Odotusta (parisuhdesopalla)

Täällä onkin mennyt pari päivää oudosti kipeenä. Luulen että kai jotain flunssan tapaista, vaikka oireina on lähinnä vaan täysin uupunut ja voimaton ja jotenkin outo olo. Torstaina puhkuin vielä energiaa, imuroin, tiskasin ja mieskin totesi, että siivoan kuin hullu. Perjantaina sitten heräsin, kaiketi suhteellisen hyvin nukutun yön jälkeen, söin aamupalan ja nukuin jälleen enempi vähempi koko päivän. Tämän päivän ohjelma on ollut melkolailla sama. Yöllä hikoilin niin reippaasti, että epäilin jo lapsivesien menneen kun alushousutkin olivat kauttaaltaan kosteat ja lakana ja reidet samoin, mutta niin oli yöpaita ja tyynykin, että siis oli vaan tullut hikoiltua jättisian lailla. Kuumetta ei mitattaessa ole ollut, mutta aika laiskasti olen jaksanut mittailla, ehkä ihan siksi kun tuntuu että kuume nousee varmasti kun yrittää saada tuon tyhmän elohopean mittarissa alas, kun saa ravistella kätensä irti ennenkuin mihinkään liikahtaa. Olo on ollut kurja ja tukala. Jotenkin sellainen outo, ettei ihan normaalilta flunssaltakaan vaikuta. Tietysti olen sitten miettinyt, että ennakoiko tämä jotain alkavasta synnytyksestä? Vauvakin tuntuu olleen hieman vaisumpi, mutta antaa kuitenkin onneksi sen verran elonmerkkejä etten siitä ole huolissani. Eilen olin myös jotenkin kamalan itkuherkällä päällä pitkästä aikaa. Mietin että jos torstaina annetuista verikokeista rhesus-negatiivista varten selviääkin, että vereni on alkanut muodostamaan vasta-aineita ja joudun hätäsektioon. Tajusin etten ole ollenkaan varautunut sektion mahdollisuuteen. Alatiesynnytys ei pahemmin pelota, mutta sektio pelottaa sitten senkin edestä. Ei multa ole koskaan leikattu mitään muuta kuin hiukset, joten tuntuu vaan aivan kamalalta ajatukselta että maha viillettäisiin auki. En halua ajatella asiaa, vaikka jotenkin tuntuu, että kai siihenkin pitäisi edes vähän varautua. Sitten itketti se, että jos kuolenkin, enkä pääse iloitsemaan vauvasta ja kävi sääli miestä. Sitten itketti sekin, että jos joudun olemaan yötä sairaalassa ennen kuin varsinainen synnytys lähtee kunnolla käyntiin ja mies joutuu tulemaan kotiin yöksi, että miten kurjalta tuntuu sitten erota. Sitten itketti, kun miehellä alkoi eilen urheiluharrastus, mistä se on jo vuosia haaveillut, mutta jota ei ole sen paikkakunnalla Irlannissa ollut mahdollisuus harrastaa ja se oli niin innoissaan ja tohkeissaan, että tietysti piti ihan liikuttua kyyneliin sitä tohkeilua katsellessani. Tänään on onneksi ollut itkemisen kannalta rauhallista, mutta edelleen tajuton väsymys päällä ja vauva tuntuu puskevan kohti virtsarakkoa ja peräaukkoa siihen malliin, että väkisinkin miettii että joko se on sieltä kohta tulossa? Toivoisin kyllä että viikon ainakin malttaisi siellä pysyä ettei olisi ennenaikainen. Toisaalta olisi myös kiva, että sinnittelisi siellä helmikuulle, niin sitten meillä olisi synttärit samassa kuussa. Toisaalta ensi perjantaikin olisi aika metka, kun meillä on silloin miehen kanssa yksivuotispäivä. Toisaalta ja toisaalta.

Ensiviikolle onkin siunaantunut ihan mukavasti aktiviteettia, ettei ajan pitäisi käydä pitkäksi sillä saralla. Sitten jos saisi vielä nämä pienimmätkin nippelinappelihommat hoidettua täyteen valmiuteen. Sain torstaina ison säkin ihania käytettyjä vauvan vaatteita, mutta ne odottovat vielä säkissään läpikäymistä, nyt ei vaan riitä energia. Tuo jälleen plussan puolelle hivuttautunut säätila ulkonakaan ei piristä sitten yhtään. Huomenna ollaan menossa ystäväpariskunnan kanssa ulos syömään, että jotain kivaa tiedossa ja pian. Toivottavasti olisi silloin vaan vähän pirteämpi olo. Ei tällasta koomaa vaan jaksa. Jassoo, ei kuumetta, jos tuohon mittariin on luottaminen. Miksi siis tällainen olo?

Puh, olen oikeasti yrittänyt kirjoittaa tänne monta kertaa, aloittanut ja sitten pyyhkinyt kaiken pois ja jättänyt sikseen. Nyt jos yrittäisi taas paremmalla menestyksellä. Kirjoituksen keskeyttämiseen on ollut milloin mikäkin syy, kone juminut, ajatukset katkenneet tyystin tai tullut jotain kiireisempää.

Lauantai-illasta asti aloin kärsimään kamalasta hammassärystä. Särky oli kuitenkin sunnuntaipäivänä ihan siedettävää, joten ajattelin että josko se siitä ja siivosin ja touhusin kuin hullu ja kävin koirankin kanssa tunnin lenkillä. Illalla sitten tavanomaisten touhupäivän jälkeisten lonkka-ja selkäsärkyjen lisäksi paheni taas toi hammassärky. Koko leukaa särki ja melkein koko päätä ja yhteen isoon hampaaseen ei voinut koskea ollenkaan. Kuitenkin sitten maanantaina onnistuin vitkuttelemaan hammaslääkärille soiton kanssa niin, että sanoivat että pitää soittaa uudestaan tiistai-aamuna heti kaheksalta jos hoitoon mielii päästä.  Siinä sitten kärvistelin ja nukuin jo kolmannen yön noin 2h. Tiistai-aamuna pääsinkin sitten onneksi heti hammaslääkärille ja siellä olikin jo syksyllä paikatun hampaan juureen tullut jotain mätää. Se sitten putsattiin ja pistettiin jotain lääkettä ja taas joku väliaikainen paikka päälle ja nyt toivottavasti selviää vauvan syntymään ja sitten heti taas hammaslääkärille röntgeniin ja juurihoitoon. Äiti sitten ihmetteli kun en saanut mitään antibioottikuuria, kun jos on ollut joku tulehdus ja päässyt verenkiertoon. Hui! No eiköhän ne siellä hammaslääkärissä tiedä. Toivotaan.

Tänään olenkin sitten siivoillut ja parhaillaan vauvan vaatteet hurisevat koneessa! En tajua miksi sekin on nyt muka niin jännä juttu pestä jotain vauvan vaatteita. Kai se tuo taas hieman lähemmäs todellisuutta. Ensin ajattelin lykätä koko homman jonnekin joulun jälkeen, mutta sitten oli aikaa ja äitikin taas jo totesi, että niitä olisi jo hyvä alkaa pesemään, kun ei voi tietää millon se vaavi päättää maailmaan tulla.

No nyt tällä hetkellä taas vituttaa ja itkettääkin. Syynä mies. Tässä onkin jonkun aikaa mennyt ihan hyvin, mutta tänään se sai mut kyllä vihaseks. Enste pyysin sitä viemään koiran ulos kun tulee töistä (oletin sen tulevan joskus viiden maissa) ja lähetin viestin ettei se valittaisi kun tulee kotiin ja jos heti pyydän sitä viemään koiraa ulos. Pyysin ihan siksi koska olin siivoillut tosi paljon päivän aikana ja saanut just yhen vähän kivuliaamman supparin, joten aattelin että parempi jos mies vie koiran. No sitten se tulee kotiin seittämältä, henki kaljalta haisten, ei siinä mitään, ei ollut kuitenkaan kännissä, mut sil oli työkaveri mukana ja muutama kalja kans. No ei sekään mikään paha ole, mut olin vähän kärttysenä et se tuo työkaverin tänne kysymättä multa mitään, mähän oisin voinu pomppia täällä vaikka alasti. Sit ku olin vähän kärttysenä ni se sit alkaa valittaa, et mitä mä nyt taas oikein valitan ja sanoin et ois kiva tietää etukäteen jos se on pyytäny jonkun tänne ja se vaan jatko et mitä mä valitan ja sanoin sit et mäkin sit rupeen tekee ihan mitä lystää kysymättä siltä mitään ja sit se hermostu täysin ja huus et tee vittu mitä haluut. Et onpa kiva mieli taas. Aattelin jo et lähen tästä vanhemmille yökylään ku tuskin tän illan aikana saadaan mitään parempaa enää aikaseks, siis sovittua mitään. Menee varmaan vaan pahemmaks kun se noi muutamat kaljansa taas juo, vaikka ei niitä paljoa ole. Toki on sillä rankkaa, täl viikolla seittämän päivän työputki ja sitäkin pelottaa ja huolettaa vauvan tulo, vaikka sitä tosi innoissaan odottaakin. Mut silti oli miten rankkaa hyvänsä ni silti vituttaa tollanen. Niin ja mähän sen koirankin sitten vein ennen sen tuloa, kun en tiennyt millon se on tulossa. Sillä on kännyssä se mikälie credit (mikskä sitä nyt suomeks sanotaan) loppu, et tiesin kyl ettei se voi tekstailla tai soittaa, mut ois sit menny vaik ostamaan sitä, et ois voinu ilmottaa.

Tästäkin tuli taas tällanen laidasta laitaan postaus, et tekis mieli poistaa koko roska, mut olkoon. Harmittaa eniten, kun olin tossa jo niin innoissani kaikesta ja sit mies tulee ja pilaa mun hyvän mielen. Ihan kun tässä muutenkaan niin riemuissaan ois viimeaikoina ollut ni sit ku vihdoin ois kaikki vähän paremmin ni sit mies pilaa kaiken. Kiitti vitusti!

Vaihdoin jälleen sivupohjaa itsepiristykseksi ja tällä kertaa päädyin tähän. Edellisten postausten hymiöt ovat jostain syystä pompanneet ihan omille paikoilleen, mutta en jaksa niitä alkaa poistelemaan.

Viimepäivät ovat olleet, noh… yhtä itkua. Suurin itkun aihe tapahtui keskiviikkona, kun vanhempien koira, joka virallisesti aikoinaan hankittiin mulle lukioaikoina, mutta joka muutettuani jäi siis vanhemmilleni jouduttiin viemään lopetettavaksi vakavan sairastumisen takia. Halusin ehdottomasti mukaan saadakseni hyvästellä koiran, vaikka äiti pelkäsi ihan oikeasti, että joudutaan sen jälkeen vielä lähteä synnyttämään. Tilanne oli toki kamala, itkua tuli väännettyä, mutta tuntui hyvältä, että sai olla loppuun asti mukana hyvästelemässä koiraa. Koira oli kyllä koko ajan oikein rauhallinen, ikään kuin olisi tajunnut mitä tapahtuu ja hyväksynyt tilanteen. Keskiviikko meni siis itkiessä. Torstaina omassa kodissa, oman koiran kanssa pystyi jotenkin lähes unohtamaan koko tapahtuneen päivän ajaksi, käytiin miehen kanssa tekemässä hieman joluostoksia, leivoin joulukakun, kateltiin pari leffaa kunnes kömmittiin sänkyyn ja rupateltiin niitä näitä ja yhtäkkiä taas muistin tapahtuneen ja itkin sitten puoliyötä miehen lohdutellessa. Koiran kannalta lopettaminen oli ainoa oikea ratkaisu, muuten se olisi vaan kärsinyt kohtuuttomasti jos sitä olisi yrittänyt alkaa leikkaamaan, mikä ei kuitenkaan olisi taannut paranemista tai paljoa pitempää ikää. Olihan se elänyt jo hyvät lähes 12 vuotta. Tuntuu silti vaan niin uskomattomalta, että vielä viimeviikolla se oli täällä hoidossa, makasi sängyssä jaloissani kun lueskelin sängyssä ja nyt se on kuollut. Jotenkin sitä voi hämätä itseään ja kuvitella, että siellä se elää vanhempieni luona niinkuin aina ennenkin. Ensiviikolla olen menossa sinne piparien leivontaan niin sitten varmaan taas tilanne iskee tajuntaan oikein kunnolla. Tänään olen itkenyt useampaakin asiaa; tietysti koiraa, sitten yritin alkaa lukemaan tenttiin, mutta totesin että tässä on mennyt jo useampi päivä lukematta ja en kyllä millään saa noita tiiliskiviä enää luettua ensi keskiviikolle. Mies sitten meni vitsailemaan jotain josta pahastuin ja tunsin itseni isoksi lihavaksi luuseriksi.  Tämä syksy on todella ollut yhtä aloittamista ja kesken jättämistä noiden opintojen osalta. Itkin sitten miehelleni sitä, että sen mielestä olen vain lihava luuseri ja se lohdutteli että en todellakaan ole, vaan kaikista paras, seksikkäin ja että mulla on tärkeämpiäkin asioita nyt käsillä kuin opinnot. Sitten kun olin taas rauhoittunut alettiin puhumaan lähestyvästä synnytyksestä innoissaan ja todettiin, että eihän tässä ole enää kahta kuukauttakaan laskettuun aikaan. Ensin siinä intoiltiin kunnes purskahdin jälleen itkuun. Mies siinä ihmetteli että mikäs nyt taas tuli ja sain itkusta värisevällä äänellä sanottua että pelottaa. Ja jälleen mies sai lohdutella aikansa. Lopulta sain itkultani vitsailtua, että muutenkin kasvaneen vessapaperikulutuksen lisäksi tarvitaan nyt myös ekstrapaperia silmieni ja nenäni pyyhkimiseen.

Tällaista. Eilen sain vielä jonkun jännetulehduksen tai minkälie luupiikin oikeaan jalkaani, että nyt en pysty kävelemään kuin varpaillani sillä jalalla, on nääs todella kipeä.

Uunissa kohoaa jälleen joulukakku. Ajattelin niitä kaiken kaikkiaan kolme vääntää. Vähän helpotusta äidille jouluvalmisteluissa, kun kaikki lapset perheinemme vanhemmillemme taas mennään jouluksi ja onhan mulla tässä aikaa.

Maanantaina oltiinkin tutustumassa Kättärille. Kunpa pääsisin siihen huoneeseen missä oli se iso amme, niitä ammeita kun on siellä vaan siinä yhdessä huoneessa. No mun tuurilla vaikka pääsisinkin niin sitten se ei joko tunnukaan hyvältä tai tapahtuu jotain ennen ammeeseen menoa, etten voikaan sinne mennä. Eipä siellä ollut ihmeempiä, mielestäni näytti ihan viihtyisältä, että ei ympäristön puolesta valittamista ainakaan. Täytyy vielä toivoa, että sattuisi mukavat kätilöt kohdalle. Sinänsä en nyt niin ihmeitä niiltäkään odota pääasia että hoitaa hommansa ja mies on sitä varten, että mulla olisi mahdollisimman mukava olla kuin vaan siinä tilanteessa voi. Mies myös varmasti pitää huolen siitä että toiveitani kuunnellaan.

Vauvan vaatteet odottavat yhä pesijäänsä. Alkuperäissuunnitelmien mukaan piti pestä ne marraskuun aikana. No, jospa vaikka tässä joulukuun aikana saisi sen homman tehdyksi. Joko ensiviikolla tai joulun jälkeen. Tammikuuksi riittikin vielä tuota hankintojen tekoa ja pientä nyhräystä. Varmaan vaunutkin pitää hyvissä ajoin pistää valmiuteen ja vaikka yrittää totuttaa koiraa niihin. Ehkä käyn harjoituslenkillä. Hoitopöytälipasto kaipaa vielä hoitopöytätason kiinnitystä ja kaikenlaista. No kiva, ettei tekeminen tyssää tammikuussa. Ei kuitenkaan mitään kovin suurta enää. Sairaalakassin ajattelin ainakin osittain pakkailla jo ensiviikon aikana.

Vähän aneeminen postaus tuli, mutta eipä tämä mielikään ole mikään ratkiriemukas. Nyt pelastamaan kakku uunista ja sit jos vaikka yrittäisi kuumaa jalkakylpyä, jos vaikka hieman auttaisi tohon jalkaan.

Jouluista viikonloppua!

Takkuaa, takkuaa. En tiedä mikä nyt mättää, mutta maanantainen energinen ja sosiaalinen olo on tipotiessään. Ollut siis jo eilisestä asti. Nyt on ollut sellainen olo, että joko verenpaineet tai rauta-arvot ovat romahtaneet ja nopsasti, kun aivan totaalisen väsynyt ja huiputtava olo. Parin tunnin päästä pitäisi raahautua jälleen intensiivikurssille ja sinne on pakko mennä, koska eilen en kertakaikkiaan kyennyt ja poissaoloja ei sallita enempää kuin yksi. Jos siitä nyt selviytyisi tänään ja sitten onkin vain yksi kerta jäljellä ensiviikolla niin olisi se nyt sitten suoritettu edes alta pois. Pakko jaksaa. Ei jaksaisi, mutta pakko.

Toisaalta, tuleehan tällaisia flegmaattisia päiviä vastaan ihan muutenkin, ilman raskaana oloa. Ei kaikki johdu aina raskaudesta. Nyt sitä vaan liittää ihan kaikki olotilat kuuluvaksi raskauteen, vaikka niin ei olisi.

En millään jaksaisi odottaa, että tentti olisi ohi ja veronpalautukset tilillä ja saisi vaan omistautua joululle. Nyt ei taas niin millään jaksaisi mitään “pakollisia” velvollisuuksia. Vaikka eihän noi pakollisia ole, lähinnä vaan oman mielenrauhan takia haluan saada edes ne alta pois. En kestä vanhempieni uteluita opinnoistani jos ja kun ei ole mitään kerrottavaa ja tiedän että ne ovat sisimmissään vähän pettyneitä jos en saa mitään tehdyksi, vaikka eivät niin suoraan sanoisikaan. Ja pettynyt olisin itsekin. Ajattelisin, että olen vain surkea laiska paska jos en saa edes tätä vähää suoritettua. Olisi niin paljon helpompaa jos olisin nyt vanhassa duunissa. Se ei ole millään muotoa stressaavaa, välistä jopa tylsää, mutta siellä pystyisi hyvin istumaan vähän väsyneempänäkin. Kivat työkaverit toisivat jotain piristystä päiviin ja ainakin palkka motivoisi kestämään läpi vähän rankemmatkin päivät, vaikka rankat päivät nyt ovat aika utopiaa siellä. Mutta turha tässä jossitella. Sitäpaitsi jos (jossittelua kuitenkin jatkaakseni) olisin siellä nyt töissä niin takuulla kiroilisin sitten sitä, kun istun siellä tylsistyneenä vailla tekemistä, kun kotona olisi vaikka ja mitä tehtävää. Että silloinkin harmittaisi. Eli turha jossitella.

Pitkästä aikaa hieman apeampi mieliala. Ei nyt varsinaisen masentunut, mutta hiukan. Tuo ainainen sade alkaa tympiä. Tänään ensimmäisenä ulos katsoessani alkoi päässäni soimaan CMX:n Pimeä maa.

Pimeä maa- CMX

tuhat vuotta sitten täällä
pyhällä maan perällä
ei koskaan laulettu huvikseen
ei lausuttu turhaa sanaa ei

lyökää naulat ruuhen laitaan
tervatkaa kylmennyt mies
tappakaa minut ja haudatkaa
laulaa päällikön vaimo hiljaa

pimeä maa

he rakensivat laivansa
kolme päivää se otti
näillä kylmillä tasangoilla
joilla aurinko nousee harvoin

täällä ne rukoilee henkeä
pitämään elämää yllä
täällä ne rukoilee talvea tuimaa
viemään kuolleet hämärään pois

En ole kyseistä kappaletta kuullut varmaan vuosiin. Eipä ollut kovin yllättävä biisivalinta. Yllättynyt olisin jos päässäni olisi alkanut soimaan vaikka tämä:

Please enable Javascript and Flash to view this Flash video.

Tämä viikko on ollut melko sosiaalinen. Tiistaina tuli istuttua kaverin kanssa kahvilla tuntitolkulla. Eilen kahvittelin toisen kaverin kanssa ja kävin myös katsomassa erästä kaveriani, jolla on kuukauden ikäinen poikavauva! Täytyy myöntää, että jotenkin pelotti mennä katsomaan sitä vauvaa ja nähdä sitä vauva-arkea. Synnytyksestä sain kuulla positiivisen kertomuksen, mutta vauva-arjen vaativuus ja uuvuttavuus oli kuulemma yllättänyt ystävän täysin. Apua! Miten minä sitten jaksan, kun hyvä jos nytkään mitään jaksan? Tuntui hurjalta pitää niin pientä nyyttiä sylissä ja se on vielä kuulemma kovasti kasvanut syntymästä. Tuntui ettei osannut pitää niin pientä mitenkään mukavassa asennossa ja sitten vauva alkoi hermostumaan kun yritin jatkuvasti korjailla asentoa. Kaveri sanoi, että piti sairaalan henkilökuntaa lähes edesvastuuttomina kun lähettivät tuoreet vanhemmat niin pienen vauvan kanssa kotiin. Apua! Minullekin iskee varmasti samanlainen paniikki, etten halua sairaalasta pois ollenkaan. Toisaalta nopeastihan siihen kaiketi tottuu. Kaverini ainakin käsitteli vauvaa jo tottunein ottein. Kaverini vaikutti aika väsyneeltä, mutta kaikenkaikkiaan kuitenkin onnelliselta. Onni vauvasta on kuitenkin niin ylitsevuotava, että ehkäpä minäkin selviän hengissä kaikesta valvomisesta, huolesta ja stressailusta huolimatta. Tässä vaiheessa on vielä helppoa, kun ei ole vielä täysin kiinni missään ja ainoa huoli on, että tuntuuko liikkeitä tarpeeksi. Miten paljon opettelua pieni vauva vaatiikaan! Milloin itku johtuu nälästä, milloin väsymyksestä, milloin märästä vaipasta, milloin yleisestä tyytymättömyydestä, milloin jostain kivusta ja milloin mistäkin? Huolta, huolta ja huolta. Huh! Olenpa nyt positiivisella päällä. Ehkä ei pitäisi mennä katsomaan liian pieniä vauvoja raskaana. No ei, mielelläni näen ihan pieniä ja vähän suurempiakin vauvoja. Kuitenkin tuntuu, että nyt vasta se todellisuus alkaa valkenemaan, että mihin on ryhdytty. No rakkauden ja onnen voimin jaksaa. Jaksaahan?

Raskausvaivat ovat lisääntyneet tällä kertaa häpyluun kipuilun merkeissä. Eilen illalla sohvalta noustessa en meinannut päästä yhtäkkiä liikkeelle ollenkaan ja sama juttu tänään, minkä takia sitten peruuntuikin yksi mukava iltameno, kun en yksinkertaisesti vaan pysty oikein kävelemään ilman omituista jalat ristissä vaappumista ja tuskasta irvistelyä. Ärsyttää kun ei nykyään voi olla enää oikein varma pääseekö minnekään, kun aina voi ilmaantua jotain yllättäviä kramppeja ja särkyjä, mitä siis on nyt ruvennut ilmaantumaan todella usein. Nykyään supisteleekin jo ihan kivasti. Etenkään koneen äärellä ei voi istua enää mitään maratooneja, ilman että alkaa supistella, mikä on toisaalta ihan hyväkin.

En jostain syystä osaa vieläkään oikein rentoutua. En osaa viettää päivää vain leväten. Jotain pitää tehdä ja olla jotenkin tehokas. Pitää siivoilla, pitää järjestellä, pitää ulkoilla paljon koiran kanssa (jos säryiltä pystyy), pitää kirjoitella listoja, pitää miettiä jotain typerää opiskelujuttua tietysti keskellä yötä, että josko sittenkin yrittäisi sen suorittaa niin ettei taatusti nuku. Ennen osasin huoletta nukkua päiväunia, mutta nyt en pysty. Jos yritän, nousen viiden minuutin päästä puuhastelemaan jotakin. Kokoajan joku tuli persuksen alla, että pitää tehdä jotain, ei voi vaan olla. Jatkuvasti jotenkin levoton olo.

Äh, ajattelin että asioista kirjoittelu helpottaisi oloa, mutta nyt rupesi vaan masentamaan lisää. Pimeys, sade, väsymys, säryt ja kaikki ajatukset. Ihmepiristyksenä toimisi tietysti suklaa, mutta sitäkin on tullut tällä viikolla ihan liikaa taas nautiskeltua ja lisäksi ei jaksa/kykene lähteä sitä ostamaankaan ja mieskin töissä.

Vaavi onneksi piristää mieltä etenkin iltaisin ja aamuisin. Miehen kanssa naureskellaan kun mahani heiluu ja yhtäkkiä joko pää tai takapuoli puskee navan vierestä ja liikkuu ympäri mahaa. On se vaan jotenkin niin outoa ja hassua, että siellä tosiaan on joku.

Voisin virittää joogamaton ja tehdä raskausjoogassa oppimiani harjoituksia, josko siten hieman rentoutuisi.

Lunta ja valoisuutta odotellessa!

Edit. Mistä sekin sitten johtuu, että aina kun jo muutenkin kököttää ja yrittää epätoivoisia itsensäpiristyskeinoja niin ne ei takuulla onnistu? Rupesi tekemään mieli vehnälesevelliä niin eiköhän se palanut pohjaan totaalisesti ja käytin siihen tietysti viimeiset maidonrippeet. Sitten yritin tiskata niin enköhän kääntänyt hanaa liian kovalle paineelle niin että vedet roiskui täysillä pitkin paitaani ja housujani. Voi ankeus. Miksi tämä on taas niin vaikeaa?

Edit. Edit. Juu juu, valitan turhasta ja niinpäin pois, mutta kun… Argh!

Noniin. Näin tässä kävi, että vaikka kuinka olen höpöttänyt, että en ota liikoja stressejä opinnoista niin stressi on kuitenkin salakavalasti äitynyt niin pahaksi, että en kerta kaikkiaan saa nukutuksi. Opiskelustressi ei ole edes ainoa asia mikä unta haittaa, vaan myös yleiset nukkumisvaikeudet kasvavan mahan kanssa melko ahtaassa sängyssä ja alati lähestyvä synnytys ja kaikki lapseen ja vanhemmuuteen liittyvät mietteet, jotka juuri öisin valtaavat mielen. Viime yönä nukuin kaksi tuntia. Kun nousin, huippasi ja heikotti siihen malliin, että en todellakaan kyennyt alkaa mihinkään luennoille raahautumaan. En kuitenkaan enää kunnolla nukkuakaan pystynyt, joten olen aika zombi. Soitin sitten lekurille ja koska on neuvola+lääkärikäynti ensiviikolla niin kehoitettiin ottamaan iisisti sinne saakka ja ottamaan asia sitten siellä puheeksi. Muistuteltiin, että nyt on tärkeintä oma ja vauvan hyvinvointi ja saan kyllä saikkulomaa, että ei tarvi väkipakolla ilman unta koulussa istua. Opinnot ei siis etenekään luultavammin ihan siihen pisteeseen mihin olin alunperin ajatellut. Kumma kun vaikka miten tiedostan, että nyt pitää pitää itsestään hyvää huolta eikä muu ole niin tärkeää, niin silti hieman sellainen olo, että on jotenkin omaa huonouttani, että reagoin melko pieneenkin stressiin unettomuudella. Ennen olen jotenkin sinnitellyt, hyppinyt seinille, meinannut seota, lainannut äärimmäisessä hädässä siskolta muutaman unilääkkeen, mutta nyt en voi unilääkkeitä syödä ja sinnitellä tämän unettomuuden kanssa en oikein voi ilman, että itseni lisäksi ei kärsisi myös vauva.

Sitten jos saan jotenkin pukatuksi opiskelut mielestäni, mietin kaikkea maan ja taivaan väliltä, mutta enimmäkseen tulevan jännittämistä. Viime yönä mieleen tuli ties mitä kauhukuvia ja ajattelin, että kamalaa jos kuolen nyt ja vauva kuolisi hitaasti sisälleni. Sitten mietin, miltä näyttäisin arkussa mahani kanssa ja miten siellä olisi ahdasta. Ihan kamalia ajatuksia, mutta tällaisia ajatuksia sitä vaan päähän pälkähtää, kun on tarpeeksi pitkään maannut seiniä ja kattoa tuijotellen.

Ahdistaa myös, kun tuntuu ettei mieskään ihan ymmärrä tätä unettomuuttani. Se on luonnostaan sellainen, että pärjää aika vähällä unella ja kun se kaatuu sänkyyn niin ei mene montaa minuuttia kun se jo kuorsaa. Sitten kun totean, että nukuin todella huonosti niin se ihmettelee, että miksi. Jos valitan väsymystäni, se ihmettelee, että miten voin olla niin väsynyt, kun en käy edes töissäkään. Miksi ihmiset ei tajua, että ihan pelkkä ihmisen kasvattaminen sisällään vaatii jo aika hitosti energiaa? Sitten siihen päälle vielä kaikki muut arjen huolet ja stressi, tulevan jännittäminen, kaamosmasennus, unettomuus, huono itsetunto siitä ettei jaksa. Niin miten muka voit olla väsynyt?

Viime yö oli kamala. Olihan se kuitenkin vähän kännissä ja oli ostanut vielä muutaman oluen niin oli sitten pian vielä enemmän kännissä. Lopulta se sitten kännipäissään tuli mulle puhumaan= valittamaan, että mitä mä naputan kokoajan. Sitten tuli hirveetä vuodatusta stressistä mitä se nyt joutuu kestämään ja että vaikka se miten yrittää parhaansa niin se ei kuitenkaan koskaan riitä ja että mä en rakasta sitä yms. yms. Saatiin jo asia tavallaan sovittua, tai mä myönnyin, vaikka ei pitänyt. En siis sanonut tosin, että vika olisi mussa, mutta halailin ja sanoin että kyllä rakastan. Se sitten nukahti sängyllä poikittain mun päälle. Sitten kun yritin sitä herättää se alkoi taas valittamaan, että taasko mä yritän haastaa riitaa. Ihan sekasin siis. Ei tajunnut vaikka miten selitin, että yritin vaan herättää, että se siirtyisi omalle puolelleen. Lopulta se nukahti sohvalle ja sain pari tuntia nukuttua. Sitten se heräs, puhui jotain sekavia puoliunessa ja tuli viereeni nukkumaan. Sitten mä en enää nukkunutkaan. Yritin herätä luennoille, mutta kahvin ryystämisestä huolimatta olo oli niin zombi, että en kyennyt lähtemään mihinkään. Sitten mies nukkui lähes pommiin ja lähti kiireesti töihin. Sitten onkin tekstarit sinkoilleet aamukasista aina tähän asti. Taas saman kaavan kautta (et rakasta, mä muutan sitten pois jne.) päästiin lopulta jonkinlaiseen sopuun. Mies vaan sanoi, että rakastaa mua, eikä todellakaan jaksa riidellä yhtään ja nyt se on useamman kerran viesteillyt rakastavansa. Sitten sovittiin, että mä lopetan haastamasta riitaa ja se lopettaa syyttämästä mua riidan haastamisesta. Joo, mitenköhän sekin tapahtuu. Sanoin jo sille monta kertaa, että mä voisin suunnilleen vaan sanoa, että ompa kurja ilma, niin se jo syyttää mua riidan haastamisesta. Niin eikä sieltä edelleenkään ole mitään kunnon anteeksipyyntöä kuulunut. Musta olisi kiva käsitellä tää kunnolla pois alta, mutta en voi sanoa mitään aiheeseen liittyvää, ilman että muka haastaisin riitaa. Nyt sitten pitäisi olla niinkuin ei mitään ja olla auttamassa ja tukemassa toista stresseissään. Mullakin on stressiä, että saan nämä opinnot suoritettua suunnitellusti ennen joulua, eikä siihen auta yhtään se, että mies pitää mua hereillä kännipäissään yökaudet tai syyttelee mua, jos mainitsen jostain mieltäni vaivaavasta epäkohdasta. Lisäksi ei tämä vauvan tulo mikään pikkujuttu mullekaan ole. Kyllä tulevaisuus jännittää ja jopa pelottaakin välillä. Lisäksi pitäisi pitää itsestään huolta mahdollisimman hyvin, että vauvakin voisi hyvin, mikä tuntuu vähän vaikealta silloin kun on tällaista. Ja vaikka toistaiseksi hyvin voinkin, niin ei se tarkoita, että raskaana olo ei yhtään verottaisi voimia. Mies eilen kännipäissään höpäji jotain, että kyllä se ymmärtää että tää raskaus saa mun hormoonit menemään vuoristorataa. En jaksanut sanoa mitään siihen, mutta voin kyllä taata, ettei tämä kriisi nyt mistään vatun hormooneista johtunut! Ääh, olen niin väsynyt. Kohta pitäs jaksaa vastaanottaa miestä töistä rakastaen ja ymmärtäen, ettei taas tilanne pahentuisi. Pitää varmaan yrittää nukkua hieman sitä ennen. Jos tämä on nyt vaan jostain stressistä johtuva kausi, niin pitäisi kai yrittää jotenkin jaksaa. Mutta jos tämä tulee aina vaan jatkumaan tällaisena niin en kyllä jaksa.

Jaaha, nyt on tää juttu ihan solmussa. Mies tuli vasta äsken kotiin eli ysin jälkeen (palaverista johon aamulla lähti). Sen verran oltiin yhteyksissä, että lähetin viestin jossa pyysin sen tuomaan vessapaperia, millon ikinä kotiin tuleekaan ja se vastasi ok. No toi se sentään vessapaperit. Ei se pahemmin kännissä tuntunut olevan, mitä nyt tossa sivusilmällä sitä äsken näin, kun käveli huoneen ohi. Vieläkin käyttäytyy niin, että kaikki olisi mun syytä. Senkus, mä en sano sille mitään, ellei jotain nyt ole aivan pakko sanoa, ennenkun se pyytää anteeksi. Olin jo vähällä lähettää jotain “järkevää” viestiä sille, että saa pakkaa kamansa kunhan kotiutuu. Oon vaan nyt niin vittuuntunut siihen. Koko viikonloppuna ei olla juurikaan nähty ja vielä vähemmän puhuttu. Hiton parisuhteet!

Tilanne edelleen päällä. Ei siis saatu asioita puitua eilen ennen miehen töihin lähtöä. Kun se kotiutui, ihan ajallaan tällä kertaa, esitin nukkuvaa, eikä se juuri yrittänyt herätellä. Nyt sillä on joku palaveri (toivottavasti ei ilmoiteta, että koko pulju suljetaan surkeiden talousnäkymien takia) ja esitin nukkuvaa, kun se heräsi ja lähti. Se oli keittänyt mulle kahvit pöydälle, joka oli tosin jo jäähtynyt kun nousin. Lähetin viestin jossa kiitin kahvista ja kysyin onko se sen tapa pyytää anteeksi? Se vastasi, että se vaan keitti kahvia. Vastasin vaan, että ok. Eli ei vieläkään anteeksipyyntöä ja tilanne jatkuu. Miten voi yksinkertainen asia olla näin vaikea? Aina sanotaan, että naiset ovat niitä jotka tekevät kaikesta vaikeaa, mutta ainoa mitä odotan on, että se sanoisi: Anteeksi kun en muistanut ilmottaa, että tulen myöhemmin kotiin. Se riittäisi. Onko se muka liikaa vaadittu? En jaksaisi taas olla se joka antaa periksi ja alkaa lepytellä miestä ja sitten mies valittaa, että en rakasta sitä ja läpäläpä ja sitten saan aikani vakuutella ennen kuin tilanne ratkeaa ja voidaan olla niinkuin normaalisti ja lähteä vaikka yhdessä kauppaan tai kävelylle. Osaa ne miehetkin olla vaikeita ja lapsellisia.

Ystävän kyläily piristi eilen illalla kovasti. Sillä oli ollut vähän isompi rako suhteessaan ja ne olivat pitäneet varmaan kuukauden miettimistaukoa (helppoa kun ei asu vielä yhdessä). Nyt ne sitten kuitenkin haluavat vielä yrittää, vaikka vuoden sisäiset tapahtumat ovat hiertäneet aika lailla ystäväni luottamusta miesystäväänsä. Oli niin ihanaa saada jakaa kokemuksia, puhua miesten vioista, mutta myös omista vioista. On hauskaa huomata, että ystävätkin toimivat suhteissaan aika samalla tavoin kuin itsekin. En siis ole ainoa nainen maailmassa, joka joskus käyttäytyy lapsellisesti ja naurettavasti suhteissaan.

Tässä vaikka onkin tämä tilanne vielä päällä, olen alkanut hyvää hyvyyttäni suunnittelemaan miehelleni isyyspakkausta. Aluksi olin hieman vastahankainen koko pakkauksen suhteen, mutta ajattelin antaa sen joululahjaksi, niin siinä on sitten joululahjapulmakin ratkottu. Tietysti hankin sinne myös jotain henkilökohtaista, ettei koko joululahja ole pelkkää vauvakamaa. Mieheni on irlantilaisen jalkapallojoukkue Celticin fani ja ilokseni löysin Celticin sivuilta fanituotteita myös vauvoille. Vois sitten isukki olla ylpeä, kun vauvalla on Celticin body päällä ja isällä stemmaava t-paita. Ja meneehän se valkovihreä myös tytölle. Tykkään muutenkin lahjojen ostelusta niin on kivaa, kun tässä on jotain suunniteltavaa. Ainoastaan tuo rahatilanne ei ole kovinkaan hyvä, mutta kun hissukseen ostelee, niin ei mene kaikki heti.

Apua, jouluun enää himpun päälle pari kuukautta ja kohta tulee tämä vauvakin! Täytyypä mennä suunnittelemaan ja tekemään listoja, että muistaa mitä kaikkea pitää vielä hankkia ja tehdä tässä ennen joulua. Paniikki, paniikki!!

Olinkin eilen näköjämmä päivää edellä. Nooh, pikku moka.

Jotenkin mennyt jännää vuoristorataa tämä viikko. Joka toinen päivä on ollut ihan pirteä ja reipas ja joka toinen väsynyt ja aikaansaamaton. Tänään on taas väsynyt päivä. Peruuntui nuo illan menotkin. Miehen kanssa tuli kamala riita illalla ja se katosi jonnekin pubiin juopottelemaan. Yöksi tuli kotiin, mutta aamulla katosi taas, kunnes kolmisen tuntia sitten tuli taas kaljalta löyhkäten ja humalassa kotiin. En nyt ole jaksanut raivota. En vaan jaksa. Se jotain intti kännipäissään että joku mies oli soittanut mulle, kun jostain tuntemattomasta numerosta oli soitettu. Eihän se siihen ollut vastannut, mut kuulemma siel on joku mun miekkosista. Joopa. Sit se jotain turis sekavasti kännissä ja kyseli et rakastanko sitä, ja joo joo, sit se onneks nukahti. Toivottovasti nukkuis ny kunnolla, et ois herätessään selvempi. Oikeesti jaksa tollasta. Sil ei pää tunnu pahemmin kans kestävän stressiä, jos on töissä kiireistä ja jos kotona sattuu nyt olemaan vähän väsyneempi avovaimo joka ei jaksa aina kuunnella sen juttuja. Taas piti turvautua juomiseen. No on täs aika pitkään menny taas paremmin sen osalta, mut silti, ei jaksas yhtään.

Välillä tekis mieli lopettaa koko juttu. Olen sen verran tottunut itsenäiseen elämään, että kyllä mä pärjään. Ja kohtapa en olisi kuitenkaan enää yksin. Toisaalta rakastan kyllä tota miestä, sillon kun se ei juo, tai silloinkin, mutta silloin myös vihaan sitä. Normaalisti se on unelmamies; kokkaa, siivoaa, juttelee, sanoo rakastavansa päivittäin ja kehuu kauniiksi ja seksikkääksi, on hauska. Meillä on hauskaa ja mukavaa keskenämme. Mutta sitten jos se avaa kaljatölkin ja meille syntyy joku riita, niin se käyttää sitä verrukkeena vetää perseet. Ärsyttää, että jos mulla nyt vaan sattuu olemaan vähän känkkäränkkäpäivä, enkä kauheasti jaksa vastailla sen kysymyksiin ja nauraa sen vitseille niin se sitten raivostuu siitä usein niin, että alkaa juomaan. No onhan se sanonut monta kertaa, että jos mulla on huono päivä ja väsyttää, niin sit mun pitää vaan heti sanoa se, eikä olla niinkun ei ois mitään ja sitten tiuskia kaikkeen mitä se sanoo. Vaikeaa.

No yritetään vielä silti. En se minäkään mikään helppo ja täydellinen ole, kaukana siitä. Jokaisessa meissä on virheemme.