Odotusta (parisuhdesopalla)

Kärsimättömyyden tilalle on salakavalasti ryöminyt outo seesteisyys. Ihmeen tyytyväinen olo. Fyysinen olotila on huippuluokkaa, suoraan sanottuna raskaus tuntuu ainoastaan kammetessa sängyltä/sohvalta ylös, sukkia pukiessa tai yöllä kylkeä kääntäessä ja lonkkia kolottoaessa. Kävellessä en paljoa huomaa raskauttani ja mietinkin miltä sitten tuntuu kävellä, kun maha on taas lähempänä entistä, varmaan tuntuu ettei ole mahaa sitten enää ollenkaan.

Tänään olen kirmaillut metsissä koiran kanssa metsäkauriin lailla hyppelehtien, no ainakin hyvin lähellä metsäkaurista omasta mielestäni. Sitten imuroin kotona tarkkaan joka kolkan ja kieltäydyin muitta mutkitta miehen avuntarjouksista. Kerrankin näin, kunhan ei liikoja totu tähän siivousintoiluuni. Eilen harrastettiin myös kivointa ässää ja huomenna luvassa sauna. En kyllä usko että tämä nyt mitään vauhdittaisi, mutta mikäs siinä kun kerran mukavalta tuntuu.

Oikeastaan nyt onkin tullut sellainen tunne, että ei tässä ole mikään kiire. Ihan kivaa jos voi vielä muutaman viikon vaan olla ja valmentautua henkisesti. Sillä melkoinen muutos sitä on kohta luvassa joka tapauksessa, ei sitä enää pakoon pääse. Välillä on iskenyt sellainen tunne, kun on ensin miettinyt kärsimättömänä, että miten tässä jaksaa enää odottaa, että jos se synnytys sitten oikeasti alkaisikin nyt niin iskee paniikki, että ei ihan vielä, en mä vielä ole valmis.

Kulunut viikko hurahtikin ihan kivasti ja ensiviikolle on kanssa järkkääntynyt ohjelmaa etenkin alkuviikolle. Sitten loppuviikko onkin varmaan ihan kiva vaan rentoilla, etenkin kun viihdyn hyvin ihan kotosalla, että alkuviikon sosiaalisen elämän jälkeen on ihan kiva vaan olla. Maanantaina on myös neuvola ja niitä onkin nyt varattuna joka maanantai aina laskettuun aikaan asti.

Parisuhteestakin voisi pitkästä aikaa turista. Siitä onkin vaan hyvää sanottavaa. Jo pitkään on mennyt tosi mukavasti ja mulla on ollut varmaan joulusta asti sellanen vastarakastunut olo. Olen niin onnellinen! On meillä jotain pientä kinaakin ollut, mutta ei mitään ihmeempiä. Tuntuu vaan että olen todellakin löytänyt sen oman paikkani ja perheeni. Ei ole enää semmoinen haahuilija kuin vielä vuosi sitten. Näin se elämä vaan muuttuu. Toivottavasti tätä onnea jatkuisi vielä pitkään!

Hih, mukava olo!

Pikaista bloggausta kiireen keskeltä. Eli saatiin miehen kanssa lopulta asiat selvitettyä. Oli tossa taas pari päivää vähän vaikeempaa, mut sit saatiin puhuttua, itkettyä (mieskin itki) ja minä vielä kirjoitin sille viiden sivun kirjeen. Olen käyttänyt tätä kirjetaktiikkaa voitokkaasti muutaman kerran, kun saan ilmaistua asiat paremmin kirjoittamalla, ei ajatukset katkea kesken eikä sanat katoa, eikä toinen pääse siihen sitten keskeyttämään ja saa sanottua ihan kaiken mitä mieltä painaa. Etenkin kun me riidellään englanniksi, siis ylipäätään kommunikoidaan englanniksi, niin riitatilanteissa on usein vaikeeta löytää oikeita sanoja. Mutta nyt siis kaikki on taas kunnossa, mies on pyytänyt anteeksi ja minä olen pyytänyt omat riehumiseni anteeksi, kumpikin rakastetaan toisiamme ja halutaan edelleen olla yhdessä koko loppuelämä. Joulua ei siis ole peruttu.:)

Muuten olen ahkeroinut vauvan vaatteita pesten, myös peitot, toppapuvut, lakanat ja harsot on nyt pesty. Vielä jotain pientä tosin pesemättä, mutta ei sellaista tärkeää mitä tarvitsisi heti vauvan syntymän jälkeen.

Mulla on alkanut tässä touhutessani uudenlaiset kivut, kaiketi jonkunlaiset kivuliaammat esisupparikivut tai että alkaa kohdunkaula lyhentyä ja kohdunsuu pehmetä. Pitää kai alkaa ottamaan pikkuhiljaa iisimmin tonne viikolle 37+0 asti, että vauva ei syntyisi ennenaikaisena. Vaavi on muuten alkanut pyörimään aktiivisemmin ja muksauttelee varsin mukavasti vähän väliä virtsarakkoon. Muutenkin tuntuu, että pissalla saa juosta vielä entistäkin enemmän ja usein sitten tulee vaan pari tippaa.

Mutta juu, pitemmittä puheitta, kiirettä pukkaa, joten pitää juosta! Miten musta tuntuu, et mä nykyään jaksan ihan mitä vaan, vaikka viimekin yönä nukuin 2h ja äskettäin tunnin päikkärit? Ihme energiaa, vaikka samalla oonkin välillä niin väsy että meinaa jalat lähteä alta ja kävelen seiniä päin. Mutta kuitenkin touhuun kokoajan jotain siivousta, pyykkäystä, paketointia, koiran kanssa lenkkeilyä ja kaupoissa juoksua ja jaksan jopa lähteä kaupungille kaveria tapaamaan. Kuukausi sitten tuntu, et jos koiran kanssa oli ollut vartin ulkona niin ei sitten enää jaksanut yhtään mitään. Ihan kummaa. Ja huomenna meillä taas siivotaan ja leivotaan.:)

Puh, olen oikeasti yrittänyt kirjoittaa tänne monta kertaa, aloittanut ja sitten pyyhkinyt kaiken pois ja jättänyt sikseen. Nyt jos yrittäisi taas paremmalla menestyksellä. Kirjoituksen keskeyttämiseen on ollut milloin mikäkin syy, kone juminut, ajatukset katkenneet tyystin tai tullut jotain kiireisempää.

Lauantai-illasta asti aloin kärsimään kamalasta hammassärystä. Särky oli kuitenkin sunnuntaipäivänä ihan siedettävää, joten ajattelin että josko se siitä ja siivosin ja touhusin kuin hullu ja kävin koirankin kanssa tunnin lenkillä. Illalla sitten tavanomaisten touhupäivän jälkeisten lonkka-ja selkäsärkyjen lisäksi paheni taas toi hammassärky. Koko leukaa särki ja melkein koko päätä ja yhteen isoon hampaaseen ei voinut koskea ollenkaan. Kuitenkin sitten maanantaina onnistuin vitkuttelemaan hammaslääkärille soiton kanssa niin, että sanoivat että pitää soittaa uudestaan tiistai-aamuna heti kaheksalta jos hoitoon mielii päästä.  Siinä sitten kärvistelin ja nukuin jo kolmannen yön noin 2h. Tiistai-aamuna pääsinkin sitten onneksi heti hammaslääkärille ja siellä olikin jo syksyllä paikatun hampaan juureen tullut jotain mätää. Se sitten putsattiin ja pistettiin jotain lääkettä ja taas joku väliaikainen paikka päälle ja nyt toivottavasti selviää vauvan syntymään ja sitten heti taas hammaslääkärille röntgeniin ja juurihoitoon. Äiti sitten ihmetteli kun en saanut mitään antibioottikuuria, kun jos on ollut joku tulehdus ja päässyt verenkiertoon. Hui! No eiköhän ne siellä hammaslääkärissä tiedä. Toivotaan.

Tänään olenkin sitten siivoillut ja parhaillaan vauvan vaatteet hurisevat koneessa! En tajua miksi sekin on nyt muka niin jännä juttu pestä jotain vauvan vaatteita. Kai se tuo taas hieman lähemmäs todellisuutta. Ensin ajattelin lykätä koko homman jonnekin joulun jälkeen, mutta sitten oli aikaa ja äitikin taas jo totesi, että niitä olisi jo hyvä alkaa pesemään, kun ei voi tietää millon se vaavi päättää maailmaan tulla.

No nyt tällä hetkellä taas vituttaa ja itkettääkin. Syynä mies. Tässä onkin jonkun aikaa mennyt ihan hyvin, mutta tänään se sai mut kyllä vihaseks. Enste pyysin sitä viemään koiran ulos kun tulee töistä (oletin sen tulevan joskus viiden maissa) ja lähetin viestin ettei se valittaisi kun tulee kotiin ja jos heti pyydän sitä viemään koiraa ulos. Pyysin ihan siksi koska olin siivoillut tosi paljon päivän aikana ja saanut just yhen vähän kivuliaamman supparin, joten aattelin että parempi jos mies vie koiran. No sitten se tulee kotiin seittämältä, henki kaljalta haisten, ei siinä mitään, ei ollut kuitenkaan kännissä, mut sil oli työkaveri mukana ja muutama kalja kans. No ei sekään mikään paha ole, mut olin vähän kärttysenä et se tuo työkaverin tänne kysymättä multa mitään, mähän oisin voinu pomppia täällä vaikka alasti. Sit ku olin vähän kärttysenä ni se sit alkaa valittaa, et mitä mä nyt taas oikein valitan ja sanoin et ois kiva tietää etukäteen jos se on pyytäny jonkun tänne ja se vaan jatko et mitä mä valitan ja sanoin sit et mäkin sit rupeen tekee ihan mitä lystää kysymättä siltä mitään ja sit se hermostu täysin ja huus et tee vittu mitä haluut. Et onpa kiva mieli taas. Aattelin jo et lähen tästä vanhemmille yökylään ku tuskin tän illan aikana saadaan mitään parempaa enää aikaseks, siis sovittua mitään. Menee varmaan vaan pahemmaks kun se noi muutamat kaljansa taas juo, vaikka ei niitä paljoa ole. Toki on sillä rankkaa, täl viikolla seittämän päivän työputki ja sitäkin pelottaa ja huolettaa vauvan tulo, vaikka sitä tosi innoissaan odottaakin. Mut silti oli miten rankkaa hyvänsä ni silti vituttaa tollanen. Niin ja mähän sen koirankin sitten vein ennen sen tuloa, kun en tiennyt millon se on tulossa. Sillä on kännyssä se mikälie credit (mikskä sitä nyt suomeks sanotaan) loppu, et tiesin kyl ettei se voi tekstailla tai soittaa, mut ois sit menny vaik ostamaan sitä, et ois voinu ilmottaa.

Tästäkin tuli taas tällanen laidasta laitaan postaus, et tekis mieli poistaa koko roska, mut olkoon. Harmittaa eniten, kun olin tossa jo niin innoissani kaikesta ja sit mies tulee ja pilaa mun hyvän mielen. Ihan kun tässä muutenkaan niin riemuissaan ois viimeaikoina ollut ni sit ku vihdoin ois kaikki vähän paremmin ni sit mies pilaa kaiken. Kiitti vitusti!

Kokeilen nyt ensimmäistä kertaa uutta kirjoituspaikkaa ja asentoa, kun koneella istuminen 15 minuuttia pidempään pöydän ääressä alkaa olla jo melko inhottavaa tämän käsien puutumisen takia. Nyt ei kädet ainakaan nouse turhan korkealle, joten ei pitäisi puutuakaan. Tässä onkin hauskaa samalla seurailla mahan pomppimista, kun se on tuossa silmien ja koneen välissä. Niin ja meinasi unohtaa mainita, että istun nyt siis mukavasti sängyllä läppäri sylissä tyynyihin nojaten.

Mitäs tässä onkaan tapahtunut sitten viimosen? Ainakin vauvan vaatteita on tullut osteltua, että eiköhän ne ala jo riittämään. Etenkin kun on vihjailtu, että niitä olisi lahjaksikin tulossa. Sitten olen onnistunut lukemaan tenttiinkin ihan kivasti. Sain tosin tietää, että mulla on viikko lisää lukuaikaa, kun olin kattonut tenttipäivän vahingossa perusopintojen kohdalta ja toi tentti kuuluu aineopintoihin. Eli aineopintojen tenttipäivä onkin vasta viikkoa myöhemmin. En millään malta odotuttaa joululahjashoppailuja vasta tentin jälkeen, joten aion vyöttää kupeeni ja änkeä hulinaan jo huomenna, kun veronpalautusten pitäisi kilahtaa tilille. Nyt olen onneksi oppinut etten enää änkeä pahimpaan ruuhka-aikaan keskustaan, kun siellä on sellainen olo, että joku jyrää suunnilleen yli, kun köpöttelen hitaammin mahani kanssa. Lisäksi en tykkää muutenkaan, kun tuntuu että tuupitaan ja tulee hieman turvaton olo. Eikös sitä näin joulun alla pitäisi olla oikein erityisen ystävällinen ja kanssaeläjiään huomioiva? Ei ainakaan täällä ihanassa pääkaupungissa. Sama se jos jää joku onneton raskaana oleva jalkoihin. Ei sellaisia ainakaan istumaan päästetä niille varatuille paikoille. No joo, täytyy tosiaan vältellä noita ruuhkia, kun onneksi pystyy.

Tekemisen intoa riittää vielä ihan kivasti. Vaikka väsymyskin on taas vaivannut hieman enemmän. Nytkin tekisi mieli vetäistä tirsat ja eilen tuli päiväuniteltua kahteenkin otteeseen. Jotenkin tämä väsymys ja toisaalta hirveä tekemisen tarve on purkautunut sitten kärttyisyytenä. Miehelle on tullut motkoteltua aika reippaasti ilman järkevää syytä. Eilen esimerkiksi sain kamalan raivokohtauksen kun mies oli unohtanut hellan levyn päälle. Siinä sitten mäkätin, että tappaa vielä meidät kaikki tulipalossa ja että voisi olla pikkasen huolellisempi. Jooh, sattuuhan noita. Itselläkin on joskus jäänyt levy päälle yms. mutta eilen sitten tuli pultattua oikein urakalla. Yksi kestomäkätyksen aihe on myös se jos mies ei heti paikalla älyä vaihtaa hikisiä ja haisevia sukkiaan puhtaisiin työpäivän jälkeen. Että raskaan työpäivän jälkeen kotiin ihanan ja rakastavan avovaimon luokse, joopa. Mies parka. Se jopa eilen osti mulle pikkujoululahjaksi jumppapallon, kun olen sellaisesta haaveillut. Pitää yrittää nyt pitää nämä turhat mölyt mahassa. Muuten menee ihan kivasti. Ei ole ollut mitään suurta draamaa ja mies on urheasti kestänyt nämä viimepäivien nalkutukseni ja öiden, koska silloin nalkutan tietysti sen kuorsaamisesta.

En yleensä jaksa manailla säitä, mutta nyt kyllä alkaa masentaa. Sataa, sataa ja sataa. Joulutunnelmaan voi yrittää virittäytyä ainoastaan vetämällä verhot visusti ikkunoiden eteen. Koiran kanssa lenkkeily ei inspiroi. Aamulla yhdentoista aikaan herätessä on varma, että on vasta aamuyö pimeydestä päätellen. Ankeaa.

Eipä tässä nyt taida muuta ihmeellistä ollakaan kirjoteltavana. Ensi maanantaina on taas neuvola ja myös tutustumiskäynti synnärille. Tänään olisi ollut perhevalmennuksen toinen kerta, mutta en sitten jaksanut nousta sinne, kun oli jo 8.15 ja tuli melko katkonnaisesti nukuttua. Viime kerta oli niin turhan tuntuinen, että enpä usko että missasin mitään erityistä, kun kuitenkin löytyy samat jutut netistä/kirjoista.

Äh, nyt kyllä taidan mennä kuitenkin päikkäreille. Sen verran väsyttää, että ei tässä mitään oikein jaksa alkaa tekemäänkään ja netissäkin surffailu vaan väsyttää lisää.

No niin. Mykkäkoulu saatu onnellisesti päätökseen. Eli kaikki jälleen hyvin. Mies kotiutui, maattiin vierekkäin sängyllä ja lopulta kysyin milloin se aikoo lopettaa mököttämisensä. Mies siihen, että en mä mitään mökötä, sähän tässä mökötät, minä: eikun sä, mies: sä, sä, sä, sä, eikun sä, säpäs. Haluatko teetä? Ehkä sä yrität myrkyttää mut? Niin varmaan joo, miks muka? Koska sä inhoat mua. Enpäs ku rakastan. Ehkä sä inhoot mua. En kun rakastan. Ja niin edelleen. Nyt siis kaikki hyvin ja minä sain suklaalevyni, jota en sunnuntaina huolinut. Slurps! Varovaisesti pitää tosin nyt syödä, kun olin tuossa pää vesanpöntössä kun mies tuli kotiin. Kokikset tulivat valtoimenaan ylös. Pitää todella nyt vältellä noiden hiilihappoisten juomien runsasta yhtäkkistä nauttimista, ei hyvä. Yöks.

Pöh, lunta piti muka tulla KOKO Suomeen, mutta mihinkäs muuhun heräsinkään, kuin sateen ropinaan? Noh antaahan tuollaiset lupaukset toki toivoa. Eilen oli oikeasti sellainen fiilis, että lunta voisi kohta jopa tullakin, sen verran kylmä oli.

Mies on työhaastattelussa. Yritin nukkua vielä kun se lähti, mutta ei siitä tullut sitten mitään, huonosti nukutusta yöstä huolimatta. Meille tuli pientä riitaa tuossa sunnuntaina, ei mitään mullistavaa tai kummoista, mutta nyt ollaan kumpikin jääräpäisesti mökötetty aina tähän päivään saakka. Odotan mieheltä anteeksipyyntöä, näköjään taas turhaan. Mies yritti kaiketi omalla tökeröllä tavallaan osoittaa katumusta sunnuntaina tuomalla minulle suklaata, mutta olin jo saanut makeayliannostuksen joulutorttujen muodossa, joten tyrkkäsin suklaan tylysti sivuun. Eilen töistä kotiutuessaan mies kantoi pöydälle lasin kokista jäillä ja tuli hetken päästä sanomaan, että se on sitten mulle. Oliko se sitten tulkittavissa myös epämääräiseksi sovintoyritykseksi? En tiedä. Voin tulla vähän vastaan, mutta sen on aivan turha mököttää, kun itse koko sopan aloitti. Vaikka varmaan onkin toista mieltä. Pöh.

Muuten olen yllättänyt itseni hankkimalla tenttikirjat eilen ja alkamalla jo pänttäämään. Vaikka aihepiiri ei kaikista kiinnostavin olekaan ei lukeminen tuntunutkaan yhtään hankalalta ja aloin jopa hiukan kiinnostumaan siinä lukiessani. Juuri tällaisesta tunteesta opiskellessani nautin. Se tunne on vaan ollut kateissa nyt melko pitkään. En saa otetta, en kiinnostu ja kaikki energia menee turhaan stressaamiseen. Nyt on kuitenkin positiivinen mieli tämän tentin suhteen. Tenttiin on aikaa vielä kolme viikkoa, eikä tässä ole mitään ihmeitä taikka kiireitä, paitsi ensiviikolla on yksi kolmen päivän pikakurssi, mutta muuten aikaa on kivasti. Lisäksi aika kuluu joutuisammin kun on jotain tekemistä, muutakin kuin vauvajuttujen ihmettelyä ja suunnittelua.

Eilen kehitin paniikkia kahvin juomisestani. Ajattelin että juon sitä ihan liikaa. Piti sitten oikein mitan kanssa laskea paljon sitä tulee päivässä juotua ja tulos oli 1,5-3dl. Harvemmin kuitenkaan edes tota kolmea. Eli ei kai se kovin ylenpalttisesti olekaan? Yhteen mukiin menee ehkä hiukan enempi kuin 1,5dl ja se tulee juotua, sitten yleensä otan toisen mukillisen, mutta en koskaan saa sitä juoduksi enempää kuin ehkä pari pientä siemausta.

Olen tässä harmitellut kun en alkanut jo aiemmin kirjoittamaan tuntojani tästä raskaudesta. Nyt en enää oikein edes muista alkukesän ja kesän tunnelmia. Raskaustestin tehtyäni olin lähinnä melko epäuskoinen. En tuntenut mitään suurta riemua tai mitään, lähinnä epäuskoa. Kai juuri siksi kun kaikki kävi niin nopeasti. En ollut ehtinyt pitkään suunnitella, että nyt olisi sopiva aika vauvalle ja sitten ehtinyt odottaa sitä, että milloin tärppäisi. Tietysti olin sillä tavoin asiaa ajatellut, että kun mieskin sitä ehdotti, niin ajattelin että mikä ettei, että nyt on ihan hyvä hetki. Mutta jotenkin olin kuvitellut että se ei tapahdu niin helposti. Ajattelin, että varmaan ainakin vuosi siinä menee ennenkuin tärppää. Siksi oli jotenkin vaikea tajuta mitään, kun raskaustestiin ilmestyi kaksi viivaa. Asian salassapito tuntui yllättävän helpolta. En siis tuntenut mitään suurta halua mennä kuuluttelemaan asiaa. Tuntui jotenkin kivalta, kun oli salaisuus. Toisaalta välillä puheissaan piti varoa, ettei lipsauttele jotain pahoinvoinnista tai siitä, ettei voi juoda alkoholia. Asiahan oli varmasti melkoinen yllätys koko lähipiirille. Vanhemmat ja sisarukset ottivat uutisen iloisesti yllättyneenä vastaan. Vanhemmatkin tointuivat yllättävän nopeasti alkushokista ja äiti alkoi heti kutomaan vauvalle villapukua. Kaverit suhtautuivat asiaan kuka mitenkin. Suurin osa tuntui olevan onneksi aidosti onnellisia puolestani. Jotkut suhtautuivat asiaan käytännöllisesti tyyliin “mikäs siinä, tässä iässähän niitä olisi hyvä alkaa biologiankin kannalta saamaan..” Pari järkyttyi enemmän. Joo, musta ei ole enää ratkiriemukasta bileseuraa vähään aikaan. Välistä olen miettinyt, että kaverit karttelevat tämän asian myötä, mutta totuus on, että karttelen minäkin. Jotenkin olen vaan halunnut velloa näissä vauva-ajatuksissani, enkä halua kyllästyttää kavereitani niillä. Sitten taas kun en oikein niistä viitsi pahemmin puhua, niin en oikein tiedä mistä puhuisin. Monet keskustelut tuntuvat jäävän kovin yleiselle tasolle. Onneksi myös muutamien hyvien kavereiden kanssa pystyy puhumaan ihan samoista jutuista kun ennenkin, miehistä, opiskeluista, muista ihmissuhteista, väsymyksestä yms. mistä milloinkin jotenkin syvällisemmin. Jotkut kaverit myös jopa heittäytyvät innoissaan vauva-arjen kuvitteluun, ilman että niitä tarvitsisi siihen mitenkään johdatella. On vaan ikävää, että joidenkin kohdalla joudun jotenkin varomaan puhumasta pahemmin vauva-asioista. Ne kysyvät “mitäs sulle kuuluu?” mutta en voi paljoa muuta vastata kuin “mitäs tässä” ja jotain ympäripyöreää. Jos ne ei sanallakaan kysy mitään raskaudestani niin en sitten viitsi siitä alkaa puhumaankaan. Sitten minä kuuntelenkin loppuajan niiden työmurheita yms. Jotenkin on vaan epäreilua, että ihmiset saavat kyllä jauhaa työjutuistaan, ihmissuhteistaan, reissusuunnitelmistaan, talon remonteistaan yms. vaikka millä mitalla ja hyvän ystävän tavallaan kuuluu ymmärtäväisenä jaksaa kuunnella, mutta sitten taas niinkin luonnollinen juttu kuin raskaus ja vauvat on jotenkin tabu ja siitä puhumista pitää ymmärtää välttää ei aina ehkä täysin, mutta suuremmilta osin. Jotenkin tuntuu, että monet kaverit haluaisivat vaan säilyttää kanssakäymisen ja puheenaiheet entisenlaisina, ilman että niitä kiinnostaa pätkääkään mitä ajatuksia mun päässä pyörii, kun odotan sentään ensimmäistä lasta. Ne tuntuu vaan pelkäävän muutosta suhteissa ja sitten ne alkaa jotenkin vältellä. Kyllä minä osoitan yleensä kiinnostusta kavereiden elämänmuutoksiin, kyselen jos on ollut työ/ihmissuhde yms. pulmia, että mites ne asiat ja kuuntelen kun kaverit tilittää. Osa kavereista taas ei kysy mitään raskauteeni liittyvää tai tuntojani vauvan tulosta millään tavalla kun nähdään. Kuitenkin kun se nyt vaan varmaan melko ymmärrettävästi on tällä hetkellä suurin juttu elämässäni niin on kurjaa, että siitä ei sitten voi puhua. Yllättäen nyt sitten muutama sellainen kaveri, jotka ennen ovat olleet ehkä hiukan etäisempiä ovat olleet kiinnostuneempia raskaudestani ja puivat mielellään itsekin vauvan saamisen ihmeitä, mutta sitten taas muutama läheisempi kaveri ovat etääntyneet, eikä selkeästi oikein tiedä enää miten suhtautua muhun.

No asiat nyt karkasivat ystävyyssuhteiden puimiseen, vaikka niistä ei alunperin ollut ollenkaan tarkoitus kirjoittaa.

Voi yök. Pitää oppia, ettei kokistakaan kannata enää niin kamalasti juoda, kun nyt röyhdätyttää niin maan vietävästi. Menisikö vielä jatkamaan hiukan unia vaiko koiran kanssa ulos? Ei kyllä huvita tuo ulkoilma sitten yhtään. Vähän tarttee kyllä lepäillä ennenkuin jaksaa tarttua tenttikirjaan.

Nyt rupesi vähän oksettamaan. Pieni lepo ennen ulkoilua siis.

Tännekin pääsee vihdoin kirjoittelemaan. Tai vihdoin ja vihdoin, mutta tuntuu, että viime lauantaista olisi jo pieni ikuisuus.

Kaikenlaista tässä onkin taas tapahtunut. Miehen alkoholin käytössä tuli rajua takapakkia ihan puun takaa. Oli jäänyt lauantaina töiden jälkeen työkavereiden kanssa iltaa istumaan ja se oli sitten mennyt reippaasti överiksi. Sunnuntainakin mies oli sitten vielä sellaisessa kunnossa, että päätin pakata kassini ja koiran ja pakenin vanhemmille. Mies tokeni sekoilustaan vasta maanantaina ja sitten alkoi katumuspommitus. Ma-ti ilta ja yö selviteltiin asiaa ja minä sitten lopulta myönnyin antamaan vielä mahdollisuuden. Olen ollut nyt vähän ehkä liiankin tyly sitä kohtaan tämän episodin jälkeen, koska haluan, että se todella ymmärtää tilanteen vakavuuden ja että olen tosissani, kun sanon että näin ei voi jatkua. Nyt voisi ehkä osoittaa jo hieman rakkauttakin. Mies jo epäilikin, että olen menettänyt kaiken rakkauden jo sitä kohtaan, mutta sanoin ettei näin todellakaan ole. Jos rakkautta ei olisi, se olisi lentänyt ulos jo ensimmäisestä möhlimisestään. Nyt se sai kolmannen ja viimeisen mahdollisuutensa. Sitten kun on vauva niin tällaiset lipsahdukset ei vaan enää vetele. Piste.

Mutta siinäpä se episodi kaikessa lyhykäisyydessään. Olin jo ajatellut, että en viitsisi parisuhdettani sittenkään kovin yksityiskohtaisesti täällä puida ja kun tuntui, että se olisi jo lähtenyt parempaan suuntaan, siksi laitoin nuo sulutkin tuohon parisuhdesoppaan. Ensisijaisesti haluan pitää tätä enempi puhtaasti odotusblogina, mutta voin kyllä mainita jos taas jotain kriisejä syntyy, en kuitenkaan pysty täällä kirjoittelemaan kuin mitään ei olisi tapahtunut jos kerta on.

Sitten neuvolalääkäri-kuulumisia: Olin siellä siis tänään. Neuvolatädin kanssa ei ollut mitään ihmeempiä, hieman kyseli voinnistani ja totesi että näytänkin vähän väsyneeltä. Seuraavaan neuvolaan ei olekaan kuin noin 2,5 viikkoa ja samana päivänä on ensimmäinen perhevalmennus! Kivuutta! Vaikka olenkin usein kuullut, että eipä ne kummosempia ole ollut, mutta ihan kivaa silti. Lääkäri sitten tutkaili multa paikat, (kylläpä se muuten teki kipeää). Kohdunsuu oli kiinteä ja kiinni ja pituus 3cm. Sf-mitta oli 26cm. Yläkäyrillä mentiin, mutta oli kuitenkin ihan ok, lisäksi kun ultrien mukaan raskausviikkoja olisi nyt 27+4. Painoa oli tullut viimekerrasta lisää 1,3kg, eli ei paha. Verenpaine 120/70. Pissanäyte puhdas. Hb:tä ei nyt katottu, mutta se on ollut todella hyvä koko raskauden ajan, joten varmaan vieläkin ihan ok. Vauva voi hyvin, vähän yritti karkuun dobbleria, mutta lopulta sykkeeksi saatiin 150. Eli sydän on sykkinyt nyt 150-155 välillä. Sitten otin puheeksi stressiunettomuuteni ja lääkäri kirjoitti oitis sairaslomaa kuun loppuun. Sanoi, että nyt kannattaa keskittyä tässä loppuraskaudessa vaan raskauteen. Tuli todella hyvä mieli, kun nyt ei tarvitse jännittää mitään, kun saa luvan kanssa vaan olla. Jos uni ei yöllä tule, niin ei haittaa, kun ei tarvitse minnekään aikaisin herätä. Jo se helpottaa suunnattomasti unen tuloa. Parempi mieli siis.

Miehellä on kova katumus päällä ja se lupasi töiden jälkeen kyhätä uuden kirjahyllyn pystyyn, että pääsen sitten pistämään kaikki ympäri huonetta lojuvat kirjat ja roinat hyllyyn. Vanhasta päästiin onneksi eilen eroon, mutta nyt sen sisältö on vaan täällä epämääräisissä pinoissa lattioilla ja pöydillä. Tuskastuttaa tällainen keskeneräisyys! Eilen saatiin uusi pinnasänky kootuksi. Saatiinkin nyt käytetty, mutta kuin uudenveroinen Brio:n sänky todella edullisesti. Ollaan saamassa myös vähän käytetyt Baby Björnin kantoreppu ja sitteri edullisesti samasta paikasta. Eli kaikkinensa saadaan kaikki nämä samaan hintaan kuin jos oltaisi ostettu Ikeasta alunperin suunnittelemamme pinnasänky. Lisäksi kun vanhemmat olivat luvanneet jo tuon Ikean pinnasängyn joululahjaksi, nii he nyt sitten hankkivat kaiken tämän meille lahjaksi, eli omasta pussista ei mene mitään ja kuitenkin hyväkuntoinen laatutavara kyseessä. Eipä tässä olekaan enää kuin turvakaukalo hankintalistalla, siis suuremmista ostoksista ja se ostetaan tammikuun aleista. Nyt kun tuo pinnasänky tuossa komeilee, niin alkaa tosissaan tuntumaan, että tänne on ihan oikea vauva pian tulossa. Ehkä pistän sinne nallen vauvan makuupussiin köllimään ja leikin, että se on vauva. No, menisi kyllä hieman överiksi.

Mitäs muuta. Niin mies lupasi tehdä vielä illalla lempiruokaani. Tosin mulla ei ole yhtä ainoaa lempiruokaa, mutta pitääpä miettiä mitä tekisi mieli. Kunnon pihvikin voisi olla pitkästä aikaa poikaa, nyt kun lihansyöjä taas olen.

Juu siitäkin piti kirjoittaa, että olin äsken koiran kanssa oikein hikilenkillä. Olin kävellyt n. 20-30min. niin reipasta vauhtia, että hiki tuli ja sitten alkoikin yhtäkkiä pyörryttämään. Olisi vissiin kannattanut hieman rauhallisempaan tahtiin mennä. Olin vielä kävellyt suht kauas kotoota, että kotiinpäin tulo olikin sitten sellaista mummoköpöttelyä ja välillä piti ihan pysähtyä kun tuntui että silmissä alkaa sumentua. Kivuliasta ei onneksi ollut. Saas vaan nähdä millaiset harjoitussupparit tulee illalla ja alkaako joka paikkaa kolottamaan. Nyt on tosiaankin alkanut noita harjoitussuppareita tulemaan jo aika paljon, etenkin jos on touhunnut enempi tai istunut pitkään paikoillaan.

Ainiin. Me kehitettiin miehen kanssa eilen hankala ongelma: nimittäin mihin piilottaa toisillemme hankitut joululahjat? Asutaan kaksiossa ja ei täällä noita hyviä piilopaikkoja paljoa ole. Etenkin kun kumpikin varmaan miettii samoja piilopaikkoja. Ainoa olisi oma alusvaatelaatikko, mutta sekin pursuaa jo niin täynnänsä, että ei sinne oikein mahdu. Kinkkinen dilemma. Mulla on muutama juttu piilotettuna isyyspakkausta varten, mutta tarvii varmaan miettiä parempaa kätköä.

Eipä sitten erityisempiä. Apua, ensiviikolla marraskuukin on jo puolivälissä!

Edit. Tässä vielä tuore massukuva eiliseltä eli 26+4. Opin viimein liittämään tähän kuvan!

Pöh, olisin pistänyt tähän masukuvan, mutta en osaa. Tai osaisin jostain photopucketista, mutta en jaksa alkaa sellaiseen liittymään ja latailemaan sinne kuvia tätä varten. Omista kuvatiedostoista sain tuohon vaan sellanen jättikuvan, jota en osannut pienentää.

No mutta sitten asiaan. Kiteytettynä voi sanoa, että joka toinen päivä on ollut ihan hyvä ja joka toinen päivä aivan kamala. Uni tulee suunnilleen joka toinen yö. Tämä on ollut itkuviikko ja eilen sitten itkin niin, että varmaan lapsena viimeksi parkunut yhtä toivottomasti. Itkusta ei meinannut tulla loppua niin millään. Kaikki lähti jostain mitättömästä pikku kinasta, huusin miehelle kamalia loukkauksia ja mies sitten ihan aiheellisesti suuttui ja minä sitten itkin, itkin ja itkin. Makasin sängyllä nenäliinakasan keskellä parkumassa lähes koko päivän. Sangen rattoisaa.

Tänään on taas kaikki mukavasti. Miehen kanssa saatiin jo kinamme sovittua ja käytiin tuossa koiran kanssa yhdessä lenkillä ja suunniteltiin huomisen Ikean reissua. Viikonlopun aikana pitäisi sitten saada makuuhuone ns. vauvavalmiiksi, mitä nyt pinnasänkyä joudutaan odottelemaan jouluun asti. Mutta sillekin on sitten tila valmiina.

Tuntuu hurjalta, että pian tässä mennään viimeistä kolmatta, tai laskutavoista riippuen mennään jo. Kesä meni hujauksessa kaikenlaisia vauvaopuksia selaillen ja odotussivuilla surffaillen. Tunnelma oli hieman verrattavissa siihen, kuin olisi hankkimassa uutta koiraa. Silloinkin ahmin paljon kirjallisuutta koirista ja roduista ja suunnittelin minkälaisen patjan hankin koiran sänkyyn yms. yms. Sitten syksy on mennyt myös muihinkin asioihin keskittyen ja välillä melkein unohtaen, että on raskaana. Nyt sitten taas alkaa uudenlainen odotus ja jännitys, loppusuora. En edes melkein ota tammikuuta ollenkaan lukuun, koska se on viimeinen kuukausi ja periaatteessa se vauvahan voi sieltä tulla maailmaan hetkenä minä hyvänsä. Marras, joulu… Onneksi tässä on vielä joulu välissä. Tuntuu, että aika menee vauhdikkaammin ja rattoisammin. Olen aina tykännyt joulusta, mutta näin vanhemmiten se on turhan usein meinannut jäädä muiden kiireiden jalkoihin. Lapsena sitä odotti ja nykyään sitä vaan ihmettelee, että mitä, taasko se on joulu? Sikälikin joulu tuntuu nyt merkityksekkäämmältä, kun asun jonkun (eli miehen) kanssa yhdessä. Ei koristele kotia vaan itseään varten. Tänä jouluna haluaisin pienen joulukuusenkin. Aattoa olen aina viettänyt vanhemmillani, minne kokoontuu myös sisko ja veli perheineen. Tuntuu hurjalta, että nyt minulla on oma perhe, josta yksi jäsen tosin vielä masussa. Nyt on minä, mies, koira ja masuasukki. Erityisesti jouluna on mukavaa, kun ei tarvi palata joulun vietosta tyhjään kotiin. Vaikka olen minä siihenkin tottunut ja muutaman hulinapäivän jälkeen se on tuntunut ihan hyvältäkin. Aika jännää, että pian täällä on jatkuvaa hulinaa ihan omasta takaa.

Kävin tänään antamassa verta hemoglobiinia ja rhesus negatiivisen tutkimista varten. Vähän aneeminen olo ollut kyllä, mutta saapi nähdä tarvinneeko aloittaa raudansyöntiä. Jostain syystä on rauta-arvot olleet aina hyvät, vaikka olen ollut yksipuolinen kasvissyöjä iät ja ajat. Nyt syön lisäksi kanaa ja välillä lihaakin. Muuten vointi on ollut väsymystä ja mielialojen heilahteluja lukuunottamatta todella hyvä. Koiran kanssa pystyn vielä suht pitkiä ja reippaita lenkkejä tekemään, mihinkään ei satu, ei ole vielä ummetusta, peräpukamia, raskausarpia tai närästystä. Eli vähällä on tähän asti selvitty. Täytynee vaan toivoa, että ei sitten kaikki nämä vaivat kaadu niskaan muutaman viikon päästä. Ainoastaan jos on ollut kova touhu päivän mittaan päällä niin iltaisin särkee lonkat ja alaselkä kävellessä, mutta ei sekään mitään sietämätöntä kipua ole.

Huonoista yöunista on ollut se etu, että on ollut aikaa tunnustella vauvan liikkeitä. Se selkeästi liikkuu eniten öisin. Hauskaa kun nykyään erottaa jo silmällä potkut ja välillä näkyy, kun se kääntyilee ja näkee kun  möykky vilistää ihon alla mahan toiselta puolelta toiselle. Pikku alien.

Hurjaa, että pian alkaa 27. viikko! Se on jo tavallaan sama kuin 30. ja 30. tuntuu jo ihan viime metreiltä. Tuntuu, että on ollut jo pitkään tämän raskautensa kanssa vasta alussa. Huimaa, että nyt alkaa olla jo enempi lopussa.

Lopuksi vielä tällainen:

Hrrr…kuin osaa olla taas ulkona kylmä. Tulisipa pian pakkasta ja vähän lunta, tai vaikka paljonkin! Koiran kanssa lenkkeily on paljon mukavampaa pakkaslumissa kuin tällaisissa myräköissä. Kotiuduin juuri vanhemmiltani ja nyt sytytin talon täyteen kynttilöitä ja juon kuumaa kaakaota. Mies on töissä. Ihan mukavaa viettää muutama tunti kaksin koiran kanssa elämää miettien.

Meillä on miehen kanssa mennyt edelleen oikein hyvin. Tai hyvinhän meillä enimmäkseen menee aina, mutta nyt ei ole ollut riitoja sitten viimeisen ja mies on ollut todella hyvä ja kiltti. Itsekin olen onnistunut olemaan suht hyvä, tehnyt kotitöitä, kuunnellut kärsivällisesti kun mies haluaa tilittää työjutuistaan enkä ole pahemmin nalkuttanut. Ollaan miehen kanssa puhuttu paljon suhteestamme, riidoistamme, tulevasta vauvasta ja miten se tulee suhteeseemme vaikuttamaan, sekä miehen sopeutumisesta Suomeen yms. yms. On ollut todella mukava jutella kaikesta ja huomata jälleen, että kumpikin ollaan onnellisia ja meillä on samanlaiset haaveet ja tavoitteet tulevaisuuden suhteen, miehellekin tekee selvästi hyvää puhua. Mies on aloittamassa tammikuussa erästä urheiluharrastusta ja haluaa jo sitä ennen kohottaa kuntoaan, joten hän suunnittelee pian aloittavansa koiran kanssa juoksemisen. Hän itse totesi, että liikunta tekisi hyvää ja auttaisi stressiin ja tuo harrastus on vielä sellainen mitä hän on aina halunnut harrastaa, mutta se ei ole hänen kotikunnassaan ollut mahdollista. Olen iloinen miehen puolesta ja tyytyväinen, että hän itse oli ajatellut sitä ilman, että minun on tarttenut alkaa mitään nalkuttamaan, että liikunta tekisi parempaa kun kaljan juonti mäkämäkä.. Kivaa, että miehellä on omia suunnitelmia ja tulee jotain muutakin elämänsisältöä kuin vaan työ ja koti. Tekee sille varmasti todella hyvää.

Eilen oltiin sillä synnytysvalmennusluennolla. Vähän siinä oli aluksi turhaa jauhantaa synnytyksen historiasta. Joo, sikäli ihan kiinnostavaa, mutta nyt ei oikein ollut sitä mitä siitä haettiin. Varsinkin kun koko luento kesti kolme tuntia, niin olisi voinut tuosta puolesta typistää. Muuten oli paljon hyödyllistä juttua ja mieskin kuunteli ja oli kiinnostunut. Jälkeenpäin selvisi, että mies oli jopa kuunnellut paremmin kuin minä, kun puhui mikä luennossa oli ollut hyvää ja jotkut asiat mistä se kommentoi oli itseltäni mennyt täysin ohi. Tehtiin myös muutamia hyödyllisiä ristiselän hieromisharjoituksia ja kokeiltiin muutamia synnytysasentojakin. Myös muistuteltiin energian tarpeellisuudesta, eli jotain limukkaa ja vaikka jotain syömistä mukaan. Ja mies sitten muistaa tankata siippaansa supistelujen välissä ja pitää huolta, että siippa hengittää ja käy vessassa.

Miehen kanssa puheltiin tässä myös siitä, miten seuraavat kaksi kuukautta tulee lentämään. Kummallakin kiireet pakkautuu loppuvuoteen, lisäksi marraskuussa saadaan ostettua uusia mööpeleitä makuuhuoneeseen ja laitettua se uuteen järkkään. Sitten tietysti jouluvalmistelut ja Tallinnassakin olimme ajatelleet käydä ihan yön yli ennen joulua. Minulla odottaa kolme tenttiä, esitelmä ja oppimispäiväkirja. Eipä tuo nyt mikään paha ole, joten enköhän suoriudu. Se vaan jännittää, että jos iskee jotain raskausvaivoja, että meneekö sitten miten hankalaksi. No toivotaan, että suht vaivatta selviytyisi. Mitään hirmustressejä en aio kuitenkaan ottaa, kun se ei ole vauvallekaan hyväksi. Eli tavoitteena jotenkuten läpi.

Ajatella, että olen viimeksi ollut iltaa viettämässä ulkona joskus viime keväänä! Mietin tuossa asiaa ja ensin ajattelin, että harmi tavallaan, kun ei sitä nyt enää niin vaan juostakaan ulkona, mutta sitten kun mietin asiaa tarkemmin niin tajusin että en kyllä kaipaa sitä sitten ollenkaan. Mistään hinnasta en vaihtaisi tätä olotilaa pois. Vaikka välistä pelottaa paljonkin ja miettii, että mitä se elämä sitten tulee olemaan ja miten selviytyy, mutta miksi ei selviytyisi? Minua on siunattu loistavilla tukijoukoilla ja ihanalla miehellä, joka haluaa osallistua lapsen hoitoon ja pitää itsestään selvänä, että minunkin pitää saada nukkua ja saada omaa aikaa. Vanhempani ovat innolla auttamassa jo nyt ja sisaruksetkin ovat auttamassa, joten enköhän pärjää. Itse tunnen omat voimavarani ja pärjään sisulla vaikeidenkin aikojen yli, kun tiedän, että ne ovat väliaikaisia. Minulla ei ole sellaista näyttämisen tarvetta, että en suostuisi ajoissa pyytämään apua, jos sitä tarvitsen.

Kuitenkin välillä iskee haikeus, kun tajuaa, että joku elämänvaihe on ohi. Kuitenkin melko suuri ja hyväkin elämänvaihe. Tai enimmäkseen hyvä. Sellainen elämänvaihe johon kuului paljon henkistä kasvamista, kipuakin ja oppimista elämään omillaan ja pärjäämään ja luottamaan tulevaisuuteen. Oppimista luottamaan itseensä. Paljon itsetutkiskelua, melko paljon juhlimista, töitä ja opiskelua. Sitoutumista vaativia päätöksiä= koira. Tämä tuleva sitoutuminen onkin sitten melko lailla suurempaa. Mutta uskon että minusta löytyy luonnostaan sellaista äitiyttä, ettei se tuota suurempia ongelmia. Tietenkään en katsele tulevaa vain vaaleanpunaisten linssien läpi, vaan olen tietoinen kaikesta mitä voi tulla; sairautta, masennusta, uupumusta, parisuhdeongelmia, onnettomuuksia jne. Mutta ei niitäkään oikein auta pelätä kamalasti etukäteen. Omasta puolestani en myöskään osaa olla huolissani ja mitäpä se hyödyttäisikään. Olen sitkeä sissi ja vaikeudet on tarkoitettu voitettavaksi.

Ainiin, minut haastettiin kertomaan viisi omituisuutta itsestäni. Muutama on helppo keksiä, mutta jotain pitää varmaan vähän miettiäkin. Katsotaanpa.

1. Syön leivänviipaleesta aina ensin reunat ja keskiosan viimeiseksi. Reunat on ankeita ja parhaan jätän viimeiseksi.

2. Kun syön leipää, nälkä katoaa aina kummasti viimeisen haukkauksen kohdalla, joten lautaselle jää aina pieni nurkka leipää. Sama käy mehun juomisen kanssa, jano loppuu, kun lasissa olisi vielä vähän, ja se jää sitten lasiin.  Nämä jämät sitten jäävät eri puolille taloa, josta mies korjaa ne pian pois. Muuten itse löytäisin ne jostain vasta muutaman päivän päästä.

3. Avaan aina uuden pakkauksen ennenkuin vanhaa on käytetty kokonaan loppuun. Liittyy myös muihin asioihin kuin ruokaan, esim. shampoopulloihin, hammastahnoihin yms. Koko kämppä on siis täynnänsä erinäisiä jämiä.

4. Rakastan kauhuelokuvia, mutta pelottavimmat kohdat jäävät aina näkemättä kun olen piiloutunut nallen taakse. Suojana on myös pakko olla nalle, tyyny ei kelpaa.

5. Minulla on sohvalla kaksi vanhaa nallea. Nukkumaan mennessäni minun on pakko tarkistaa, että ne ovat vierekkäin. Ajattelen, että muuten niillä on toisiaan ikävä ja niille tulisi kurja yö. (Tämä taitaa jo kuulua sarjaan noloimmat tunnustukset.)

Helppoahan tämä oli. Olisi ollut vielä vaikka mitä.

Jippii, kohta tulee suosikkisarja Riivatut talot! Tänkin ois tietysti voinut lisätä tuohon listaan. Ainiin, aion olla ikävä haastettu ja olla haastamatta ketään, vaatii liikaa vaivaa, etenkin kun olen raskaana.

Voi vaavi vaavi, kohta sinä olet täällä!

Muistakaahan kääntää kellot!

Väsymys tuntuu alkaneen painaa oikein toden teolla. Ulkona on alkanut näyttää ihan lokakuun lopulta; puut näyttää alastomilta ja on pimeää. Sitten alkaa marraskuu. Mitä odotan marraskuulta? Ainakin ensimmäistä lääkärin tarkastusta ja että pääsen taas kuulemaan vauvan sydänäänet. Muuten tulee olemaan melko kiireistä, tentti, pakollista läsnäoloa luennoilla, ruotsin esitelmän valmistelua. Pari uutta isoa hankintaakin on luvassa, oikeastaan jo tämän kuun lopulla. Sitten päästään vaihtamaan huoneen järjestys vauvaa varten valmiiksi. En voi uskoa että kohta on todella marraskuu. Sitten voi ostaa glögiä ja alkaa virittäytymään hiukan jo joulutunnelmiin. Tulisipa jo luntakin!

Viikonloppu meni rattoisasti ja hujauksessa. Sunnuntaina virtaa riitti niin, että tein lähes kaiken mitä olin suunnitellut nyt syyslomalla tekeväni. Nyt on sitten aikaa olla ja ihmetellä. Tosin voisi alkaa lukemaan tenttiin huomenna ja opiskella vähän ruotsiakin.

Miehen kanssa on mennyt nyt todella hyvin. Eilen tosin sain pillityskohtauksen, kun miehen exä soitti sille. Niillä on 10-vuotias poika, joka siis asuu äitinsä kanssa, joten luonnollisesti sitä joutuu välillä olemaan yhteyksissä. Mies ei vaan ole puhunut nyt Suomeen muuton jälkeen mitään pojastaan ja olen hiukan jo ihmetellytkin, että kai se nyt yhteyksissä aikoo poikaansa olla vaikka ei samassa maassa asukaan, mutta en ole viitsinyt vielä udella. Eilen mies sanoikin, että on tuo yhteydenpito on ollut mielessä kaiken aikaa, mutta ei vaan ole saanut aikaiseksi uuteen maahan totuttelun, uuden työn, uuden asunnon ja tulevan vauvan odotukseen totuttelun alta aikaisemmin. Exä oli aika kiukkusena, kun mies ei ollut ottanut yhteyttä aikaisemmin. Ne on eronneet joskus yli kuusi vuotta sitten ja ei mulla ole sen asian tiimoilta mitään ongelmaa, mutta eilen jotenkin vaan rupesin itkemään, etenkin kun on mennyt niin paljon aikaa tuosta viimeisestä yhteydenpidosta. Ilman muuta haluan, että miehen poika ja meidän lapsi tutustuvat ja ovat tekemisissä keskenään, onhan niillä sentään sama isä. Jotenkin tämä raskaus vaan taas herkistää oikein kunnolla ja ehkä ajatus siitä, että kun mulle tämä kaikki on ihan uutta, niin mies on jo kokenut kaiken kertaalleen. Mies oli kyllä ihana ja lohdutteli ja paijaili, vaikka sanoin että ei mua tarvitse lohduttaa, kun eihän se mitään väärää mua kohtaan ole tehnyt. Mies kuitenkin ymmärsi, että oli kuitenkin hieman arka paikka kuulla sen jutelleen exänsä kanssa näin pitkän ajan jälkeen, vaikka en ole missään välissä odottanut, että ne eivät enää ikinä olisi yhteyksissä kun niillä on sentään yhteinen lapsi. Joskus vaan muistutukset toisen entisestä elämästä vähän sattuu.

Juuri kun muuten viimeksi sain kirjoitettua, että  vauva on ollut hiljaisempi, niin eiköhän se sitten suunnilleen samantien ole alkanut taas jytäämään reippaammin.

Olen alkanut “viihdyttämään” itseäni lukemalla synnytyskertomuksia. On alkanut tuo synnytys jo hiukka mietityttämään ja jännittämään. Tosin yritän lukea vaan mahdollisimman positiivisia synnytysjuttuja, etten rupeaisi liikoja panikoimaan.

Tänään on väsyhkön olon rinnalla ollut kummallisia rytmihäiriöitä. Sydän tuntuu muljahtelevan välillä miten sattuu. Ajattelinkin ottaa tämän päivän sitten ihan levon kannalta, vaikka illaksi olisikin ollut menoa. Mutta vauva ja terveys ensin, sitten muut menot.