Odotusta (parisuhdesopalla)

Ja jälleen polkaistaan viikko käyntiin neuvolakuulumisilla:

rv.39+2
paino: -200 (jee!) yht.16kg
RR: 130/80 (oisko tää nyt sitä synnytystä edeltävää verenpaineen nousua?)
pissa: puhdas
sf-mitta: 36
lapsivesi: normaali
tarjonta: rt
sykkeet: 140-155
liikkeet: ++

Elikkäs kaikki taas kivasti ja silleen. Vauva on kuulemma siellä niin hyvin hollilla, että jos lapsivedet menee niin voin mennä ihan normaalisti synnärille ilman makuuasentoja tai ambulansseja. Tuntui jännältä kun neuvolatäti sanoi että saas sitten nähdä että nähdäänkö taas viikon päästä. Aika kuitenkin ensi maanantaille varattiin. Eihän se olisikaan silloin kuin vain 2 päivää yli.

Aika jännää, että muutama viikko sitten sitä jo panikoi, että täähän voi tulla täältä ulos jo periaatteessa millon vaan ja nyt LA:n ollessa jo ihan ovella, tällä viikolla, niin tuntuu, että ei se sieltä vielä aikoihin tule kuitenkaan. Ultrien mukaanhan laskettu olisi ollut jo eilen! Kuitenkin nyt on vähän sellainen pöhkö olo, ei oikein enää viitsi ja huvita suunnitella mitään erityisempiä ohjelmia, että saisi aikaa kulumaan, sitä vaan on ja ihmettelee. Yhtenä päivänä muuten tohkeilin jo kun oli paperissa veriviiruja, mutta tajusin sitten kuitenkin pian että se oli siis nenäliinassa jolla olin juuri niistänyt nenäni, eli ei siis mitään limatulppaa.

Viime perjantaina kävin yliopistolla hoitamassa yhtä turhaa viimetippaan jättämääni hommaa. Sitten kävin taas moikkaamassa kaveria ja sen vajaa nelikuista poikaa. Vieläkään tajua, että kohta sitä elää itsekin sellaisen pötkylän kanssa. Oli kyllä hyvä jutella taas jonkun kanssa jolla on elämäntilanne suht sama ja jo kokemusta ihan pienen kanssa selviytymisessä. Että enköhän minäkin selviä ihan hyvin. Yllättäen nyt tuleekin oltua paljon enemmän tekemisissä vauvallisten/lapsellisten kaverien kanssa kuin vanhojen “bilekaverien”. On sitten kyllä pari sellaista muuta kaveria, joita kyllä tulee nähtyä melkolailla entiseen malliin, joiden kanssa ystävyys perustuu niin paljon muuhunkin kuin punaviinin vauhdittamaan biletykseen, kuitenkin vähän sääli, kun olen pitänyt aina noita “bilekavereitakin” hyvinä kavereina, joiden kanssa on tullut koettua paljon. No kaippa tämä on luonnollista.

Launtai taas vierähti “puistotätinä” veljen tytöille, jotka olivat meillä kylässä ja käytiin vielä luistelemassa, tai tytöt luistelivat ja minä kiersin luistinrataa ympäri koiran kanssa. Sitten juostiin vielä miehen kanssa kaupungilla noin kolmisen tuntia. Hassua kun virtaa ensin riitti vaikka kuin, mutta sitten kun tuli stoppi niin se kyllä iski niin totaalisesti. Hädin tuskin selviydyin lähimpään kahvilaan, sormet ja koko kädet olivat turvonneet aivan valtaviksi ja miehen piti käydä suorittamassa ruokaostokset yksin kun minä nuokuin mehupullon kanssa kahvilan pöytää vasten. Vähän aikaa levättyäni selviydyin sentäs sitten vielä kotiin asti. Ihan tollanen meno ja meininki ei taida olla enää tässä vaiheessa kovin hyväksi. Illalla sitten tulikin vielä huono olo ja oksensin. Eilen olin kanssa melko väsynyt koko päivän ja ruoka ei niin maistunut. Neuvolatäti kehoitti muutenkin välttelemään nyt ihmismassoja influenssakaudella, etten tulisi tässä h-hetkillä kipeäksi. Eli aika lailla kotosalla nyt sitten vaan odotellaan. Tosin perjantaina mennään vanhemmilleni saunomaan., josko se homma siitä saisi vähän vauhtia.

Huh, fiilikset poukkoilevat onnen, ilon, pelon, epäuskon, kärsimättömyyden, seesteisyyden, pirteilyn, väsymyksen, vouhotuksen ja touhotuksen välimaastossa sulavasti. Ei millään tahdo ymmärtää että tässä sitä nyt ollaan, että se vauva tulee sieltä oikeasti ihan pian. En vaan usko. Siis mulleko vauva?

Tänään tuli vaihdettua lakanat sänkyyn ja luulen että niitä ei todellakaan tulla enää vaihtamaan ennen vauvan syntymää. Ei meillä niitä kovin usein vaihdeta muutenkaan, silloin kun tuntuu, että aika olisi. Jo viimeksi mietin, että kerkeänköhän ne vaihtamaan vielä ja kerkesinhän minä, mutta enää niitä ei kyllä vaihdeta. Outoa. Outoa tehdä normaaleja juttuja ja tajuta, että seuraavalla kerralla kun tätä tekee onkin vauva jo täällä. Äh, nyt alkoi taas pelottamaan että miten sitä sellasen pienen avuttoman nyytin kanssa muka pärjää?

Odottelu jatkunee…

Kirjoitellaanpa tässä kun en muutakaan keksi. Mies on treeneissä ja kotiutuu vasta yli tunnin päästä, telkkaria en vaan osaa kattoa ja lukeminen alkaa nukuttaa liikaa.

Olenkin lueskellut innokkaana, etenkin tuota esikoinen tulee taloon-kirjaa. On ollut mielenkiintoista lukea muiden kokemuksia ja kommentteja esikoisesta ja elämän muuttumisesta. Jotenkin hassua miten erilainen suhtautuminen tiettyihin asioihin ihmisillä on. Kirjassa oli mm. juttua ulkonäöstään huolehtimisesta vauvan tulon jälkeen. Jännää miten monet naiset kokee tarpeelliseksi hieman meikata ihan kaupassa käyntiä varten. Kai se sitten riippuu niin monesta. Jos on vaikka työpaikka sellainen, että se vaatii ehostusta niin kai siihen tottuu. Itse olen aina kuulunut niihin “yks lysti miltä näytän ja jos jotain järkyttää niin omapa on ongelmansa”-tyyppeihin. Ehkä se tosin osittain johtuu siitäkin, että todella monet ovat sanoneet että en tarvitse meikkiä ja omasta mielestänikin näytän paremmalta naturellina tai manhdollisimman vähällä meikillä kun hirveillä pakkeleilla. Tosin mustia silmänalusia saatan hieman peitellä jos olen oikein ulos ulos lähdössä. Monet sanoivat kirjassa, että mieskin pysyy tyytyväisenä kun vähän laittautuu. No joo, mun mies ei kyllä edes huomaa vaikka olisin pari tuntia väkertänyt peilin edessä ja yleensä vaan ihmettelee ja naureskelee jos olenkin yhtäkkiä jotain puuteria ja ripsaria laittamassa. Myönnän, että välillä on luksusta olla turhamainen, mutta ei mun itsetunto ole kuitenkaan siitä kiinni, ettenkö voisi kulkea kaupungilla meikittä. Säästää rahaa ja aikaa, kun ei pahemmin itteään puunaa. Ja tämä on siis vaan oma mielipide itseni laitosta, jokainen saa laittautua ihan niin paljon kuin sielu sietää jos siitä tulee hyvä olo. Mutta siis tuskin on odotettavissa mitään hurjaa ulkonäkökriisiä vauva-arjen alettua. Ylipäätään tuntui vaan noi jotkut ajatukset tossa kirjassa niin vierailta. Ja vielä sen haluan sanoa, etten minäkään ihan ryysyrannan jooseppina välitä ihmisten ilmoilla kuljeksia, mutta jos nyt joskus sattuu olemaan tukka vähän likainen, naama kalpea ja tummat silmänaluset niin ei se ole maailman vakavin juttu.

Mutta joo… Huomenna tasan 2 viikkoa laskettuun. Nyt on taas vähän väsähtänyt tähän odotukseen ja tulee käytettyä aikaa ihan muihin kuin vauva-suunnitelmiin. Olen tässä mm. pohdiskellut tulevaisuuden urasuuntauksia, olisi parikin ideaa mitä sitä olisi kiva ryhtyä joskus tekemään. Tällä hetkellä ei nimittäin tuo oma ala enää jotenkin yhtään nappaa, vaikka mielenkiintoista toki onkin muutoin. Vaikuttaako sitten tämä vauvan tulo siihen, että sitä tahtoisi kuitenkin tehdä jotain hieman käytännönläheisempää, tiedäpä tuosta.

Kivuttomat supparit ovat viimepäivinä selkeästi lisääntyneet. Öisin tuntuu myös sitä lievähköä menkkamaista jomotusta, valkovuoto on jotain käsittämätöntä, vauva painaa oikein urakalla rakkoon, liitoskivut ovat taas tiistaista lähtien alkaneet ja lisääntyneet, muuten vointi on oikein hyvä. Olen jo henkisesti varautunut että lasketun ajan yli menee, mutta mikäs siinä. Nopsasti nämä muutamat viikot tästä vierähtää. Tänään treffasin yhtä loppusyksystä vauvautunutta ja se totesi että tämä aika oli ihanaa odotuksessa jos oli suht hyvä vointi, kun sai vaan olla ja oli kuitenkin se kutkuttava odotus siinä. Vauva-arki onkin sitten melkosta huolensekaista ja unetonta hulabaloota, vaikka sekin oli ystävästäni ihanaa. Ihan pian sitä alkaa vauva-arki, äitiys ja vanhemmuus ja sitä on vaan niin vaikea käsittää…

Alkuun neuvolaa:

rv.37+2
Painon muutos/viikko: -382 (Jippii! Yht. +15kg)
Turvotus: +
RR: 110/80
Pissa: puhdas
sf-mitta: 34 (3 edellistä kertaa ollut eri mittaaja ja nyt oma terkka ja sanoi että mittaa vähän löysemmin.)
Hb:132 (Vihdoin mitattiin kolmannen kerran ja hyvänä pysynyt siis ilman lisärautaa.)
rhesus-nega: ok
Vauvan sydämen syke: 145
Liikkeet: ++
Tarjonta: rt

Olen niin onnellinen tuosta painosta, kun kerkesin jo alkaa vähän stressaamaan, että paljonkohan se on taas noussut. Nyt jos pysyttelisi suunnilleen samoissa lukemissa loppuun asti niin oisin tyytyväinen. Ekaa kertaa laskusuhdanteessa. Eikös sen painon usein sanota jopa hieman laskevan synnytyksen lähestyessä? Ainakin joku merkki siis siitä, että joskus sitä vielä synnytetään. Kaikki on muutenkin hyvin. Hemoglobiini mitattiin vihdoin kolmannen kerran ja loistolukemia näytti ilman mitään lisälääkityksiä. Kai mä olen aika rautainen sitten ihan luonnostaan. Vauva on raivotarjonnassa edelleen mutta mahtuu vielä pyörähtelemään akselinsa ympäri. Kovasti tuo pylly tuossa nenän alla heilahtelee puolelta toiselle.

Viikonloppu oli ja meni mukavasti. Eilen oltiin vanhemmillani saunomassa, mutta eipä tuo mitään suppareita saanut aikaiseksi. Mutta ei tarvikaan. Nyt on niin hyvä olo ja ihan mukava vielä hetken fiilistellä tällä rauhalla ja vapaudella. Aika pian se sieltä kuitenkin tulee.

Lohdutuksen sanana kaikille niille, jotka pelonsekaisesti odottavat viimeisen kolmanneksen vaivoja, että olo voi todellakin vaan parantua parina viimeisenä kuukautena. Toki se on yksilöllistä, mutta omalla kohdalla se on vaan parantunut joulu-tammikuun mittaan. Että välttämättä siis ei ole mitään tuskaista loppuodotusta tiedossa.

Huomenna onkin ohjelmaa luvassa aamusta iltaan. Aamupäivällä menen kyläilemään 3-4 kuukautisen poikavaavin perheen luo ja illemmalla olen menossa vielä toisen ystävän kanssa kahville. Keskiviikkona on kanssa kahvitreffit yhden ystävän kanssa. Torstaina ajattelin vihdoin ja viimein lyllertää kirjastoon lainaamaan kasapäin kaikkea kivaa vauvakirjallisuutta, sit jos alkaisi vaikka valmentautumaan siihen vauvanhoitoon enemmän, että mitä sille pukea ja mistä tietää onko se sairas. Hui, kohta sitä koittaakin ihan erilaiset päivät (ja yöt)! Ja se lapsi sitten kuuluu elämään koko loppuelämän! Hui hui hui! Ei taas vaan tajua! Mieskin tuntuu melkein unohtaneen, että kohta tulee tämä vauva, kun vaan haaveilee uuden koiranpennun hankkimisesta..

Kärsimättömyyden tilalle on salakavalasti ryöminyt outo seesteisyys. Ihmeen tyytyväinen olo. Fyysinen olotila on huippuluokkaa, suoraan sanottuna raskaus tuntuu ainoastaan kammetessa sängyltä/sohvalta ylös, sukkia pukiessa tai yöllä kylkeä kääntäessä ja lonkkia kolottoaessa. Kävellessä en paljoa huomaa raskauttani ja mietinkin miltä sitten tuntuu kävellä, kun maha on taas lähempänä entistä, varmaan tuntuu ettei ole mahaa sitten enää ollenkaan.

Tänään olen kirmaillut metsissä koiran kanssa metsäkauriin lailla hyppelehtien, no ainakin hyvin lähellä metsäkaurista omasta mielestäni. Sitten imuroin kotona tarkkaan joka kolkan ja kieltäydyin muitta mutkitta miehen avuntarjouksista. Kerrankin näin, kunhan ei liikoja totu tähän siivousintoiluuni. Eilen harrastettiin myös kivointa ässää ja huomenna luvassa sauna. En kyllä usko että tämä nyt mitään vauhdittaisi, mutta mikäs siinä kun kerran mukavalta tuntuu.

Oikeastaan nyt onkin tullut sellainen tunne, että ei tässä ole mikään kiire. Ihan kivaa jos voi vielä muutaman viikon vaan olla ja valmentautua henkisesti. Sillä melkoinen muutos sitä on kohta luvassa joka tapauksessa, ei sitä enää pakoon pääse. Välillä on iskenyt sellainen tunne, kun on ensin miettinyt kärsimättömänä, että miten tässä jaksaa enää odottaa, että jos se synnytys sitten oikeasti alkaisikin nyt niin iskee paniikki, että ei ihan vielä, en mä vielä ole valmis.

Kulunut viikko hurahtikin ihan kivasti ja ensiviikolle on kanssa järkkääntynyt ohjelmaa etenkin alkuviikolle. Sitten loppuviikko onkin varmaan ihan kiva vaan rentoilla, etenkin kun viihdyn hyvin ihan kotosalla, että alkuviikon sosiaalisen elämän jälkeen on ihan kiva vaan olla. Maanantaina on myös neuvola ja niitä onkin nyt varattuna joka maanantai aina laskettuun aikaan asti.

Parisuhteestakin voisi pitkästä aikaa turista. Siitä onkin vaan hyvää sanottavaa. Jo pitkään on mennyt tosi mukavasti ja mulla on ollut varmaan joulusta asti sellanen vastarakastunut olo. Olen niin onnellinen! On meillä jotain pientä kinaakin ollut, mutta ei mitään ihmeempiä. Tuntuu vaan että olen todellakin löytänyt sen oman paikkani ja perheeni. Ei ole enää semmoinen haahuilija kuin vielä vuosi sitten. Näin se elämä vaan muuttuu. Toivottavasti tätä onnea jatkuisi vielä pitkään!

Hih, mukava olo!

Ja että uusi vuosi. Meikäläinen viettää uuden vuoden kemuja ihan kahden hauvan kanssa, kun miehen mokoma on töissä aina vuoden vaihtumiseen asti. Eipä siinä mitään. Uusi vuosi on aina ollut mulle sellainen “yks lysti” juhla, että sama se miten sen vietän. Joskus toki hyvät bileet uutena vuotena on paikallaan, mutta nyt ei paljoa bileet taikka hileet ymmärrettävästi nappaa. Joten paras vaihtoehto on sipsit toisessa kädessä, kokislasi toisessa ja joku hömppä leffa vaikka pyörimään.

Kehitin tuossa paniikkia kun sain lahjaksi Emendon jalkakylpysuolaa ja jalkarasvaa ja tajusin, että niissähän on eteerisiä öljyjä. Sitten googletin eteeristen öljyjen käytöstä raskausaikana ja mm. piparminttua, mitä on tuossa voiteessa ei suositeltu käytettäväksi olleskaan. Lopulta luettuani sitä sun tätä tulin siihen tulokseen, että pari kertaa viikossa voin huoletta kylvytellä ja rasvailla jalkojani, että eikai yksi jalkavoide voi niin ytyä kuitenkaan olla, että siitä synnytys sentään käynnistyisi. Sain lahjaksi myös eteerisiä öljyjä sisältäviä hierontaöljyjä, mutta niiden käytön jätän suosiolla myöhemmäksi.

Ollaan saatu taas hieman pikkujuttuja shoppailtua, mm. ammeen, harsoja, vaippoja, bepanthen rasvaa.. Turvakaukaloa vielä metsästetään, voipi olla että tilataan se netistä, mutta kattoo nyt josko jostain löytyy vielä. Täytyy mennä vanhempien luokse Espooseen autolla kiertämään lastentarvikeliikkeet läpi, kun ei täällä pirun keskustassa ole missään mitään näppärällä kulkuetäisyydellä. Tai en ainakaan tiedä niistä. Sitten alkaa hankinnat olla melko kuosissa ja ei muuta kuin laittamaan vielä kaikki valmiiksi ja vimpan päälle täällä kotona.

Raskausviikkojen laskemiset ovat jotenkin viimeaikoina menettäneet täysin merkityksensä. Enempikin sitä kauhistelee, että voi ei, alkaako seuraavaksi jo 36 viikko? Paniikki paniikki! Mä en jotenkin osaa huolehtia miten saan ajan kulumaan synnytykseen asti. Siinähän se kuluu samoin kuin tähänkin asti, eli nopeasti. Toki ymmärrän niitä, jotka ovat vasta pääsemässä äippälomille ja kaikki on kuitenkin lähes valmista ja jotka eivät ole tottuneet päivät pitkät kotosalla olemaan tai niitä joilla on tuskaisempaa tämä raskausaika, silloin ymmärrettävästi toivoo, että pääsisi nopeammin vaivoista eroon.  Mua taas lähinnä vaan hirvittää tää lyhyt aika mitä on enää jäljellä.

Välillä en kyllä vieläkään käsitä olleskaan, että ei tämä raskaus loppuelämää kestä ja se vauvahan sieltä on tulossa pian uloskin. Että kaikelle tälle hössötykselle, hankinnoille, järkkäilyille on ihan joku aika suurikin syy. Ei vaan mene kaaliin.

Mutta nyt menen sytyttelemään kynttilöitä ja mietiskelemään kulunutta ja tulevaa vuotta. Kumpikin vuosi ovat elämässäni sellaisia suuria käännekohtia, erittäin merkittäviä vuosia.

Räiskyvää Uutta Vuotta!

 Hiphei, joulusta selvitty! Tuli syötyä paljon, mutta ei liikaa (no okei, ehkä vähän liikaa). Löhöilty on, nukuttu on ja laiskoteltu vaan. Aattona mentiin ensin hautausmaan kautta vanhemmilleni, jossa oli sisko & siskon mies, veli & veljen avovaimo sekä heidän kaksi pientä tytärtään + kaikkinensa viisi koiraa. Siellä sitten syötiin hyvin ja tuhdisti, laulettiin lasten kanssa joululauluja, jaettiin lahjat, juotiin kahvit yms. ja siinähän se meni, vauhdilla. Joulupäivänä oltiin vielä iltaan asti vanhemmillani kunnes tultiin kotiin ja eilinen meni täysin lahjoja ihmetellessä ja löhöillessä. Tänään olikin sitten pakko lähteä kunnon lenkille koiran kanssa kun sääkin oli mitä mainioin, että pääsisi pahimmasta joulukoomasta eroon.

Pakkailin tänään hiukan sairaalakassia ja kattelin mitä vauvalle ottaisi kotiutumisvaatteiksi. Oli tarkoitus pestä vielä vauvan  vaatteita, loput värilliset, mutta se jäi nyt huomiselle, kun pesin omia vaatteita ensin ja ei ole enää kuivumistilaa.

Laskeskelin tässä, että tasan kolmen viikon päästä vauva olisi jo täysaikainen, jos päättäisi syntyä silloin. Tuntuu aika oudolta. Ajattelin että jos saisi kaikki tärkeimmät asiat valmiiksi ja hankittua siihen mennessä. Voihan se vaavi sitäkin ennen tahtoa jo ulos, mutta jotenkin en osaa uskoa että se nyt paljoa ennen laskettua aikaa tulisi, joten en jaksa sen takia liikoja panikoida. Käydään miehen kanssa maanantaina alustavasti katselemassa turvakaukaloa+ muita pikkuhankintoja ja sitten miehen palkkapäivän jälkeen käydään ne hankkimassa. Vaatteita ei taideta enää ostella, jätetään siihen että nähdään kumpi sieltä nyt tulee ja mitä se todellinen tarve sitten lopulta tulee olemaan.

Olo alkaa olemaan raskas. Kävely sujuu vielä hyvin, mutta kaikki muu onkin sitten yhtä puhinaa. Sukkia hankala saada jalkaan. Ihan kivaa kohta alkaa päästä taas normaalimpaan olotilaan, etenkin kun mikään ei sitten ole enää niinkuin ennen. Ehkä sitten jaksaa hiukka paremmin sopeutua taas uuteen ja ihmeelliseen, kun muuten olo on normaalimpi.

Viimeinen kuukausi tulee sujumaan viimeisiä valmisteluja tehden ja Playstation 3:sesta nautiskellen. Sain sen nimittäin mieheltä joululahjaksi! Selittyi ainakin se mihin sen palkka on mennyt. Onhan siitä toki miehellekin iloa, mutta täytyy tunnustaa, että minä se meillä olen se peliaddikti. Täytyypä vilkuilla aleista josko löytyisi joku kiva peli… Niin ja leffojakin voi nyt katella ihan telkun kautta, eikä läppärin, sekin on ihanaa!

Lopuksi esittelyssä hoitopöytälipasto, johon tosin ei ole vielä laitettu hoitotasoa sekä pinnis:

Pahoittelen kuvien surkeaa laatua, sekä kamera huono, että tämä blogi, kun noita kuvia joutuu venyttelemään, että tekstit ei hyppäisi miten sattuu. Kuitenkin kuvissa selviää tärkein, eli tämä tilaihme makuuhuoneemme+ tuleva vauvan huone. Hoitopöytä ja pinnis ovat siis vastakkaisilla seinillä, sitten kummassakin kuvassa näkyykin jo sänkymme, jonka toisessa päässä on vielä kirjahylly ja työpöytä näkyykin tuossa pinnasängyn vieressä. On tässä ollut järkkääminen, kun haluttiin entisestä isommasta kirjahyllystä eroon ja haluttiin isompi sänky ja sitten vielä noiden vauvan huonekalujen sovittelu tänne. Mutta ollaan loppuratkaisuun sangen tyytyväisiä ja ihme ja kumma; ei tämä sen ahtaammalta tunnu kuin ennenkään.

Pöh, tuntuu ettei taaskaan vaihteeksi osaa kirjoittaa ja pää täynnänsä sekavia ja katkonnaisia ajatuksia ettei niitä oikein järkevästi osaa sanoiksi pukea. Eli jatkampa taas kun on jotain järkevää ajatuksen tynkääkin päässä.

Viuh huih ja huhhei! Tulinpa juuri reippaalta ja iloiselta lenkiltä, joka muodostui jossain vaiheessa pieneksi paniikiksi, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Mullahan nimittäin edelleen jatkuu tämä supermies-olo ja vetelin tuolla ihan sellasta hikivauhtia. Kävelin pari jyrkempää mäkeä reippaasti ylös ja olin ihan tohkeissani kun ei edes pahemmin tuntunut hengästyttävän. Ilakoin kun lenkkipolut olivat hiljaistakin hiljaisempia, että saatiin koiruuden kanssa kirmailla ihan rauhassa. No siinä sitten puolisen tuntia reippailtuamme talsin kolmatta jyrkkää ja pitkää mäkeä ylös ja sitten iskikin uupumus. Oli pakko pysähtyä ja teki mieli mennä kyykkyyn, mutta sinnittelin kuitenkin pystyssä. Siinä sitten puuskuttelin n. 5-10min. paikallani ja koirakin näytti hieman huolestuneelta. Sitten rupesin miettimään, että hölmöä kirmailla tässä vaiheessa raskautta tuolla hiljaisissa metsissä, kun en ollut edes kännykkää älynnyt ottaa mukaan. Siis kevyt kuntoilu on toki hyväksi, mutta tästä lähin se känny mukaan ja vähän pienemmät kuvitelmat omista supervoimista.

Eilen olikin sitten taas neuvola, eli päivityksiä:

rv.33+2

Paino:+550

Turvotus: -

RR: 115/77

Pissa: puhdas

sf-mitta: 30

Lapsivesi: normaali

Vauvan sydämen syke: 160

Liikkeet: ++

Seuraava kerta onkin sitten viimeinen neuvolalääkäri, tuossa tammikuun alkupuolella.

Täällä on saatu suurimmat jouluhässäkät viimein hoidettua. Vielä yksi lahja uupuu, mitä mennään miehen töiden jälkeen ostamaan, ei onneksi mikään hankala tapaus, että tarttisi etsiä sen kummemmin. Puhtaat lakanat olisi vielä vaihdettava sänkyyn ja tiskattava eiliset leipomisvälineet ja siinä nuo sitten onkin. Sitten voi vaan rentoutua ja rauhoittua joulun viettoon. Aah!

Mukavan Rentouttavaa ja Rauhallista Joulua!

Happea! Olin tuossa koiran kanssa lenkillä ja ihmettelin kun jotenkin olo oli kovin nuutunut. En päässyt millään mihinkään rivakkaan vauhtiin vaan piti välillä pysähdellä vetämään keuhkot täyteen ilmaa. Vaikka ilma oli raikkaan happipitoinen, kokoajan oli sellainen olo etten saa tarpeeksi happea. Iltaisin sänkyyn mennessä avaan aina ikkunan joksikin aikaa saadakseni vaan happea, samoin aamulla herätessäni. Yölläkin saatan mennä välillä parvekkeen oven raosta hengittelemään. Nyt on jo sen verran kylmä ettei ikkunoita voi pitää koko yötä raollaan, mutta tuntuu että tarvitsen nyt aina säännöllisesti raikasta happitankkausta.

Muutoin fiilikset ovat himpun verran positiivisemmat kuin eilen. Kyllä tämä tästä. Ei tässä kuitenkaan mitään hätää ole ja vauva on odotettu ja toivottu. Onhan tämä sellainen elämänmuutos ettei samassa mittakaavassa moista ole koskaan koettu. Ulkomaille muutto oman onnen nojassa on pikkujuttu tähän verrattuna. Jotenkin tämä tuntuu sellaiselta viimeiseltä ja lopulliselta riuhtaisulta irti nuoruudesta ja huolettomuudesta. Koko loppuelämä tulee olemaan huolta tästä masuasukista ja jonain päivänä ehkä useammasta. Toisaalta miten paljon elämään tuleekaan lisää myös onnea, iloa ja rakkautta. Nyt jo mietin miten pakahdun ylpeydestä, kun oma lapsi esiintyy päiväkodin joulunäytelmässä. Miten se tuleekaan olemaan äidille kova pala, kun lapsi pitää saattaa ensimmäistä kertaa kouluun. Niin paljon hienoja, ikimuistoisia hetkiä. Oi onnea!

Olen ehkä vihdoin alkanut huomaamaan vauvalla jonkinlaista rytmiä. Iltaisin kun katselen telkkaria n. 21-23 aikoihin masuasukki herää jo möyrii ja pöyrii pirteänä noin tunnin tai parikin. Sitten se tuntuisi nukahtavan noin 2-3 tunniksi ja herää sitten taas yhdenaikoihin kun makaan sängyssä unta odottamassa. Eilen nukkumattia odotellessa se potkiskeli tuonne vasempaan kylkeen niin että oikein kutitti. Nukkumisesta meinannut tulla oikein mitään kun piti hihitellä vähän väliä.

Aha, kas vain, jälleen sataa. Onneksi kerkesin ulkoilla koiran kanssa hyvän sään aikaan. Ikkunan voisi kyllä avata, kun tarvii jälleen lisähappea.

Ainiin, se pitikin vielä lisätä tuohon eiliseen epäonnistuneiden ruoanlaittokokeilujen listaan, että löysin pakastimesta yhden valkosipulipatongin, jonka ajattelin sitten pohjaan palaneiden puurojen sijasta syödä. Laitoin patongin uuniin, vilkaisin kelloa ja tulin koneelle. Näppärää, 10 minuutin päästä saisin edes ihanaa valkosipulipatonkia. Nooh, siinä sitten noin tunnin päästä havahduin, menin keittiöön ja kaivoin mustan korpun ulos uunista. Jepjep, että se siitäkin sitten. Eilen ei naurattanut yhtään, mutta nyt kieltämättä jo huvittaa.

Rentouttavaa viikonloppua!

Ja jälleen kauhistelua miten tuo luku vaan kasvaa ja kasvaa kilpaa mahan kanssa! Huih!

Täällä on ollut (ja on edelleen) kova pesänrakennusvietti valloillaan. Torstaina muun urheilun ja siivoilun ohessa kasattiin miehen kanssa kirjahylly ja vaikka siinäkin oli urakkaa oli pakko järjestellä vielä kirjatkin hyllyyn, vaikka kello alkoi lähestyäkin uhkaavasti jo puolta yötä. Siinä sitten kantelin raskaita kirjakasoja puhisten ja voivotellen ja mies kummasteli, että enkö voi jättää sitä hommaa huomiselle. No en todellakaan! Sitten kun se homma oli tehty olisin vielä jatkanut siivous-ja järkkäilyprojektiani, mutta mies komensi lopettamaan ja nukkumaan.  Perjantai meni sitten enemmän kyläilyn merkeissä, mutta tänään taas touhuaminen on jatkunut. Työpöydän laatikoiden läpikäynti ja raivaus on edelleen kesken, sitten olen pyyhkinyt oikein pölyt joka kolosta, pessyt pyykkiä urakalla ja järjestellyt paikkoja. Mieskin tarttui lopulta imuriin aikansa puuhasteluani katseltuaan. Tungin mahani kanssa sitten vielä lauantai-iltapäivän ruuhkiin ostamaan isälle lahjaa ja miehelle isyyspakkaukseen asioita. Sitten luulin ostaneeni hopeata lahjapaperia ja ajattelin käärästä isän lahjan lisäksi myös isyyspakkauksen tavaroita pakettiin, niin sitten ei niin haittaa jos mies sattuisi ne löytämään, mutta paperi olikin läpinäkyvää. Enpä sillä sitten mitään tee. Nappasin sitten seinältä nätin, mutta hieman roikkuvan meriaiheisen julisteen, josta olin muutenkin ajatellut hankkiutuvani eroon ja kääräisin isän lahjan siihen. Mikäs siinä, kun meri on isän sydäntä lähellä. Miehen lahjat siis jäi nyt paketoimatta. Pitää yrittää löytää joku huippuhyvä kätkö.

Nautiskelen tässä glögiä ja korvapuusteja. Ihan itse laitoin pullat pellille ja uuniin.

Vaihdoin sivupohjaa, kun edellinen alkoi olla jo aika last season. En vaan oikein löytänyt mitään mieleistä talveen sopivaa. Olkoon nyt tämä vaihteeksi ainakin jonkun aikaa.

Mukavata lauantai-iltaa! Täällä jatkunee vielä pesänrakennuspuuhat..

Hrrr…kuin osaa olla taas ulkona kylmä. Tulisipa pian pakkasta ja vähän lunta, tai vaikka paljonkin! Koiran kanssa lenkkeily on paljon mukavampaa pakkaslumissa kuin tällaisissa myräköissä. Kotiuduin juuri vanhemmiltani ja nyt sytytin talon täyteen kynttilöitä ja juon kuumaa kaakaota. Mies on töissä. Ihan mukavaa viettää muutama tunti kaksin koiran kanssa elämää miettien.

Meillä on miehen kanssa mennyt edelleen oikein hyvin. Tai hyvinhän meillä enimmäkseen menee aina, mutta nyt ei ole ollut riitoja sitten viimeisen ja mies on ollut todella hyvä ja kiltti. Itsekin olen onnistunut olemaan suht hyvä, tehnyt kotitöitä, kuunnellut kärsivällisesti kun mies haluaa tilittää työjutuistaan enkä ole pahemmin nalkuttanut. Ollaan miehen kanssa puhuttu paljon suhteestamme, riidoistamme, tulevasta vauvasta ja miten se tulee suhteeseemme vaikuttamaan, sekä miehen sopeutumisesta Suomeen yms. yms. On ollut todella mukava jutella kaikesta ja huomata jälleen, että kumpikin ollaan onnellisia ja meillä on samanlaiset haaveet ja tavoitteet tulevaisuuden suhteen, miehellekin tekee selvästi hyvää puhua. Mies on aloittamassa tammikuussa erästä urheiluharrastusta ja haluaa jo sitä ennen kohottaa kuntoaan, joten hän suunnittelee pian aloittavansa koiran kanssa juoksemisen. Hän itse totesi, että liikunta tekisi hyvää ja auttaisi stressiin ja tuo harrastus on vielä sellainen mitä hän on aina halunnut harrastaa, mutta se ei ole hänen kotikunnassaan ollut mahdollista. Olen iloinen miehen puolesta ja tyytyväinen, että hän itse oli ajatellut sitä ilman, että minun on tarttenut alkaa mitään nalkuttamaan, että liikunta tekisi parempaa kun kaljan juonti mäkämäkä.. Kivaa, että miehellä on omia suunnitelmia ja tulee jotain muutakin elämänsisältöä kuin vaan työ ja koti. Tekee sille varmasti todella hyvää.

Eilen oltiin sillä synnytysvalmennusluennolla. Vähän siinä oli aluksi turhaa jauhantaa synnytyksen historiasta. Joo, sikäli ihan kiinnostavaa, mutta nyt ei oikein ollut sitä mitä siitä haettiin. Varsinkin kun koko luento kesti kolme tuntia, niin olisi voinut tuosta puolesta typistää. Muuten oli paljon hyödyllistä juttua ja mieskin kuunteli ja oli kiinnostunut. Jälkeenpäin selvisi, että mies oli jopa kuunnellut paremmin kuin minä, kun puhui mikä luennossa oli ollut hyvää ja jotkut asiat mistä se kommentoi oli itseltäni mennyt täysin ohi. Tehtiin myös muutamia hyödyllisiä ristiselän hieromisharjoituksia ja kokeiltiin muutamia synnytysasentojakin. Myös muistuteltiin energian tarpeellisuudesta, eli jotain limukkaa ja vaikka jotain syömistä mukaan. Ja mies sitten muistaa tankata siippaansa supistelujen välissä ja pitää huolta, että siippa hengittää ja käy vessassa.

Miehen kanssa puheltiin tässä myös siitä, miten seuraavat kaksi kuukautta tulee lentämään. Kummallakin kiireet pakkautuu loppuvuoteen, lisäksi marraskuussa saadaan ostettua uusia mööpeleitä makuuhuoneeseen ja laitettua se uuteen järkkään. Sitten tietysti jouluvalmistelut ja Tallinnassakin olimme ajatelleet käydä ihan yön yli ennen joulua. Minulla odottaa kolme tenttiä, esitelmä ja oppimispäiväkirja. Eipä tuo nyt mikään paha ole, joten enköhän suoriudu. Se vaan jännittää, että jos iskee jotain raskausvaivoja, että meneekö sitten miten hankalaksi. No toivotaan, että suht vaivatta selviytyisi. Mitään hirmustressejä en aio kuitenkaan ottaa, kun se ei ole vauvallekaan hyväksi. Eli tavoitteena jotenkuten läpi.

Ajatella, että olen viimeksi ollut iltaa viettämässä ulkona joskus viime keväänä! Mietin tuossa asiaa ja ensin ajattelin, että harmi tavallaan, kun ei sitä nyt enää niin vaan juostakaan ulkona, mutta sitten kun mietin asiaa tarkemmin niin tajusin että en kyllä kaipaa sitä sitten ollenkaan. Mistään hinnasta en vaihtaisi tätä olotilaa pois. Vaikka välistä pelottaa paljonkin ja miettii, että mitä se elämä sitten tulee olemaan ja miten selviytyy, mutta miksi ei selviytyisi? Minua on siunattu loistavilla tukijoukoilla ja ihanalla miehellä, joka haluaa osallistua lapsen hoitoon ja pitää itsestään selvänä, että minunkin pitää saada nukkua ja saada omaa aikaa. Vanhempani ovat innolla auttamassa jo nyt ja sisaruksetkin ovat auttamassa, joten enköhän pärjää. Itse tunnen omat voimavarani ja pärjään sisulla vaikeidenkin aikojen yli, kun tiedän, että ne ovat väliaikaisia. Minulla ei ole sellaista näyttämisen tarvetta, että en suostuisi ajoissa pyytämään apua, jos sitä tarvitsen.

Kuitenkin välillä iskee haikeus, kun tajuaa, että joku elämänvaihe on ohi. Kuitenkin melko suuri ja hyväkin elämänvaihe. Tai enimmäkseen hyvä. Sellainen elämänvaihe johon kuului paljon henkistä kasvamista, kipuakin ja oppimista elämään omillaan ja pärjäämään ja luottamaan tulevaisuuteen. Oppimista luottamaan itseensä. Paljon itsetutkiskelua, melko paljon juhlimista, töitä ja opiskelua. Sitoutumista vaativia päätöksiä= koira. Tämä tuleva sitoutuminen onkin sitten melko lailla suurempaa. Mutta uskon että minusta löytyy luonnostaan sellaista äitiyttä, ettei se tuota suurempia ongelmia. Tietenkään en katsele tulevaa vain vaaleanpunaisten linssien läpi, vaan olen tietoinen kaikesta mitä voi tulla; sairautta, masennusta, uupumusta, parisuhdeongelmia, onnettomuuksia jne. Mutta ei niitäkään oikein auta pelätä kamalasti etukäteen. Omasta puolestani en myöskään osaa olla huolissani ja mitäpä se hyödyttäisikään. Olen sitkeä sissi ja vaikeudet on tarkoitettu voitettavaksi.

Ainiin, minut haastettiin kertomaan viisi omituisuutta itsestäni. Muutama on helppo keksiä, mutta jotain pitää varmaan vähän miettiäkin. Katsotaanpa.

1. Syön leivänviipaleesta aina ensin reunat ja keskiosan viimeiseksi. Reunat on ankeita ja parhaan jätän viimeiseksi.

2. Kun syön leipää, nälkä katoaa aina kummasti viimeisen haukkauksen kohdalla, joten lautaselle jää aina pieni nurkka leipää. Sama käy mehun juomisen kanssa, jano loppuu, kun lasissa olisi vielä vähän, ja se jää sitten lasiin.  Nämä jämät sitten jäävät eri puolille taloa, josta mies korjaa ne pian pois. Muuten itse löytäisin ne jostain vasta muutaman päivän päästä.

3. Avaan aina uuden pakkauksen ennenkuin vanhaa on käytetty kokonaan loppuun. Liittyy myös muihin asioihin kuin ruokaan, esim. shampoopulloihin, hammastahnoihin yms. Koko kämppä on siis täynnänsä erinäisiä jämiä.

4. Rakastan kauhuelokuvia, mutta pelottavimmat kohdat jäävät aina näkemättä kun olen piiloutunut nallen taakse. Suojana on myös pakko olla nalle, tyyny ei kelpaa.

5. Minulla on sohvalla kaksi vanhaa nallea. Nukkumaan mennessäni minun on pakko tarkistaa, että ne ovat vierekkäin. Ajattelen, että muuten niillä on toisiaan ikävä ja niille tulisi kurja yö. (Tämä taitaa jo kuulua sarjaan noloimmat tunnustukset.)

Helppoahan tämä oli. Olisi ollut vielä vaikka mitä.

Jippii, kohta tulee suosikkisarja Riivatut talot! Tänkin ois tietysti voinut lisätä tuohon listaan. Ainiin, aion olla ikävä haastettu ja olla haastamatta ketään, vaatii liikaa vaivaa, etenkin kun olen raskaana.

Voi vaavi vaavi, kohta sinä olet täällä!

Muistakaahan kääntää kellot!