Odotusta (parisuhdesopalla)

Kokeilen nyt ensimmäistä kertaa uutta kirjoituspaikkaa ja asentoa, kun koneella istuminen 15 minuuttia pidempään pöydän ääressä alkaa olla jo melko inhottavaa tämän käsien puutumisen takia. Nyt ei kädet ainakaan nouse turhan korkealle, joten ei pitäisi puutuakaan. Tässä onkin hauskaa samalla seurailla mahan pomppimista, kun se on tuossa silmien ja koneen välissä. Niin ja meinasi unohtaa mainita, että istun nyt siis mukavasti sängyllä läppäri sylissä tyynyihin nojaten.

Mitäs tässä onkaan tapahtunut sitten viimosen? Ainakin vauvan vaatteita on tullut osteltua, että eiköhän ne ala jo riittämään. Etenkin kun on vihjailtu, että niitä olisi lahjaksikin tulossa. Sitten olen onnistunut lukemaan tenttiinkin ihan kivasti. Sain tosin tietää, että mulla on viikko lisää lukuaikaa, kun olin kattonut tenttipäivän vahingossa perusopintojen kohdalta ja toi tentti kuuluu aineopintoihin. Eli aineopintojen tenttipäivä onkin vasta viikkoa myöhemmin. En millään malta odotuttaa joululahjashoppailuja vasta tentin jälkeen, joten aion vyöttää kupeeni ja änkeä hulinaan jo huomenna, kun veronpalautusten pitäisi kilahtaa tilille. Nyt olen onneksi oppinut etten enää änkeä pahimpaan ruuhka-aikaan keskustaan, kun siellä on sellainen olo, että joku jyrää suunnilleen yli, kun köpöttelen hitaammin mahani kanssa. Lisäksi en tykkää muutenkaan, kun tuntuu että tuupitaan ja tulee hieman turvaton olo. Eikös sitä näin joulun alla pitäisi olla oikein erityisen ystävällinen ja kanssaeläjiään huomioiva? Ei ainakaan täällä ihanassa pääkaupungissa. Sama se jos jää joku onneton raskaana oleva jalkoihin. Ei sellaisia ainakaan istumaan päästetä niille varatuille paikoille. No joo, täytyy tosiaan vältellä noita ruuhkia, kun onneksi pystyy.

Tekemisen intoa riittää vielä ihan kivasti. Vaikka väsymyskin on taas vaivannut hieman enemmän. Nytkin tekisi mieli vetäistä tirsat ja eilen tuli päiväuniteltua kahteenkin otteeseen. Jotenkin tämä väsymys ja toisaalta hirveä tekemisen tarve on purkautunut sitten kärttyisyytenä. Miehelle on tullut motkoteltua aika reippaasti ilman järkevää syytä. Eilen esimerkiksi sain kamalan raivokohtauksen kun mies oli unohtanut hellan levyn päälle. Siinä sitten mäkätin, että tappaa vielä meidät kaikki tulipalossa ja että voisi olla pikkasen huolellisempi. Jooh, sattuuhan noita. Itselläkin on joskus jäänyt levy päälle yms. mutta eilen sitten tuli pultattua oikein urakalla. Yksi kestomäkätyksen aihe on myös se jos mies ei heti paikalla älyä vaihtaa hikisiä ja haisevia sukkiaan puhtaisiin työpäivän jälkeen. Että raskaan työpäivän jälkeen kotiin ihanan ja rakastavan avovaimon luokse, joopa. Mies parka. Se jopa eilen osti mulle pikkujoululahjaksi jumppapallon, kun olen sellaisesta haaveillut. Pitää yrittää nyt pitää nämä turhat mölyt mahassa. Muuten menee ihan kivasti. Ei ole ollut mitään suurta draamaa ja mies on urheasti kestänyt nämä viimepäivien nalkutukseni ja öiden, koska silloin nalkutan tietysti sen kuorsaamisesta.

En yleensä jaksa manailla säitä, mutta nyt kyllä alkaa masentaa. Sataa, sataa ja sataa. Joulutunnelmaan voi yrittää virittäytyä ainoastaan vetämällä verhot visusti ikkunoiden eteen. Koiran kanssa lenkkeily ei inspiroi. Aamulla yhdentoista aikaan herätessä on varma, että on vasta aamuyö pimeydestä päätellen. Ankeaa.

Eipä tässä nyt taida muuta ihmeellistä ollakaan kirjoteltavana. Ensi maanantaina on taas neuvola ja myös tutustumiskäynti synnärille. Tänään olisi ollut perhevalmennuksen toinen kerta, mutta en sitten jaksanut nousta sinne, kun oli jo 8.15 ja tuli melko katkonnaisesti nukuttua. Viime kerta oli niin turhan tuntuinen, että enpä usko että missasin mitään erityistä, kun kuitenkin löytyy samat jutut netistä/kirjoista.

Äh, nyt kyllä taidan mennä kuitenkin päikkäreille. Sen verran väsyttää, että ei tässä mitään oikein jaksa alkaa tekemäänkään ja netissäkin surffailu vaan väsyttää lisää.

Takkuaa, takkuaa. En tiedä mikä nyt mättää, mutta maanantainen energinen ja sosiaalinen olo on tipotiessään. Ollut siis jo eilisestä asti. Nyt on ollut sellainen olo, että joko verenpaineet tai rauta-arvot ovat romahtaneet ja nopsasti, kun aivan totaalisen väsynyt ja huiputtava olo. Parin tunnin päästä pitäisi raahautua jälleen intensiivikurssille ja sinne on pakko mennä, koska eilen en kertakaikkiaan kyennyt ja poissaoloja ei sallita enempää kuin yksi. Jos siitä nyt selviytyisi tänään ja sitten onkin vain yksi kerta jäljellä ensiviikolla niin olisi se nyt sitten suoritettu edes alta pois. Pakko jaksaa. Ei jaksaisi, mutta pakko.

Toisaalta, tuleehan tällaisia flegmaattisia päiviä vastaan ihan muutenkin, ilman raskaana oloa. Ei kaikki johdu aina raskaudesta. Nyt sitä vaan liittää ihan kaikki olotilat kuuluvaksi raskauteen, vaikka niin ei olisi.

En millään jaksaisi odottaa, että tentti olisi ohi ja veronpalautukset tilillä ja saisi vaan omistautua joululle. Nyt ei taas niin millään jaksaisi mitään “pakollisia” velvollisuuksia. Vaikka eihän noi pakollisia ole, lähinnä vaan oman mielenrauhan takia haluan saada edes ne alta pois. En kestä vanhempieni uteluita opinnoistani jos ja kun ei ole mitään kerrottavaa ja tiedän että ne ovat sisimmissään vähän pettyneitä jos en saa mitään tehdyksi, vaikka eivät niin suoraan sanoisikaan. Ja pettynyt olisin itsekin. Ajattelisin, että olen vain surkea laiska paska jos en saa edes tätä vähää suoritettua. Olisi niin paljon helpompaa jos olisin nyt vanhassa duunissa. Se ei ole millään muotoa stressaavaa, välistä jopa tylsää, mutta siellä pystyisi hyvin istumaan vähän väsyneempänäkin. Kivat työkaverit toisivat jotain piristystä päiviin ja ainakin palkka motivoisi kestämään läpi vähän rankemmatkin päivät, vaikka rankat päivät nyt ovat aika utopiaa siellä. Mutta turha tässä jossitella. Sitäpaitsi jos (jossittelua kuitenkin jatkaakseni) olisin siellä nyt töissä niin takuulla kiroilisin sitten sitä, kun istun siellä tylsistyneenä vailla tekemistä, kun kotona olisi vaikka ja mitä tehtävää. Että silloinkin harmittaisi. Eli turha jossitella.

Tässä onkin ehtinyt sattua ja tapahtua sitten viime kirjoituksen, että ei oikein tiedä mistä aloittaisi. Tai ei nyt niin hurjasti kuitenkaan, mitä tosta voisi ymmärtää, että ei siis kannata odottaa mitään sensaatiomaista. Viime viikko meni siis mukavasti flunssan kourissa. Samaan syssyyn sitten eräs läheinen sairastui melkoisen vakavasti ja pari päivää menikin vielä huolesta kipeänä. Viikonlopulla onneksi tilanne helpottui sen verran, että nyt ei ole enää akuuttia hätää ja voi huokaista helpotuksesta. Luojan kiitos! Tällasiin tapahtumiin on vaan mahdotonta varautua mitenkään etukäteen ja sitten kun jotain sattuu niin on ihan pasmat sekaisin. Oma flunssa oli nyt itsestäänselvästi sivuseikkana siinä vaiheessa, mutta lepäily oli melkos mahdotonta ennen viikonloppua. Se sitten menikin visusti neljän seinän sisässä maaten. Mies onneksi hoiti mielellään koiran ulkoilutukset täyspäiväisesti, koska oli niin intona lumen tulosta että hyvä kun malttoi sisällä ollakaan. Mies kun ei ole kotimaassaan tällaista lumen tuloa koskaan kokenutkaan ja jossa viimeisestä pienemmästäkin lumen tulosta on jo viitisen vuotta. No itse todistin siellä kyllä viimetalvena loskasateen, mutta se oli ainoastaan korkeammilla vuorilla.

Lumesta päästäänkin ytimekkäästi siihen, että tänä aamuna sitten pistin nenäni reippaasti ulos jo aamukahdeksalta, mentiin nimittäin miehen kanssa perhevalmennukseen. Tällä ensimmäisellä kerralla käsiteltiin synnytyksen vaiheita, kivunlievitystä ja hieman tukihenkilön osuutta synnytyksessä. Sanotaan nyt näin, että oli ihan kiva kattoa synnytysvideo (jonka aikana olin tietysti pala kurkussa ja tippa linssissä), mutta muuten oli aivan tyhjänpäiväinen kokemus. Eli jos on noista aiheista jo lukenut neuvolasta saaduista opuksista ja netistä, niin ei jää mistään paitsi jos siellä ei käy. Jotkut sanovat, että jos ei muuta niin ainakin siellä on mahdollisuus tutustua muihin odottajiin. Meitä oli siellä melko paljon eikä siellä mitään keskustelua ainakaan vielä syntynyt, välissä oli vartin tauko milloin naiset juoksi vessaan ja moni kävi vielä kiireesti hakemassa kahvia yms. eikä siinä oikein ollut kamalasti tilaisuutta alkaa luomaan mitään kontakteja. Vielä kun aamukahdeksan on ainakin minulle täysin luonnoton aika olla ihmisten ilmoilla ja sosiaalinen. Miehelle yritin tulkata mitä jaksoin ja ehdin, mutta vielä turhempi kokemus se varmasti sille oli, kun ei kieltäkään vielä pahemmin ymmärrä. Olin vielä neuvolatädiltäni etukäteen kysynyt, että kannattaako mieheni edes tulla sinne kun ei kieltä ymmärrä ja hän oli sanonut että kyllä kannattaa. Nooh, seuraava kerta onkin ensiviikolla ja silloin käsitellään lapsivuodeaikaa, imetystä ja lapsenhoitoa. Siltä reissulta odotan eniten paria, jotka tulee kaksikuukautisen vauvan kanssa kertomaan kokemuksiaan. Ehkä imetykseenkin voi saada jotain hyödyllisiä vinkkejä. Mutta toki nämä valmennukset ovat erilaisia, että en mitenkään kehoita ketään olla menemättä, joillekin siitä voi olla jotain apuakin ja siellä voi ainakin kysyä jos on jotain mikä askarruttaa. Valmennuksen loputtua meillä olikin heti neuvola, eli järjestyksessään viides sellainen. Viimekerrasta on siis kaksi ja puoli viikkoa. Tässä nyt näitä perustietoja:

Verenpaine: 120/70 (eli sama kuin viimeksi)

Hemoglobiini: ei ole mitattu 6.10. jälkeen!

Painon muutos /viikko: +1400!!! (Hyvästi joulutortut ja suklaat! )

Pissa: puhdas

Sf-mitta: 28

Lapsiveden määrä: N (Tarkoittaako se sitten normaali??)

Vauvan sydämensyke: 150

Liikkeet: ++

Rh-nega oli pysynyt normina ilman muutoksia ja seuraava tsekkaus on rv. 36.

Eli eipä tuossa kummempia paitsi kiloja oli kertynyt kahdessa ja puolessa viikossa peräti 3kg 600g! Etenkin joulutorttuja on nyt kyllä tullut mussutettua ja sitä suklaatakin kyllä, eikä ole kovin ahkeraan tullut liikuttuakaan. Eli tarkkuutta syömisiin ja liikuntaan!

Muuten on kauhistuttanut, kun neuvolatäti sanoi, että pitää varoa liukastumista, kun että jos kaadun niin pitää mennä heti päivystykseen. Pitkänä ihmisenä kun on kuulemma enempi vaaraa kaatumisesta. Nyt sitten yritin köpötellä mahdollisimman varovasti ja sitten kehitin pelon, että jostain puusta tai katolta tippuu joku kauhea lumikasa päälleni ja kaadun ja loukkaannun. Yleensä en liukastele herkästi niin että kaatuisin kun tasapaino sen verran hyvä ja jotenkin osaan vaan kävellä niin etten liukastu, mutta nyt vatsoineen voi tietysti olla tän tasapainon kanssa vähän niin tai näin.

Tänään iltapäivällä alkoi se intensiivikurssikin. Siitä jäi kyllä kiva mieli, kun olin varautunut siihen niin että se on vaan pakollinen paha, josta on vaan hammasta purren selviydyttävä, mutta yllätyksekseni siellä olikin hauskaa ja mielenkiintoista. Että eiköhän siellä muutama ilta suht kivuttomasti vierähdä. Mulle oli kehkeytynyt ilmeisesti joku sosiaalisen elämän tarve viikonlopun sisällä kökkiessäni, että viihdyin loistavasti tuikituntemattomien seurassa ja höpötin minkä kerkesin, vaikka olin kuvitellut istuvani hiljaa nurkassa tylsistyneenä.

Vaavin liikkeet ovat olleet voimistumissuhdanteessa. Ensinnäkin nyt on ollut havaittavissa kyllä todella vauhdikasta menoa viimepäivät ja välillä tulee jo sen verran voimakkaita muksauksia, että hätkähdän, vaikka ei varsinaisesti kipeää vielä tee. Neuvolatäti sanoikin, että kun mulla on niin pitkä toi selkä ja myöskin suht leveät lanteet niin vauvalla on vielä hyvin tilaa siellä pyörähdelläkin. Varmaan sitten kun se tästä vielä vähän kasvaa niin alkaa ne potkut selkeemmin tehdä myös kipeää. Nyt liikkeet on vielä kerrassaan hauskoja ja lystikkäitä, mutta niitä “kylkiluut säpäleiksi” potkuja en kyllä mitenkään kovin innolla odota.

Olen ehtinyt jo muutamana päivänä olla kertakaikkisen kyllästynyt tähän odotukseen. Tyypillisten vauvasivujen sijaan olenkin surffaillut koirakoulujen sivuilla etsimässä jotain kivaa kurssia harrastukseksi koiran kanssa heti kun vaan synnytykseltä ja vauvanhoidolta kykenen mihinkään sen verran irtautumaan. Haluan että koirallakin olisi sellainen tärkeä olo, että tää on vaan meidän yhteinen juttu ja pääseehän siinä itsekin mukavasti irtautumaan hetkeksi vauva-arjesta. Lisäksi olen haaveillut jostain pikakaupunkilomasta ensi kesän lopulla tai syksyllä niin että vauva menisi vanhemmille hoitoon ja päästäisiin irtautumaan miehen kanssa arjesta pariksi päiväksi. Niinpä olen siis katsellut myös lentojen hintoja mm. Roomaan.

Eilen illalla kehittelin kyllä paniikkia taas, kun lukasin neuvolan odotuskirjasesta isälle tarkoitetusta osiosta viikon 33 kohdalta, että isän pitäisi kehoittaa kumppaniaan pakkaamaan jo sairaalakassin valmiiksi. Siis kolmen viikon päästä jo muka! Olin ajatellut että joskus tammikuun puolessa välissä, vaikka äitikin jo sanoi, että on se hyvä pakata jo tuossa joulukuun puolella varmuuden vuoksi. Huih! Ettäkö jo kolmen viikon päästä pitäisi alkaa jo varautumaan synnytykseen lähtöön?! Muutenkin taas hurjaa, kun seuraavat viisi viikkoa vierähtää ainakin kepeästi ilman ajantappamisongelmia ja sitten ollaankin jo ihan hurjan pitkällä! No ehtiihän sitä vielä tammikuussa tuskastua. Hei, mulle tulee muuten ensimmäinen tipaton tammikuu sitten miesmuistiin!

No just juu. Ihan lyhkäsesti piti tulla kuulumiset päivittämään, mutta tässä onkin tullut jaariteltua taas ihan kivasti ja kellokin taas jo vaikka mitä!

Pöh, lunta piti muka tulla KOKO Suomeen, mutta mihinkäs muuhun heräsinkään, kuin sateen ropinaan? Noh antaahan tuollaiset lupaukset toki toivoa. Eilen oli oikeasti sellainen fiilis, että lunta voisi kohta jopa tullakin, sen verran kylmä oli.

Mies on työhaastattelussa. Yritin nukkua vielä kun se lähti, mutta ei siitä tullut sitten mitään, huonosti nukutusta yöstä huolimatta. Meille tuli pientä riitaa tuossa sunnuntaina, ei mitään mullistavaa tai kummoista, mutta nyt ollaan kumpikin jääräpäisesti mökötetty aina tähän päivään saakka. Odotan mieheltä anteeksipyyntöä, näköjään taas turhaan. Mies yritti kaiketi omalla tökeröllä tavallaan osoittaa katumusta sunnuntaina tuomalla minulle suklaata, mutta olin jo saanut makeayliannostuksen joulutorttujen muodossa, joten tyrkkäsin suklaan tylysti sivuun. Eilen töistä kotiutuessaan mies kantoi pöydälle lasin kokista jäillä ja tuli hetken päästä sanomaan, että se on sitten mulle. Oliko se sitten tulkittavissa myös epämääräiseksi sovintoyritykseksi? En tiedä. Voin tulla vähän vastaan, mutta sen on aivan turha mököttää, kun itse koko sopan aloitti. Vaikka varmaan onkin toista mieltä. Pöh.

Muuten olen yllättänyt itseni hankkimalla tenttikirjat eilen ja alkamalla jo pänttäämään. Vaikka aihepiiri ei kaikista kiinnostavin olekaan ei lukeminen tuntunutkaan yhtään hankalalta ja aloin jopa hiukan kiinnostumaan siinä lukiessani. Juuri tällaisesta tunteesta opiskellessani nautin. Se tunne on vaan ollut kateissa nyt melko pitkään. En saa otetta, en kiinnostu ja kaikki energia menee turhaan stressaamiseen. Nyt on kuitenkin positiivinen mieli tämän tentin suhteen. Tenttiin on aikaa vielä kolme viikkoa, eikä tässä ole mitään ihmeitä taikka kiireitä, paitsi ensiviikolla on yksi kolmen päivän pikakurssi, mutta muuten aikaa on kivasti. Lisäksi aika kuluu joutuisammin kun on jotain tekemistä, muutakin kuin vauvajuttujen ihmettelyä ja suunnittelua.

Eilen kehitin paniikkia kahvin juomisestani. Ajattelin että juon sitä ihan liikaa. Piti sitten oikein mitan kanssa laskea paljon sitä tulee päivässä juotua ja tulos oli 1,5-3dl. Harvemmin kuitenkaan edes tota kolmea. Eli ei kai se kovin ylenpalttisesti olekaan? Yhteen mukiin menee ehkä hiukan enempi kuin 1,5dl ja se tulee juotua, sitten yleensä otan toisen mukillisen, mutta en koskaan saa sitä juoduksi enempää kuin ehkä pari pientä siemausta.

Olen tässä harmitellut kun en alkanut jo aiemmin kirjoittamaan tuntojani tästä raskaudesta. Nyt en enää oikein edes muista alkukesän ja kesän tunnelmia. Raskaustestin tehtyäni olin lähinnä melko epäuskoinen. En tuntenut mitään suurta riemua tai mitään, lähinnä epäuskoa. Kai juuri siksi kun kaikki kävi niin nopeasti. En ollut ehtinyt pitkään suunnitella, että nyt olisi sopiva aika vauvalle ja sitten ehtinyt odottaa sitä, että milloin tärppäisi. Tietysti olin sillä tavoin asiaa ajatellut, että kun mieskin sitä ehdotti, niin ajattelin että mikä ettei, että nyt on ihan hyvä hetki. Mutta jotenkin olin kuvitellut että se ei tapahdu niin helposti. Ajattelin, että varmaan ainakin vuosi siinä menee ennenkuin tärppää. Siksi oli jotenkin vaikea tajuta mitään, kun raskaustestiin ilmestyi kaksi viivaa. Asian salassapito tuntui yllättävän helpolta. En siis tuntenut mitään suurta halua mennä kuuluttelemaan asiaa. Tuntui jotenkin kivalta, kun oli salaisuus. Toisaalta välillä puheissaan piti varoa, ettei lipsauttele jotain pahoinvoinnista tai siitä, ettei voi juoda alkoholia. Asiahan oli varmasti melkoinen yllätys koko lähipiirille. Vanhemmat ja sisarukset ottivat uutisen iloisesti yllättyneenä vastaan. Vanhemmatkin tointuivat yllättävän nopeasti alkushokista ja äiti alkoi heti kutomaan vauvalle villapukua. Kaverit suhtautuivat asiaan kuka mitenkin. Suurin osa tuntui olevan onneksi aidosti onnellisia puolestani. Jotkut suhtautuivat asiaan käytännöllisesti tyyliin “mikäs siinä, tässä iässähän niitä olisi hyvä alkaa biologiankin kannalta saamaan..” Pari järkyttyi enemmän. Joo, musta ei ole enää ratkiriemukasta bileseuraa vähään aikaan. Välistä olen miettinyt, että kaverit karttelevat tämän asian myötä, mutta totuus on, että karttelen minäkin. Jotenkin olen vaan halunnut velloa näissä vauva-ajatuksissani, enkä halua kyllästyttää kavereitani niillä. Sitten taas kun en oikein niistä viitsi pahemmin puhua, niin en oikein tiedä mistä puhuisin. Monet keskustelut tuntuvat jäävän kovin yleiselle tasolle. Onneksi myös muutamien hyvien kavereiden kanssa pystyy puhumaan ihan samoista jutuista kun ennenkin, miehistä, opiskeluista, muista ihmissuhteista, väsymyksestä yms. mistä milloinkin jotenkin syvällisemmin. Jotkut kaverit myös jopa heittäytyvät innoissaan vauva-arjen kuvitteluun, ilman että niitä tarvitsisi siihen mitenkään johdatella. On vaan ikävää, että joidenkin kohdalla joudun jotenkin varomaan puhumasta pahemmin vauva-asioista. Ne kysyvät “mitäs sulle kuuluu?” mutta en voi paljoa muuta vastata kuin “mitäs tässä” ja jotain ympäripyöreää. Jos ne ei sanallakaan kysy mitään raskaudestani niin en sitten viitsi siitä alkaa puhumaankaan. Sitten minä kuuntelenkin loppuajan niiden työmurheita yms. Jotenkin on vaan epäreilua, että ihmiset saavat kyllä jauhaa työjutuistaan, ihmissuhteistaan, reissusuunnitelmistaan, talon remonteistaan yms. vaikka millä mitalla ja hyvän ystävän tavallaan kuuluu ymmärtäväisenä jaksaa kuunnella, mutta sitten taas niinkin luonnollinen juttu kuin raskaus ja vauvat on jotenkin tabu ja siitä puhumista pitää ymmärtää välttää ei aina ehkä täysin, mutta suuremmilta osin. Jotenkin tuntuu, että monet kaverit haluaisivat vaan säilyttää kanssakäymisen ja puheenaiheet entisenlaisina, ilman että niitä kiinnostaa pätkääkään mitä ajatuksia mun päässä pyörii, kun odotan sentään ensimmäistä lasta. Ne tuntuu vaan pelkäävän muutosta suhteissa ja sitten ne alkaa jotenkin vältellä. Kyllä minä osoitan yleensä kiinnostusta kavereiden elämänmuutoksiin, kyselen jos on ollut työ/ihmissuhde yms. pulmia, että mites ne asiat ja kuuntelen kun kaverit tilittää. Osa kavereista taas ei kysy mitään raskauteeni liittyvää tai tuntojani vauvan tulosta millään tavalla kun nähdään. Kuitenkin kun se nyt vaan varmaan melko ymmärrettävästi on tällä hetkellä suurin juttu elämässäni niin on kurjaa, että siitä ei sitten voi puhua. Yllättäen nyt sitten muutama sellainen kaveri, jotka ennen ovat olleet ehkä hiukan etäisempiä ovat olleet kiinnostuneempia raskaudestani ja puivat mielellään itsekin vauvan saamisen ihmeitä, mutta sitten taas muutama läheisempi kaveri ovat etääntyneet, eikä selkeästi oikein tiedä enää miten suhtautua muhun.

No asiat nyt karkasivat ystävyyssuhteiden puimiseen, vaikka niistä ei alunperin ollut ollenkaan tarkoitus kirjoittaa.

Voi yök. Pitää oppia, ettei kokistakaan kannata enää niin kamalasti juoda, kun nyt röyhdätyttää niin maan vietävästi. Menisikö vielä jatkamaan hiukan unia vaiko koiran kanssa ulos? Ei kyllä huvita tuo ulkoilma sitten yhtään. Vähän tarttee kyllä lepäillä ennenkuin jaksaa tarttua tenttikirjaan.

Nyt rupesi vähän oksettamaan. Pieni lepo ennen ulkoilua siis.

Huoh mikä väsy vaivannut koko viikon. Oikeastaan tiistai on ollut ainoa suht aktiivinen päivä, tuli oltua luennoilla ja muutenkin liikenteessä ja oli ihan kiva päivä. Muut päivät onkin sitten mennyt haukotellen ja nysväten. Olen kuluttanut aikaani todella hyödyllisesti; lukemalla kummitusjuttuja! Jessus, kolmekymppinen “akateeminen” nainen lukee niskavillat pystyssä kummitusjuttuja. Mutta kun ne on vaan niin jänniä! Ja vielä kuulemma ihan tosia. Muutenkin tekisi mieli taas vajota satujen maailmaan, johonkin kirjasarjaan joka ei loppuisi koskaan.

Pari seuraavaa viikkoa tulee olemaan yhtä tuskaa tällaiselle, joka ei meinaa saada itseään liikenteeseen sitten millään ennen puoltapäivää. Herätys kun tulee olemaan lähes joka aamu 6.30. Kidutusta!

Parisuhteessa menee kivasti, en ole nalkuttanut lainkaan ja ollut kovin lempeä. Tänään ajattelin tiskatakin miehen yllätykseksi.

Raskaus tuntuu jääneen hiukan taka-alalle. Maha on kyllä kasvanut huimasti, mutta muuten sitä ei jaksa enää niin kokoaikaa ajatella. Tässä on kuluttanut jo monta kuukautta lukien kaikkea mahdollista raskaudesta kaikilla osaamillaan kielillä ja olotilaansa ja tulevaa ihmetellen. Nyt tämä on jo sellainen tuttu, vakiintunut tila missä ei ole mitään ihmeteltävää. Tietysti se ajatus ja tosiasia, että muutaman kuukauden päästä täällä on tosiaan jatkuvaa huomiotani vaativa vauva tuntuu ihmeelliseltä, mutta ei sitäkään osaa tässä vielä oikein jatkuvasti hämmästellä. Toistaiseksi mikään kotona ei viittaa vauvan tuloon, paitsi vatsani, kun vaunutkin on saatu pakattua kaappiin ja vaatteet. Tosin viikonlopulla ajateltiin ostaa hoitopöytälipasto, mutta tiedä sitten haluaako mies koota sen heti paikoilleen vai lykätä kaappiin odottamaan. Minä kyllä haluaisin sen toimintakuntoon samantien, niin voisin pestä ja viikata vauvan vaatteet sinne jo valmiiksi ja sasisi taas sellaista fiilistä, että jotain suurta on tapahtumassa.

Muuten hukun opintojeni alle. Eipä tarvitse miettiä millä saisi ajan kulumaan. Tämä loka-ja marraskuu tulee olemaan aika tiivistä koulua. Hyvä niin, vaikka en muuten niin innoissani olekaan, niin se ainakin takaa, että en ehdi paljoa päiviä tai viikkoja laskeskella.

Eipä muuta. Huomenna on tiedossa mukavaa sosiaalista menoa ystävien seurassa, jee! Mies rukka joutuu viettämään illan töissä, kuten lauantainkin. Täytyy keksiä sille jotain kivaa sunnuntaiksi.