Odotusta (parisuhdesopalla)

Tässä onkin ehtinyt sattua ja tapahtua sitten viime kirjoituksen, että ei oikein tiedä mistä aloittaisi. Tai ei nyt niin hurjasti kuitenkaan, mitä tosta voisi ymmärtää, että ei siis kannata odottaa mitään sensaatiomaista. Viime viikko meni siis mukavasti flunssan kourissa. Samaan syssyyn sitten eräs läheinen sairastui melkoisen vakavasti ja pari päivää menikin vielä huolesta kipeänä. Viikonlopulla onneksi tilanne helpottui sen verran, että nyt ei ole enää akuuttia hätää ja voi huokaista helpotuksesta. Luojan kiitos! Tällasiin tapahtumiin on vaan mahdotonta varautua mitenkään etukäteen ja sitten kun jotain sattuu niin on ihan pasmat sekaisin. Oma flunssa oli nyt itsestäänselvästi sivuseikkana siinä vaiheessa, mutta lepäily oli melkos mahdotonta ennen viikonloppua. Se sitten menikin visusti neljän seinän sisässä maaten. Mies onneksi hoiti mielellään koiran ulkoilutukset täyspäiväisesti, koska oli niin intona lumen tulosta että hyvä kun malttoi sisällä ollakaan. Mies kun ei ole kotimaassaan tällaista lumen tuloa koskaan kokenutkaan ja jossa viimeisestä pienemmästäkin lumen tulosta on jo viitisen vuotta. No itse todistin siellä kyllä viimetalvena loskasateen, mutta se oli ainoastaan korkeammilla vuorilla.

Lumesta päästäänkin ytimekkäästi siihen, että tänä aamuna sitten pistin nenäni reippaasti ulos jo aamukahdeksalta, mentiin nimittäin miehen kanssa perhevalmennukseen. Tällä ensimmäisellä kerralla käsiteltiin synnytyksen vaiheita, kivunlievitystä ja hieman tukihenkilön osuutta synnytyksessä. Sanotaan nyt näin, että oli ihan kiva kattoa synnytysvideo (jonka aikana olin tietysti pala kurkussa ja tippa linssissä), mutta muuten oli aivan tyhjänpäiväinen kokemus. Eli jos on noista aiheista jo lukenut neuvolasta saaduista opuksista ja netistä, niin ei jää mistään paitsi jos siellä ei käy. Jotkut sanovat, että jos ei muuta niin ainakin siellä on mahdollisuus tutustua muihin odottajiin. Meitä oli siellä melko paljon eikä siellä mitään keskustelua ainakaan vielä syntynyt, välissä oli vartin tauko milloin naiset juoksi vessaan ja moni kävi vielä kiireesti hakemassa kahvia yms. eikä siinä oikein ollut kamalasti tilaisuutta alkaa luomaan mitään kontakteja. Vielä kun aamukahdeksan on ainakin minulle täysin luonnoton aika olla ihmisten ilmoilla ja sosiaalinen. Miehelle yritin tulkata mitä jaksoin ja ehdin, mutta vielä turhempi kokemus se varmasti sille oli, kun ei kieltäkään vielä pahemmin ymmärrä. Olin vielä neuvolatädiltäni etukäteen kysynyt, että kannattaako mieheni edes tulla sinne kun ei kieltä ymmärrä ja hän oli sanonut että kyllä kannattaa. Nooh, seuraava kerta onkin ensiviikolla ja silloin käsitellään lapsivuodeaikaa, imetystä ja lapsenhoitoa. Siltä reissulta odotan eniten paria, jotka tulee kaksikuukautisen vauvan kanssa kertomaan kokemuksiaan. Ehkä imetykseenkin voi saada jotain hyödyllisiä vinkkejä. Mutta toki nämä valmennukset ovat erilaisia, että en mitenkään kehoita ketään olla menemättä, joillekin siitä voi olla jotain apuakin ja siellä voi ainakin kysyä jos on jotain mikä askarruttaa. Valmennuksen loputtua meillä olikin heti neuvola, eli järjestyksessään viides sellainen. Viimekerrasta on siis kaksi ja puoli viikkoa. Tässä nyt näitä perustietoja:

Verenpaine: 120/70 (eli sama kuin viimeksi)

Hemoglobiini: ei ole mitattu 6.10. jälkeen!

Painon muutos /viikko: +1400!!! (Hyvästi joulutortut ja suklaat! )

Pissa: puhdas

Sf-mitta: 28

Lapsiveden määrä: N (Tarkoittaako se sitten normaali??)

Vauvan sydämensyke: 150

Liikkeet: ++

Rh-nega oli pysynyt normina ilman muutoksia ja seuraava tsekkaus on rv. 36.

Eli eipä tuossa kummempia paitsi kiloja oli kertynyt kahdessa ja puolessa viikossa peräti 3kg 600g! Etenkin joulutorttuja on nyt kyllä tullut mussutettua ja sitä suklaatakin kyllä, eikä ole kovin ahkeraan tullut liikuttuakaan. Eli tarkkuutta syömisiin ja liikuntaan!

Muuten on kauhistuttanut, kun neuvolatäti sanoi, että pitää varoa liukastumista, kun että jos kaadun niin pitää mennä heti päivystykseen. Pitkänä ihmisenä kun on kuulemma enempi vaaraa kaatumisesta. Nyt sitten yritin köpötellä mahdollisimman varovasti ja sitten kehitin pelon, että jostain puusta tai katolta tippuu joku kauhea lumikasa päälleni ja kaadun ja loukkaannun. Yleensä en liukastele herkästi niin että kaatuisin kun tasapaino sen verran hyvä ja jotenkin osaan vaan kävellä niin etten liukastu, mutta nyt vatsoineen voi tietysti olla tän tasapainon kanssa vähän niin tai näin.

Tänään iltapäivällä alkoi se intensiivikurssikin. Siitä jäi kyllä kiva mieli, kun olin varautunut siihen niin että se on vaan pakollinen paha, josta on vaan hammasta purren selviydyttävä, mutta yllätyksekseni siellä olikin hauskaa ja mielenkiintoista. Että eiköhän siellä muutama ilta suht kivuttomasti vierähdä. Mulle oli kehkeytynyt ilmeisesti joku sosiaalisen elämän tarve viikonlopun sisällä kökkiessäni, että viihdyin loistavasti tuikituntemattomien seurassa ja höpötin minkä kerkesin, vaikka olin kuvitellut istuvani hiljaa nurkassa tylsistyneenä.

Vaavin liikkeet ovat olleet voimistumissuhdanteessa. Ensinnäkin nyt on ollut havaittavissa kyllä todella vauhdikasta menoa viimepäivät ja välillä tulee jo sen verran voimakkaita muksauksia, että hätkähdän, vaikka ei varsinaisesti kipeää vielä tee. Neuvolatäti sanoikin, että kun mulla on niin pitkä toi selkä ja myöskin suht leveät lanteet niin vauvalla on vielä hyvin tilaa siellä pyörähdelläkin. Varmaan sitten kun se tästä vielä vähän kasvaa niin alkaa ne potkut selkeemmin tehdä myös kipeää. Nyt liikkeet on vielä kerrassaan hauskoja ja lystikkäitä, mutta niitä “kylkiluut säpäleiksi” potkuja en kyllä mitenkään kovin innolla odota.

Olen ehtinyt jo muutamana päivänä olla kertakaikkisen kyllästynyt tähän odotukseen. Tyypillisten vauvasivujen sijaan olenkin surffaillut koirakoulujen sivuilla etsimässä jotain kivaa kurssia harrastukseksi koiran kanssa heti kun vaan synnytykseltä ja vauvanhoidolta kykenen mihinkään sen verran irtautumaan. Haluan että koirallakin olisi sellainen tärkeä olo, että tää on vaan meidän yhteinen juttu ja pääseehän siinä itsekin mukavasti irtautumaan hetkeksi vauva-arjesta. Lisäksi olen haaveillut jostain pikakaupunkilomasta ensi kesän lopulla tai syksyllä niin että vauva menisi vanhemmille hoitoon ja päästäisiin irtautumaan miehen kanssa arjesta pariksi päiväksi. Niinpä olen siis katsellut myös lentojen hintoja mm. Roomaan.

Eilen illalla kehittelin kyllä paniikkia taas, kun lukasin neuvolan odotuskirjasesta isälle tarkoitetusta osiosta viikon 33 kohdalta, että isän pitäisi kehoittaa kumppaniaan pakkaamaan jo sairaalakassin valmiiksi. Siis kolmen viikon päästä jo muka! Olin ajatellut että joskus tammikuun puolessa välissä, vaikka äitikin jo sanoi, että on se hyvä pakata jo tuossa joulukuun puolella varmuuden vuoksi. Huih! Ettäkö jo kolmen viikon päästä pitäisi alkaa jo varautumaan synnytykseen lähtöön?! Muutenkin taas hurjaa, kun seuraavat viisi viikkoa vierähtää ainakin kepeästi ilman ajantappamisongelmia ja sitten ollaankin jo ihan hurjan pitkällä! No ehtiihän sitä vielä tammikuussa tuskastua. Hei, mulle tulee muuten ensimmäinen tipaton tammikuu sitten miesmuistiin!

No just juu. Ihan lyhkäsesti piti tulla kuulumiset päivittämään, mutta tässä onkin tullut jaariteltua taas ihan kivasti ja kellokin taas jo vaikka mitä!