään kiinnostutaan jo odotusajalla, kohde vaan muuttuu sitten vauvan synnyttyä. =)

Äippä kävi äsken kahvittelemassa. Sillä selkeesti joku tarve olla nyt näkemässä useammin ja nyt se hössää vaaville unipussia. Onneksi äiti on käsityönero ja tykkää tehdä itse niin tulee jotain uniikkia, itsellä kun palaa vaan päreet ommellessa. Pikkasen meinasi hermot mennä äidin vieraillessa kyllä, kun siivoan täällä päivät pitkät niin äitipä sitten huomautti pölyistä televisioruudulla! Joo, kyllä pyyhin pölyt siitäkin, mutta nyt en ole ehkä pariin päivään muistanut ja meillä on koira ja sulkasatoa poteva kani! Äiti sitten tehokkaana alkoi pyyhkimään pölyjä ja minä purin hammasta etten ala raivoamaan.

Olen nyt ulkoillut ja muutenkin heilunut ihan kiitettävästi. Mitenkään vartavasten en aio kamalaa ässä-maratoonia pitää, jaksamisen mukaan mennään. En halua olla ihan puhkikuollut kun h-hetki koittaa. Viimeyönä mietinkin puoliunessa vessassa istuessa, että miten sitä jaksaa muka mitään jos synnytys koittaa kesken makoisien unien? Mutta kai sitä siinä tilanteessa aika reipaasti karisee unihiekat silmistä.

Perjantaina olisi tarkoitus tehdä vielä muutamia pikkuostoksia, mm. kuumemittari vauvalle ja sisälämpömittari. Lueskelin kätkytkuolemasta ja siinä sanottiin, että liiallinen kuumuus voi olla yksi syy siihen ja että ihanteellinen makuuhuoneen lämpötila vauvalle on 16-20′c. Itse olen sellainen vilukissa (siis normaalisti, en nyt raskaana) että kesäisinkin on villasukat jalassa ja suunnilleen patterit päällä ja huoneen lämpötila olisi varmaan 25′c mikäli se itsestäni olisi kiinni. Mies on onneksi toista maata, sellanen kuumaverinen että nukkuisi varmaan pelkän peiton turvin parvekkeella tyytyväisenä tähänkin vuodenaikaan.

Muuten kaikki on kyllä valmista, olenko minä? Voiko tämän valmiimmaksi tulla? Sunnuntaina kasasin hoitopöytälipastoon sen lipastotason miehen ollessa kaupassa. En kertakaikkiaan malttanut odottaa vaan oli ryhdyttävä nikkaroimaan kun into iski. Tässä kuvassa ei nyt paljoa tuosta hoitopöytätasosta näy, mutta vilaus vauvan vaatelaatikkoon osoittaa, että vaatteita on kasaantunut ihan kivasti. Alemmassa laatikossa on peitot, haalarit, lakanat, harsot ja froteet. Eipä sitten muuta kuin tulevia tapahtumia odotellessa.. =)

Kirjoitellaanpa tässä kun en muutakaan keksi. Mies on treeneissä ja kotiutuu vasta yli tunnin päästä, telkkaria en vaan osaa kattoa ja lukeminen alkaa nukuttaa liikaa.

Olenkin lueskellut innokkaana, etenkin tuota esikoinen tulee taloon-kirjaa. On ollut mielenkiintoista lukea muiden kokemuksia ja kommentteja esikoisesta ja elämän muuttumisesta. Jotenkin hassua miten erilainen suhtautuminen tiettyihin asioihin ihmisillä on. Kirjassa oli mm. juttua ulkonäöstään huolehtimisesta vauvan tulon jälkeen. Jännää miten monet naiset kokee tarpeelliseksi hieman meikata ihan kaupassa käyntiä varten. Kai se sitten riippuu niin monesta. Jos on vaikka työpaikka sellainen, että se vaatii ehostusta niin kai siihen tottuu. Itse olen aina kuulunut niihin “yks lysti miltä näytän ja jos jotain järkyttää niin omapa on ongelmansa”-tyyppeihin. Ehkä se tosin osittain johtuu siitäkin, että todella monet ovat sanoneet että en tarvitse meikkiä ja omasta mielestänikin näytän paremmalta naturellina tai manhdollisimman vähällä meikillä kun hirveillä pakkeleilla. Tosin mustia silmänalusia saatan hieman peitellä jos olen oikein ulos ulos lähdössä. Monet sanoivat kirjassa, että mieskin pysyy tyytyväisenä kun vähän laittautuu. No joo, mun mies ei kyllä edes huomaa vaikka olisin pari tuntia väkertänyt peilin edessä ja yleensä vaan ihmettelee ja naureskelee jos olenkin yhtäkkiä jotain puuteria ja ripsaria laittamassa. Myönnän, että välillä on luksusta olla turhamainen, mutta ei mun itsetunto ole kuitenkaan siitä kiinni, ettenkö voisi kulkea kaupungilla meikittä. Säästää rahaa ja aikaa, kun ei pahemmin itteään puunaa. Ja tämä on siis vaan oma mielipide itseni laitosta, jokainen saa laittautua ihan niin paljon kuin sielu sietää jos siitä tulee hyvä olo. Mutta siis tuskin on odotettavissa mitään hurjaa ulkonäkökriisiä vauva-arjen alettua. Ylipäätään tuntui vaan noi jotkut ajatukset tossa kirjassa niin vierailta. Ja vielä sen haluan sanoa, etten minäkään ihan ryysyrannan jooseppina välitä ihmisten ilmoilla kuljeksia, mutta jos nyt joskus sattuu olemaan tukka vähän likainen, naama kalpea ja tummat silmänaluset niin ei se ole maailman vakavin juttu.

Mutta joo… Huomenna tasan 2 viikkoa laskettuun. Nyt on taas vähän väsähtänyt tähän odotukseen ja tulee käytettyä aikaa ihan muihin kuin vauva-suunnitelmiin. Olen tässä mm. pohdiskellut tulevaisuuden urasuuntauksia, olisi parikin ideaa mitä sitä olisi kiva ryhtyä joskus tekemään. Tällä hetkellä ei nimittäin tuo oma ala enää jotenkin yhtään nappaa, vaikka mielenkiintoista toki onkin muutoin. Vaikuttaako sitten tämä vauvan tulo siihen, että sitä tahtoisi kuitenkin tehdä jotain hieman käytännönläheisempää, tiedäpä tuosta.

Kivuttomat supparit ovat viimepäivinä selkeästi lisääntyneet. Öisin tuntuu myös sitä lievähköä menkkamaista jomotusta, valkovuoto on jotain käsittämätöntä, vauva painaa oikein urakalla rakkoon, liitoskivut ovat taas tiistaista lähtien alkaneet ja lisääntyneet, muuten vointi on oikein hyvä. Olen jo henkisesti varautunut että lasketun ajan yli menee, mutta mikäs siinä. Nopsasti nämä muutamat viikot tästä vierähtää. Tänään treffasin yhtä loppusyksystä vauvautunutta ja se totesi että tämä aika oli ihanaa odotuksessa jos oli suht hyvä vointi, kun sai vaan olla ja oli kuitenkin se kutkuttava odotus siinä. Vauva-arki onkin sitten melkosta huolensekaista ja unetonta hulabaloota, vaikka sekin oli ystävästäni ihanaa. Ihan pian sitä alkaa vauva-arki, äitiys ja vanhemmuus ja sitä on vaan niin vaikea käsittää…

Vaihdoinpa sivupohjaa vaihteeksi. En oikein ole löytänyt mieluista pohjaa täältäkään ja loin jo tunnuksen vuodatukseen, mutta en ole ottanut sitä vielä käyttöön. Suurissa suunnitelmissa olisi yhdistää toinen blogini, jonka olen yrittänyt pitää lemmikki-blogina ja sitten vauva-blogi, jota siis sitten luonnostaan alan kirjoittamaan kun tämä odotus on ohi. Tuota lemmikki-blogia en ole oikein jaksanut kunnolla päivitellä enää aikoihin, kun tämä odotus on vienyt enimmät energiat, mutta olisi vielä kiva kuitenkin kirjoitella myös eläimistä vauva-arjen ohella. En sitä tänne halua linkittää ihan siitä syystä, että sitä blogia kun lukee/luki myös perhe ja kaverit ja en halua että kaikki löytävät tiensä tänne lukemaan enempi henkilökohtaisempia juttuja. Luulenpa myös että tuon blogin aloittaessani poistan täältä sellaiset jutut mitä en haluaisi aivan jokaisen tutun lukevan, että ei tarvi tätä kokonaan poistaa. Jos haluaa päästä katsastamaan meidän perheen karvaisia kavereita niin laita vaikka kommenttilootaan meiliossu niin lähetän blogin osoitteen.

Saas nyt sitten nähdä missä vaiheessa oikeasti sitten jaksan alkaa kirjoittelemaan meidän perhe-elämästä. Lähinnä ajattelin että se olisi sitten itselleen ja lapselle kiva muisto joskus, muistaisi mitä se elämä silloin oli tuoreessa perheessä.

Odotuksessa on tapahtunut käänne hieman kremppaisempaan suuntaan. Eilen nimittäin kun olin kaverin kanssa kahvilla niin tuolista noustessa viilsi yhtäkkiä aivan julmetusti lonkkaan. Sitten illalla kotona viilsi aika ilkeesti aina istuessa tai noustessa tai hieman jalkoja koukistaessa. Lonkat ja alaselkä onkin sitten kipunoineet eilisestä asti ja yö tuli nukuttua melko kehnosti. Tänään olenkin sitten yllättäen ollut aika väsynä. Sain onneksi käytyä kirjastossa jo eilen ja mukaan tarttui muutama vauvoihin ja odotukseen liittyvä kirja. Kiinnostavimmalta vaikuttaa Anne Kaustion toimittama Esikoinen tulee taloon- Elämä muuttuu, näkökulmia, myyttejä ja tositarinoita elävästä elämästä. Siinä esikoisen saaneet äidit ja myös muutamat isät kertoilevat kokemuksiaan ja ajatuksiaan odotuksistaan ja todellisuudesta vauvan tultua taloon aina milloin mistäkin vinkkelistä. Vähän olen alkanutkin jännittämään miten käy parisuhteen, miten jaksamisen, miten ystävyyssuhteiden yms. vauvan tultua pistämään kaiken uusiksi? Olen tässä miettinyt tämänhetkisiä hyviä puolia, mitkä osaltaan varmaankin auttavat sopeutumaan vauva-arkeen, mm.; tykkään ja olen tottunut olemaan kotona lähes kaiken aikaa eli koti ei ala varmaan vaikuttamaan vankilalta niin herkästi, kun viihdyn täällä muutenkin mitä mainioiten. En ole koskaan pitänyt aikatauluihin sidotuista harrastuksista, joten niitä ei siis ole eikä niistä näin ollen tarvi luopuakaan. En ole koskaan ollut perfektionisti, osaan siis toivottavasti olla armollinen itselleni, enkä välitä vaikka huusholli ei olekaan niin tiptop. Olen hoitanut etenkin n. 1-vuotiaita, mutta kaikenkaikkiaan 2kk-5-vuotiaita lapsia ja tiedän että ihan muutama tuntikin ottaa yllättävästi voimille, vaikka lapsi olisi miten helppo hyvänsä, ihan se jatkuvasti valppaana olo väsyttää eli kokemusta lapsenhoidosta on, vaikka ei aivan vastasyntyneen. Sitten joitan huonoja puolia, mitkä varmasti tulevat tekemään arjesta hankalaa; olen erittäin huono aamuihminen, olen huonovointinen, äreä ja vähän masentunutkin aamuisin jos en saa nukkua juuri niin pitkään kuin huvittaa. Pelkään miten lemmikkien hoito ja huomioiminen sujuu vauvan ohella vaikka toki mieskin auttaa. Miten sopeudun pitkään yksin ja rauhassa asuneesta sinkusta perheenpyörittäjäksi? Toisaalta sinkkuaikoina kaipasin jo perheen tuomaa hulinaa, joten nyt sitten sitä saan. Miehen ja parin eläimen kanssa eläminen ei vielä ole liikoja voimavaroja vaatinut, mutta mites vauvan? Olen mukavuudenhaluinen ja usein hieman laiskakin, tosin nyt odotusajalla olen muuttunut siinä suhteessa, liekö vaan sitä perinteistä pesänrakennusviettiä että hihat heiluvat eri tavalla kuin ennen? Parisuhde, jaksanko huomioida miestä enää muun ohella tarpeeksi? Viime aikoina olo on ollut hieman ristiriitainen miehen kanssa. Kun se ei ole kotona, on ikävä ja kun se on kotona ja yrittää pussailla ja halia niin tekisi mieli työntää se pois. Ja sitten väsyn jos se vaatii huomiota, mutta tavallaan kuitenkin haluan että se on kotona. Ota nyt tosta sitten selvää. Oikeastaan sama juttu ihan koirankin kanssa, hermot meinaa mennä kun se tulee kerjäämään huomiota, mutta jos se ei makaa vieressä niin heti pitää mennä kattomaan missä se on. Ristiriitaista.

Hih, eräässä seuraamassani odotusblogissa on ihan hiljattain jakauduttu onnellisesti. En toki kerro että missä, että pääsee itse ensimmäisenä kertomaan ilouutisen. Aika jännää miettiä että ei sitä itselläkään kovin kauaa aikaa enää ole. Nyt tuntuu taas, että aika on lähtenyt kiitämään, lauantaina enää tasan 2 viikkoa laskettuun!

Mikä kumma siinä on että monta kuukautta hurahtaa tuosta vaan ja jaksaa odottaa, mutta sitten kun kyse on enää muutamasta hassusta viikosta niin sitä muuttuu kamalan kärsimättömäksi? Tietysti se, kun kaikki valmistelut ja suunnitelmat on tehty ei voi kuluttaa enää aikaansa niiden parissa. Toisaalta olen kuitenkin sitä mieltä, että parempi että ne on tehty, ettei sitten tule yllättävää kiirettä jos jotain nyt sattuu piakkoin jo tapahtumaan. Eniten ehkä ottaa päähän tämä päälle langennut väsymys. Veikkaan että ulkona vallitsevalla harmaalla “syyssäällä” on paljonkin tekemistä sen kanssa. Ei oikein ulos huvita mennä ja sisälläkin masentuu jos vahingossa sattuu vilkaisemaan ulos.

Olen jakanut tämän loppuodotuksen viikkoihin. Yllättävää! Ei sitä oikein kuukausiinkaan voi enää jakaa. Tällä viikolla ohjelmassa parin kaverin tapaaminen, vuosipäivä miehen kanssa ja vanhempien luo saunomaan meno. Ensi viikolla olisi myös tarkotus yrittää treffata kavereita, virittää hoitotaso ja käydä läpi vielä kaikki vauvan tarvikkeet ja kehitellä niille jotkut hyvät omat paikat, mistä sitten kaiken löytää näppärästi. Jos jaksan niin pitäisi käydä varaamassa aika kasvohoitoon ja ripsien ja kulmien värjäykseen, kun sain joululahjaksi sellaisen lahjakortin. Se on onneksi voimassa maaliskuun puoleen väliin, että vauvan tulon jälkeenkin kerkiää jos tiukille menee muuten.

Jotenkin jänskättää, että minkä näköinen tyyppi täältä onkaan tulossa? Onko se tyttö vai poika? Millainen temperamentti sillä on? Muistuttaako enemmän äitiä tai isää, vaiko isoäitiä? Miltä tuntuu sitten vauva-arki? Ja kaikkien vanhempien tavoin toivon, että vauva on ennen kaikkea terve. Olen enimmäkseen varautunut siihen, että vauva-arki on uuvuttavaa, etenkin aluksi, mutta uskon että vauva tuo kyllä niin paljon ylitsevuotavia onnentunteita, että ne peittoavat kaikki väsymykset ja ongelmat kuusnolla. En ole kauheasti uskaltanut kuvitella mitään ruusunpunaisia kuvitelmia, ettei sitten arki iskisi shokkina. Ei sitten tarvitsisi selitellä, että tiesin kyllä, että tämä on väsyttävää, mutta en arvannut että näin totaalisen uuvuttavaa, tai tiesin kyllä, että vauva tarvitsee paljon huomiota, mutta että siinä on sitten totaalisen kiinni kokoajan… No, kaikkeen tuskin voi vaan varautua, vaikka miten yrittäisi. Varmasti jotkut asiat pääsevät kuitenkin yllättämään.

Lepäily ja iisisti ottaminen on kyllä oikeastaan ihan mukavaa nyt. Olen huomattavasti paljon parempaa seuraa kun en ole kuluttanut itseäni aivan puhki. Tässä on nyt hyvä kerätä voimia tuleviin koitoksiin, kun vielä on mahdollisuus. Ei tässä mikään kiire vielä ole.

Täällä onkin mennyt pari päivää oudosti kipeenä. Luulen että kai jotain flunssan tapaista, vaikka oireina on lähinnä vaan täysin uupunut ja voimaton ja jotenkin outo olo. Torstaina puhkuin vielä energiaa, imuroin, tiskasin ja mieskin totesi, että siivoan kuin hullu. Perjantaina sitten heräsin, kaiketi suhteellisen hyvin nukutun yön jälkeen, söin aamupalan ja nukuin jälleen enempi vähempi koko päivän. Tämän päivän ohjelma on ollut melkolailla sama. Yöllä hikoilin niin reippaasti, että epäilin jo lapsivesien menneen kun alushousutkin olivat kauttaaltaan kosteat ja lakana ja reidet samoin, mutta niin oli yöpaita ja tyynykin, että siis oli vaan tullut hikoiltua jättisian lailla. Kuumetta ei mitattaessa ole ollut, mutta aika laiskasti olen jaksanut mittailla, ehkä ihan siksi kun tuntuu että kuume nousee varmasti kun yrittää saada tuon tyhmän elohopean mittarissa alas, kun saa ravistella kätensä irti ennenkuin mihinkään liikahtaa. Olo on ollut kurja ja tukala. Jotenkin sellainen outo, ettei ihan normaalilta flunssaltakaan vaikuta. Tietysti olen sitten miettinyt, että ennakoiko tämä jotain alkavasta synnytyksestä? Vauvakin tuntuu olleen hieman vaisumpi, mutta antaa kuitenkin onneksi sen verran elonmerkkejä etten siitä ole huolissani. Eilen olin myös jotenkin kamalan itkuherkällä päällä pitkästä aikaa. Mietin että jos torstaina annetuista verikokeista rhesus-negatiivista varten selviääkin, että vereni on alkanut muodostamaan vasta-aineita ja joudun hätäsektioon. Tajusin etten ole ollenkaan varautunut sektion mahdollisuuteen. Alatiesynnytys ei pahemmin pelota, mutta sektio pelottaa sitten senkin edestä. Ei multa ole koskaan leikattu mitään muuta kuin hiukset, joten tuntuu vaan aivan kamalalta ajatukselta että maha viillettäisiin auki. En halua ajatella asiaa, vaikka jotenkin tuntuu, että kai siihenkin pitäisi edes vähän varautua. Sitten itketti se, että jos kuolenkin, enkä pääse iloitsemaan vauvasta ja kävi sääli miestä. Sitten itketti sekin, että jos joudun olemaan yötä sairaalassa ennen kuin varsinainen synnytys lähtee kunnolla käyntiin ja mies joutuu tulemaan kotiin yöksi, että miten kurjalta tuntuu sitten erota. Sitten itketti, kun miehellä alkoi eilen urheiluharrastus, mistä se on jo vuosia haaveillut, mutta jota ei ole sen paikkakunnalla Irlannissa ollut mahdollisuus harrastaa ja se oli niin innoissaan ja tohkeissaan, että tietysti piti ihan liikuttua kyyneliin sitä tohkeilua katsellessani. Tänään on onneksi ollut itkemisen kannalta rauhallista, mutta edelleen tajuton väsymys päällä ja vauva tuntuu puskevan kohti virtsarakkoa ja peräaukkoa siihen malliin, että väkisinkin miettii että joko se on sieltä kohta tulossa? Toivoisin kyllä että viikon ainakin malttaisi siellä pysyä ettei olisi ennenaikainen. Toisaalta olisi myös kiva, että sinnittelisi siellä helmikuulle, niin sitten meillä olisi synttärit samassa kuussa. Toisaalta ensi perjantaikin olisi aika metka, kun meillä on silloin miehen kanssa yksivuotispäivä. Toisaalta ja toisaalta.

Ensiviikolle onkin siunaantunut ihan mukavasti aktiviteettia, ettei ajan pitäisi käydä pitkäksi sillä saralla. Sitten jos saisi vielä nämä pienimmätkin nippelinappelihommat hoidettua täyteen valmiuteen. Sain torstaina ison säkin ihania käytettyjä vauvan vaatteita, mutta ne odottovat vielä säkissään läpikäymistä, nyt ei vaan riitä energia. Tuo jälleen plussan puolelle hivuttautunut säätila ulkonakaan ei piristä sitten yhtään. Huomenna ollaan menossa ystäväpariskunnan kanssa ulos syömään, että jotain kivaa tiedossa ja pian. Toivottavasti olisi silloin vaan vähän pirteämpi olo. Ei tällasta koomaa vaan jaksa. Jassoo, ei kuumetta, jos tuohon mittariin on luottaminen. Miksi siis tällainen olo?

Ja että uusi vuosi. Meikäläinen viettää uuden vuoden kemuja ihan kahden hauvan kanssa, kun miehen mokoma on töissä aina vuoden vaihtumiseen asti. Eipä siinä mitään. Uusi vuosi on aina ollut mulle sellainen “yks lysti” juhla, että sama se miten sen vietän. Joskus toki hyvät bileet uutena vuotena on paikallaan, mutta nyt ei paljoa bileet taikka hileet ymmärrettävästi nappaa. Joten paras vaihtoehto on sipsit toisessa kädessä, kokislasi toisessa ja joku hömppä leffa vaikka pyörimään.

Kehitin tuossa paniikkia kun sain lahjaksi Emendon jalkakylpysuolaa ja jalkarasvaa ja tajusin, että niissähän on eteerisiä öljyjä. Sitten googletin eteeristen öljyjen käytöstä raskausaikana ja mm. piparminttua, mitä on tuossa voiteessa ei suositeltu käytettäväksi olleskaan. Lopulta luettuani sitä sun tätä tulin siihen tulokseen, että pari kertaa viikossa voin huoletta kylvytellä ja rasvailla jalkojani, että eikai yksi jalkavoide voi niin ytyä kuitenkaan olla, että siitä synnytys sentään käynnistyisi. Sain lahjaksi myös eteerisiä öljyjä sisältäviä hierontaöljyjä, mutta niiden käytön jätän suosiolla myöhemmäksi.

Ollaan saatu taas hieman pikkujuttuja shoppailtua, mm. ammeen, harsoja, vaippoja, bepanthen rasvaa.. Turvakaukaloa vielä metsästetään, voipi olla että tilataan se netistä, mutta kattoo nyt josko jostain löytyy vielä. Täytyy mennä vanhempien luokse Espooseen autolla kiertämään lastentarvikeliikkeet läpi, kun ei täällä pirun keskustassa ole missään mitään näppärällä kulkuetäisyydellä. Tai en ainakaan tiedä niistä. Sitten alkaa hankinnat olla melko kuosissa ja ei muuta kuin laittamaan vielä kaikki valmiiksi ja vimpan päälle täällä kotona.

Raskausviikkojen laskemiset ovat jotenkin viimeaikoina menettäneet täysin merkityksensä. Enempikin sitä kauhistelee, että voi ei, alkaako seuraavaksi jo 36 viikko? Paniikki paniikki! Mä en jotenkin osaa huolehtia miten saan ajan kulumaan synnytykseen asti. Siinähän se kuluu samoin kuin tähänkin asti, eli nopeasti. Toki ymmärrän niitä, jotka ovat vasta pääsemässä äippälomille ja kaikki on kuitenkin lähes valmista ja jotka eivät ole tottuneet päivät pitkät kotosalla olemaan tai niitä joilla on tuskaisempaa tämä raskausaika, silloin ymmärrettävästi toivoo, että pääsisi nopeammin vaivoista eroon.  Mua taas lähinnä vaan hirvittää tää lyhyt aika mitä on enää jäljellä.

Välillä en kyllä vieläkään käsitä olleskaan, että ei tämä raskaus loppuelämää kestä ja se vauvahan sieltä on tulossa pian uloskin. Että kaikelle tälle hössötykselle, hankinnoille, järkkäilyille on ihan joku aika suurikin syy. Ei vaan mene kaaliin.

Mutta nyt menen sytyttelemään kynttilöitä ja mietiskelemään kulunutta ja tulevaa vuotta. Kumpikin vuosi ovat elämässäni sellaisia suuria käännekohtia, erittäin merkittäviä vuosia.

Räiskyvää Uutta Vuotta!

 Hiphei, joulusta selvitty! Tuli syötyä paljon, mutta ei liikaa (no okei, ehkä vähän liikaa). Löhöilty on, nukuttu on ja laiskoteltu vaan. Aattona mentiin ensin hautausmaan kautta vanhemmilleni, jossa oli sisko & siskon mies, veli & veljen avovaimo sekä heidän kaksi pientä tytärtään + kaikkinensa viisi koiraa. Siellä sitten syötiin hyvin ja tuhdisti, laulettiin lasten kanssa joululauluja, jaettiin lahjat, juotiin kahvit yms. ja siinähän se meni, vauhdilla. Joulupäivänä oltiin vielä iltaan asti vanhemmillani kunnes tultiin kotiin ja eilinen meni täysin lahjoja ihmetellessä ja löhöillessä. Tänään olikin sitten pakko lähteä kunnon lenkille koiran kanssa kun sääkin oli mitä mainioin, että pääsisi pahimmasta joulukoomasta eroon.

Pakkailin tänään hiukan sairaalakassia ja kattelin mitä vauvalle ottaisi kotiutumisvaatteiksi. Oli tarkoitus pestä vielä vauvan  vaatteita, loput värilliset, mutta se jäi nyt huomiselle, kun pesin omia vaatteita ensin ja ei ole enää kuivumistilaa.

Laskeskelin tässä, että tasan kolmen viikon päästä vauva olisi jo täysaikainen, jos päättäisi syntyä silloin. Tuntuu aika oudolta. Ajattelin että jos saisi kaikki tärkeimmät asiat valmiiksi ja hankittua siihen mennessä. Voihan se vaavi sitäkin ennen tahtoa jo ulos, mutta jotenkin en osaa uskoa että se nyt paljoa ennen laskettua aikaa tulisi, joten en jaksa sen takia liikoja panikoida. Käydään miehen kanssa maanantaina alustavasti katselemassa turvakaukaloa+ muita pikkuhankintoja ja sitten miehen palkkapäivän jälkeen käydään ne hankkimassa. Vaatteita ei taideta enää ostella, jätetään siihen että nähdään kumpi sieltä nyt tulee ja mitä se todellinen tarve sitten lopulta tulee olemaan.

Olo alkaa olemaan raskas. Kävely sujuu vielä hyvin, mutta kaikki muu onkin sitten yhtä puhinaa. Sukkia hankala saada jalkaan. Ihan kivaa kohta alkaa päästä taas normaalimpaan olotilaan, etenkin kun mikään ei sitten ole enää niinkuin ennen. Ehkä sitten jaksaa hiukka paremmin sopeutua taas uuteen ja ihmeelliseen, kun muuten olo on normaalimpi.

Viimeinen kuukausi tulee sujumaan viimeisiä valmisteluja tehden ja Playstation 3:sesta nautiskellen. Sain sen nimittäin mieheltä joululahjaksi! Selittyi ainakin se mihin sen palkka on mennyt. Onhan siitä toki miehellekin iloa, mutta täytyy tunnustaa, että minä se meillä olen se peliaddikti. Täytyypä vilkuilla aleista josko löytyisi joku kiva peli… Niin ja leffojakin voi nyt katella ihan telkun kautta, eikä läppärin, sekin on ihanaa!

Lopuksi esittelyssä hoitopöytälipasto, johon tosin ei ole vielä laitettu hoitotasoa sekä pinnis:

Pahoittelen kuvien surkeaa laatua, sekä kamera huono, että tämä blogi, kun noita kuvia joutuu venyttelemään, että tekstit ei hyppäisi miten sattuu. Kuitenkin kuvissa selviää tärkein, eli tämä tilaihme makuuhuoneemme+ tuleva vauvan huone. Hoitopöytä ja pinnis ovat siis vastakkaisilla seinillä, sitten kummassakin kuvassa näkyykin jo sänkymme, jonka toisessa päässä on vielä kirjahylly ja työpöytä näkyykin tuossa pinnasängyn vieressä. On tässä ollut järkkääminen, kun haluttiin entisestä isommasta kirjahyllystä eroon ja haluttiin isompi sänky ja sitten vielä noiden vauvan huonekalujen sovittelu tänne. Mutta ollaan loppuratkaisuun sangen tyytyväisiä ja ihme ja kumma; ei tämä sen ahtaammalta tunnu kuin ennenkään.

Pöh, tuntuu ettei taaskaan vaihteeksi osaa kirjoittaa ja pää täynnänsä sekavia ja katkonnaisia ajatuksia ettei niitä oikein järkevästi osaa sanoiksi pukea. Eli jatkampa taas kun on jotain järkevää ajatuksen tynkääkin päässä.

Huih, 33. raskausviikko lähti sitten käyntiin ja ultrien mukaan jos mentäisiin niin huomenna alkaisi jo 34. viikko! Apua!

Pohdiskelin tässä näitä viime viikkojen tapahtumia ja tulin siihen tulokseen, että ei mikään ihme, etten nyt jaksa mitään opiskeluja. Ensin oli tuo läheisen vakava sairastuminen muutama viikko sitten ja nyt tuo rakkaan koiran kuolema. Ja lisäksi kun painaa ihan raskausväsymys ja huolet päälle, niin miksi sitä edes pitäisi vaatia itseltään nyt niin kamalasti? Vuosi sitten ahkeroin todenteolla ja kevät ja alkukesä menivät ulkomailla. Miksi juuri nyt tarvisi repiä stressiä näistäkin? Lisäksi kun ei paljoa puutu, niin miksi en suorittelisi niitä hiljalleen kotiäitiyden aikana, kun kuitenkin varmaan parisen vuotta tulee enempi kotona oltua? Mitä väliä sillä on kotona istuessa, olenko valmistunut vai enkö ole? Hoitoapua on sen verran että pystyn hyvin käydä parissa tentissä ja parilla kurssilla istumassa. Ei pitäisi raskaaksi käydä kun sen verran vähän kuitenkin olisi suoritettavaa aika pitkällä aikatähtäimellä. Eniten stressaa töiden kanssa. Töihin olisi mentävä jos joskus mielisi muuttaa vähän isompaan kämppään. No, mutta ei sinne töihinkään olla nyt heti menossa, joten turha niitä vielä alkaa stressaamaan.

Ajattelin kirjata ylös kaikki raskausvaivani, mitä tähän mennessä on ilmennyt, kun muuten ne varmaan autuaasti unohtuu. Vaivat ovatkin olleet sen verran pieniä, että jälkikäteen varmaan muistelisin selvinneeni täysin vaivatta. Siis tässä vaivalista:

-Verenvuoto ikenistä hampaita harjattaessa. (Joka kerta tulee verta ja joskus jopa tosi paljon.)

-Nenäverenvuoto. (Näin nuhakaudella niistäessä usein alkaa tursuta verta nenästä, muutama päivä sitten tuntui, että sitä olisi tullut litrakaupalla.)

-Häpyliitoskivut. (Varmaan ainoat kivut mitkä viimeaikoina päivittäin tuntuteet. Ei onneksi satu kaiken aikaa ja niihin on aika hyvin tottunut.)

-Satunnaiset huimauskohtaukset. (Mm. viime maanantaina istuin koneella ja yhtäkkiä alkoi pyöriä silmissä, vaikka olin istunut jonkun aikaa ihan rauhassa, eikä siihen ollut mitään järkevää syytä.)

-Hapen puute. (Jatkuvasti tuntuu, että ei saa ilmaa tarpeeksi. Nytkin on parvekkeen ovi auki että saisi raitista happea. Varmaan nuo huimauskohtaukset johtunevat ihan tästä.)

-Öiset lonkka-selkäkivut. (Melko lieviä vielä. Asentoa pitää kyllä suht usein vaihtaa, mutta en ole vielä turvautunut tyynyviritelmiin.)

-Väsymys. (Ei sitä oikein edes huomaa. Ainahan sitä on väsynyt.)

Siinähän nuo. Vielä ei ole iskenyt perinteisiä närästyksiä tai ummetuksia. Onhan tässä vielä muutama viikko aikaa vaivaantua vielä oikein urakalla.

Yksi juttu mikä on vähän ruvennut stressaamaan on se, että olisi niin kiva päästä ultraan kattomaan, että vauvalla on kaikki jees. Ei vaan ole varaa. Eihän tässä mitään syytä ole, miksi ei kaikki olisi ok, mutta kun mitä tuolta foorumeilta välillä lukee, kun porukka on käynyt syystä tai toisesta rakenneultrien jälkeen ultrissa niin siellä on voinut ilmetä jotain yllättävää. Nyt sitten miettii, että jos jokin olisikin vinossa ja ei tiedä asiasta mitään. Toisaalta jos vauvalla olisikin vaikka joku vika, niin mitäpä sille voisi nyt tehdä? Helpottaisiko se sitten huolta yhtään jos nyt saisin tietää, että vauvalla onkin jokin vika? Ei varmaan. Nyt voi ainakin toivoa ja ajatella, että kyllä kaikki on varmasti ihan hyvin.

Välillä iskee sellaisia pelkoja, että vauva on liian pieni. En tiedä mistä moinen pelko kun sf-mittakin on hieman keskikäyrän yläpuolella? Maha on kyllä sivusta päin muhkea, mutta kun sitä katsoo tästä suoraan alaspäin niin ei se niin isolta tunnu. Mietin sitten että miten se vauva mahtuu sinne? No, eihän se näillä viikoilla mikään täysaikaisen kokoinen toki pidä ollakaan ja vielähän se kasvaa paljonkin. Neuvolassakin sanottiin, että koska olen niin pitkä (175cm) ja pitkäselkäinen niin vaavilla on hyvin tilaa siellä pyöriä. Eiköhän sieltä ihan muhkea vaavi lopulta tule.

Kohta puoliin pitäisi lähteä miehen kanssa tekemään taas joululahjashoppailuja. Kumpa saisi kaikki tehtyä tänään, tai ainakin suurimman osan. Jotenkin vähän stressaa kun rahat on tiukilla ja ideatkin vähissä. Viime torstaina turhauduin täysin, kun tuntui etten vaan löydä mitään kivaa. Itse en viitsinyt alkaa yrittämäänkään tehdä mitään, kun en ole mikään näpertelijä, hermot menisi  ja tuskin saisin sitten edes ensi jouluksikaan valmiiksi jotain keskinkertaista tekelettä. Kerran tein veljelle kaulaliinan, joka jäi liian lyhyeksi ja kerran tein siskolle tumput, jotka sain valmiiksi kahdessa vuodessa. Toivon kyllä, että lapsen myötä sitä kehittyisi joksikin himo-ompelijaksi ja askartelijaksi. Voisi olla kätevää.

Ilokseni sentään olen nyt ihan tykännyt tehdä noita kakkuja. Ehkä musta tulee edes leipurimamma. Kuvittelin, että siinäkin menisi täysin hermot ja ne epäonnistuisi, mutta ei. Käämit ei ole palaneet kertaakaan ja kakuista tuli hyvännäköisiä ja tuoksuisia. Jipii, myös olen tässä muussa saamattomuudessani saanut pidettyä kodin ihan siistissä kunnossa ilman että miehen on tarvinnut kaikkea tehdä. Imurointi, tiskaus ja toki vaatteiden pesu onnistuu.

Tiskaamisesta puheenollen…

(Tulipa sekavaa jaaritelmaa laidasta laitaan. Sitä se teettää kun ajankulukseen kirjoittelee.)

No huh, viikot senkus paukkuvat! Nyt tuntuu todellakin, että aikaa ei ole enää paljon. Etenkin kun tapittaa tätä ja miettii mitä kaikkea vielä on tehtävänä. Ensin tuo tentin mokoma puolentoista viikon päästä, sitten siitä onkin enää viikko jouluun ja kappas, vuosi vaihtuukin jo ja siitähän se panikointi vasta alkaakin. Vielä odottaa vauvan vaatteiden pesu, lakanoiden pesu, turvakaukalon, sitterin ja kantorepun osto plus kaiken pienen tilpehöörin osto kuten vaipat, harsot, rintapumppu, korviketta varuille, kuumemittari, massutippoja, vitamiinitippoja yms. yms. Nyt onkin jo sellainen olo, että ei edes tahtoisi tämän ajan kuluvan nopeasti ja kun kaksi kuukautta on aivan naurettavan lyhyt aika kuitenkin ja aina se mahdollisuus että aiemminkin se vauva voi ulos tulla. Lisäksi kun ei ole mitään kamalia vaivojakaan mistä odottaisi pääsevänsä eroon ja massuakin tulee ikävä, nyyh!

Juuri kun viimeksi manailin, että kukaan ei päästä ratikassa istumaan, niin eilen sitten tarjottiin paikkaa peräti kahteen otteeseen. Ensin joku nainen istui pienen tyttönsä kanssa penkillä ja kun se huomasi mahani, joka selkeästi siinä pönötti kun pidin takkia vielä auki niin otti tyttönsä syliin ja tarjosi paikkaa. Sitten toisella kerralla oli taas ratikka täynnänsä ja jo aikani siinä seisottuani joku nousi jäädäkseen pois ja siinä oli ihmisiä lähempänäkin penkkiä ja joku nuorempi mies istahtikin siihen jo, joka oli kyllä noteerannut mahani, mutta joku noin nelikymppinen herrasmies joka seisoi siinä vieressä kysyi heti, että haluanko istua ja se nuorempi sitten pomppasi heti ylös ja mutisi jotain “niin joo” ja minä taas kovasti kiitellen otin auliisti paikan vastaan. Ihan mieluusti istuin kun oli sen verran tullut juostua taas eilen kaupoissa ja oli kantamuksiakin ja olo oli jo melko tukala ja naatti. Että kiitosta vaan ystävällisille paikan tarjoajille! Tuli oikein hyvä mieli.

Eilen tuli tosiaan juostua vähän liiankin kanssa ja raahattua painavia kasseja. Illalla oli tulossa ystäväpariskunta kylään ja olin kotiutunut vasta hieman ennen ja olin niin poikki, että olin purskahtamaisillani itkuun. Onneksi sitten rauhoituin kun he tulivat ja oli oikein mukava ilta.

Eiliseltä jäi vielä sen verran kivasti herkkuruokia kuten kermaista kanarisottoa, pipareita, glögiä, suklaata ja ystäväpariskunnan minulle tuoma Ben & Jerry’s jäätelöä, että illan aion vaan löhöillä herkutellen ja Linnanjuhlia katsellen. Mies menee iltavuoroon, joten koiran kanssa tulee Itsenäisyyspäivän iltaa vietettyä.

Näin pitkästä aikaa viimeyönä raskausunta, jossa jouduin sairaalaan ja siellä todettiin, että synnytys voi nyt käynnistyä minä hetkenä hyvänsä ja minun pitää jäädä loppuajaksi vuodelepoon sinne. Se ei kyllä ollut mukava uni, kun siinä oli vielä jotain vaaraa, että vauvalle käy jotain. Onneksi se oli vain unta. Aika vähän olen mitään raskausunia nähnyt, ainakaan mitä olisi mieleen jäänyt. Kesällä oli pari synnytysunta, jotka oli mukavia ja hassuja ja nyt tämä hieman painajaismaisempi, vaikka ei varsinainen painajainen kuitenkaan. Normaalisti kyllä näen paljon unia ja muistakin ne hyvin, mutta mulle sitten käynyt ilmeisesti toistepäin, että nyt en sitten niitä paljoa näe tai muista.

Ylihuomenna onkin sitten taas neuvola ja synnytyssairaalaan tutustuminen! Huih!

Ja eikun Hyvää Itsenäisyyspäivää koko Suomelle!