Odotusta (parisuhdesopalla)

Tässäpä meidän synnytyskertomus:

Maanantaina 2. helmikuuta 2009 rv.39+2 kello oli noin 23.50. Mies oli juuri tullut töistä ja avasi tietokoneen. Minä makasin jo sängyssä ja nousin mennäkseni vessaan. Noustuani tunsin napakan kivun jossain alavatsan ja takapuolen tienoilla ja hieman ihmettelin että mikäs se oli. Vessassa pissattuani nousin seisomaan vetääkseni housut jalkaan kun yhtäkkiä hulahti kunnon lorahdus lämmintä nestettä jalkovälistä ja valui pitkin reisiä. Ei ollut epäilystäkään mitä se oli. Huusin miehelle että nyt tulee lapsivettä. Mies ei tietenkään alkuun uskonut, mutta kun kävelin makuuhuoneeseen niin sitä alkoi lorottaa sitten ihan yhtämittaa ja mieskin tajusi että se ei ole pissaa. Menin suihkun puolelle seisomaan vesien loristessa ja soitin Kättärille. Siellä neuvottiin tulemaan seuraavana päivänä puolelta päivin näytille jos supistuksia ei tule ja vesi on normaalia ja kysyttiin että onko lapsi kiinnittynyt. Niinpä jäimme sitten odottamaan.

3. helmikuuta, Klo: 01.00. Ensimmäinen menkkakipumainen supistus tulee. Se oli lyhyt ja melko lievä. Seuraava tuli noin 10 minuutin päästä. Sitten niitä alkoi tulla n. 8 minuutin välein, mutta mielestäni ne olivat liian lyhytkestoisia kunnon supistuksiksi. Sitten niitä alkoi tulla useammin, enkä kyennyt enää makaamaan sängyssä. Soitin vanhemmilleni, jotka olivat lupautuneet kyyditsemään sairaalaan. Olin vähän epävarmana, että onko tässä nyt tarvetta vielä lähteä, mutta äiti sanoi että isä lähtee tulemaan heti ja että ehdottomasti pitää mennä. Äidilläni oli myös alkanut synnytykset vesien menolla ja siitä supistuksilla ja synnytykset olivat melko nopeita. Soítin jälleen Kättärille ja sieltä toivotettiin tervetulleeksi. Isä sitten tuli ja me siinä juotiin vielä teetä. Sitten lähdettiin ja pyysin pysähtymään Shellillä hakemaan Jaffaa. Autossa tuntui että supistukset jopa hieman lieventyivät ja epäilin passitetaanko meidät takaisin kotiin.

Klo: 3.15. Kättärillä kätilö tuli ottamaan vastaan ja sanoi, että ei tästä enää kotia lähdetä ja niinpä isä sitten lähti kotiin ja me päästiin miehen kanssa heti synnytyssaliin, Siinä makoilin ensin n. 45 min. käyrillä, jonka jälkeen kätilö tarkisti tilanteen. Olin 3cm auki. Sain peräruiskun ja menin sitten vessan kautta suihkuun. Suihkussa supistukset kovenivat, mutta lämmin suihku ja oikean asennon löytäminen auttoivat hieman. Viihdyin suihkussa puolisen tuntia, kunnes alkoi tulla hieman sekava olo. Sitten siirryin istumaan säkkituoliin. Mies hieroi selkää, ensin se auttoi, mutta sitten taas ei ja piti vaihtaa asentoa. Supistukset kesti hyvin kun seisoi ja nojaili kyynärpäillään sänkyyn ja keinutteli lanteita. Ongelmana alkoi vaan olla väsymys etten jaksanut enää pysyä pystyssä ja supistuksia tuli jo niin tiheään, että olisi pitänyt hyppiä kokoajan sängystä seisomaan.

(Sairaalan synnytyskertomuksesta):

Klo: 05.45. Aloitetaan ulkoinen KTG- rekisteröinti ja saan ilokaasua. Ilokaasu auttaa aluksi ja varsinkin supistusten välillä on rento olo ja tuntuu että voisi nukahtaa.

Klo: 06.15. Aloitetaan Skalp-KTG- rekisteröinti.

Klo: 06.17. Kohdunsuu auki 5cm.

Käyn muistaakseni jossain tässä välissä vielä vessassa ja sitä tarkoittaa vissiin sairaalan synnytyskertomuksen virts+ merkintä.

Klo: 06.45. Haluan epiduraalin ja kätilö alkaa valmistella minua siihen.

Klo: 07.00. Anestesialääkäri tulee vihdoin ja saan maailman kamalimman supistuksen. Huudan kuin hyeena ja kohdunsuu tarkistetaan, olen 10cm auki!!! Olen siis auennut 5cm. n. 40 minuutissa. Siinä sitten anestesialääkäri toteaa, että eipä ehditä epiduraalia laittamaan ja toivottaa onnea. Tunnen oloni todella epätoivoiseksi kun en saa mitään apua kipuun.

Klo: 07.04. Kätilö vaihtuu ja samassa huoneeseen tulee muutamia opiskelijoita. Minulle laitetaan pudendaalipuudutus, josta en koe olevan mitään helpotusta. Höngin ilokaasua ja olen kuulevinani että kaikki mieheni mukaan lukien nauraisivat kovaäänisesti. Kun keskityn ja katson tarkkaan, huomaan kuitenkin ettei kukaan naura. Olen kuolla kivusta ja väsymyksestä.

Klo: 07.50. Aloitan ponnistamisen ähkimällä kyljelläni. Koska vauvan sydänäänet ovat monotoniset ja ajoittain takykardiset minut laitetaan poikkipöydälle, eli jalat sellaisiin telineisiin, mikä vähän helpotti koska olin aivan liian väsynyt pitääkseni itse jalkojani mitenkään järkevästi. Porukka hälisee ympärillä. Minua käsketään olla huutamatta ja ponnistaa. Supistukset alkavat olla harvoja ja niitä stimuloidaan oksitosiinilla. En tunne muuta kuin mieletöntä kipua, mutta yritän ponnistaa minkä pystyn.

Klo: 07.55. Lopulta lääkäri tulee auttamaan vauvaa imukupilla synnytyksen nopeuttamiseksi. Episiotomia tehdään oikealle puolelle. Vauvaa vedetään kaksi kertaa imukupilla. Vauva syntyy helposti minun ponnistaessa reippaasti.

Klo: 07.59. Meille on syntynyt reippaasti huuteleva poikavauva rv. 39+3! =)

Saan heti vauvan vatsalleni. Mies itkee ja minä vaan tärisen shokissa. Istukka tulee ulos 08.10. Minua aletaan kursimaan kokoon. Paikkaaja ilmeisesti vielä harjoittelee, koska toinen kätilö neuvoo vieressä. Minua ärsyttää vähän kun joudun kuuntelemaan mitä ja miten siellä laitetaan niitä tikkejä, mutta olen samalla liian väsynyt, sekaisin ja onnellinen välittääkseni enempää.

Poika pestään ja tutkitaan ja saa 9 Apgar-pistettä. Yksi miinus meni hieman sinertävästä väristä. Käyn nopeasti suihkussa ja pääsen makaamaan poika sylissä sänkyyn ja poika alkaa imeä. Sitten vauva nukahtaa ja se kapaloidaan vauvansänkyyn ja me saamme aamiaista.

Klo: 11.04. Siirrymme lapsivuodeosastolle. Minut kärrätään rullatuolissa, koska vasen jalka on lähes tunnoton.

Olo on onnellinen ja epätodellinen. Olemme miehen kanssa aivan sekaisin. Ei siinä nukkua pysty, vielä moneen päivään. =)

Saimme terveen maailman suloisimman pojan! Selvisin ilman epiduraalia! Ehkä joskus teen kaiken vielä uudestaan jos luoja suo, koska kyllä palkinto on monin verroin sen tuskan väärti. =)

Muuten meillä menee oikein mukavasti. Poika nukkuu yöt n. kolmen tunnin syöttövälein. Välillä tissillä olo on helppoa ja joskus taas vähän hankalampaa känäämistä, mutta kärsivällisyydellä siitä selviää.

Mielialat ovat alkaneet olla vähän herkemmällä. Tässäkin kirjoitan itkuisin silmin, kun kaikki vaan itkettää, vaikka siis onnellinen olen enempi kuin koskaan. Kuulostaa varmaan ristiriitaiselta. =) Hormoonit ja vähät yöunet… Nyt jos kerkeisi vaikka suihkuun kun poitsu söi juuri ja mies huolehtii nyt siitä.

Ainiin, yksiviikkoisen kunniaksi poitsulta irtosi napanuoran tynkä! Ihanaa! =)

Vaihdoinpa sivupohjaa vaihteeksi. En oikein ole löytänyt mieluista pohjaa täältäkään ja loin jo tunnuksen vuodatukseen, mutta en ole ottanut sitä vielä käyttöön. Suurissa suunnitelmissa olisi yhdistää toinen blogini, jonka olen yrittänyt pitää lemmikki-blogina ja sitten vauva-blogi, jota siis sitten luonnostaan alan kirjoittamaan kun tämä odotus on ohi. Tuota lemmikki-blogia en ole oikein jaksanut kunnolla päivitellä enää aikoihin, kun tämä odotus on vienyt enimmät energiat, mutta olisi vielä kiva kuitenkin kirjoitella myös eläimistä vauva-arjen ohella. En sitä tänne halua linkittää ihan siitä syystä, että sitä blogia kun lukee/luki myös perhe ja kaverit ja en halua että kaikki löytävät tiensä tänne lukemaan enempi henkilökohtaisempia juttuja. Luulenpa myös että tuon blogin aloittaessani poistan täältä sellaiset jutut mitä en haluaisi aivan jokaisen tutun lukevan, että ei tarvi tätä kokonaan poistaa. Jos haluaa päästä katsastamaan meidän perheen karvaisia kavereita niin laita vaikka kommenttilootaan meiliossu niin lähetän blogin osoitteen.

Saas nyt sitten nähdä missä vaiheessa oikeasti sitten jaksan alkaa kirjoittelemaan meidän perhe-elämästä. Lähinnä ajattelin että se olisi sitten itselleen ja lapselle kiva muisto joskus, muistaisi mitä se elämä silloin oli tuoreessa perheessä.

Odotuksessa on tapahtunut käänne hieman kremppaisempaan suuntaan. Eilen nimittäin kun olin kaverin kanssa kahvilla niin tuolista noustessa viilsi yhtäkkiä aivan julmetusti lonkkaan. Sitten illalla kotona viilsi aika ilkeesti aina istuessa tai noustessa tai hieman jalkoja koukistaessa. Lonkat ja alaselkä onkin sitten kipunoineet eilisestä asti ja yö tuli nukuttua melko kehnosti. Tänään olenkin sitten yllättäen ollut aika väsynä. Sain onneksi käytyä kirjastossa jo eilen ja mukaan tarttui muutama vauvoihin ja odotukseen liittyvä kirja. Kiinnostavimmalta vaikuttaa Anne Kaustion toimittama Esikoinen tulee taloon- Elämä muuttuu, näkökulmia, myyttejä ja tositarinoita elävästä elämästä. Siinä esikoisen saaneet äidit ja myös muutamat isät kertoilevat kokemuksiaan ja ajatuksiaan odotuksistaan ja todellisuudesta vauvan tultua taloon aina milloin mistäkin vinkkelistä. Vähän olen alkanutkin jännittämään miten käy parisuhteen, miten jaksamisen, miten ystävyyssuhteiden yms. vauvan tultua pistämään kaiken uusiksi? Olen tässä miettinyt tämänhetkisiä hyviä puolia, mitkä osaltaan varmaankin auttavat sopeutumaan vauva-arkeen, mm.; tykkään ja olen tottunut olemaan kotona lähes kaiken aikaa eli koti ei ala varmaan vaikuttamaan vankilalta niin herkästi, kun viihdyn täällä muutenkin mitä mainioiten. En ole koskaan pitänyt aikatauluihin sidotuista harrastuksista, joten niitä ei siis ole eikä niistä näin ollen tarvi luopuakaan. En ole koskaan ollut perfektionisti, osaan siis toivottavasti olla armollinen itselleni, enkä välitä vaikka huusholli ei olekaan niin tiptop. Olen hoitanut etenkin n. 1-vuotiaita, mutta kaikenkaikkiaan 2kk-5-vuotiaita lapsia ja tiedän että ihan muutama tuntikin ottaa yllättävästi voimille, vaikka lapsi olisi miten helppo hyvänsä, ihan se jatkuvasti valppaana olo väsyttää eli kokemusta lapsenhoidosta on, vaikka ei aivan vastasyntyneen. Sitten joitan huonoja puolia, mitkä varmasti tulevat tekemään arjesta hankalaa; olen erittäin huono aamuihminen, olen huonovointinen, äreä ja vähän masentunutkin aamuisin jos en saa nukkua juuri niin pitkään kuin huvittaa. Pelkään miten lemmikkien hoito ja huomioiminen sujuu vauvan ohella vaikka toki mieskin auttaa. Miten sopeudun pitkään yksin ja rauhassa asuneesta sinkusta perheenpyörittäjäksi? Toisaalta sinkkuaikoina kaipasin jo perheen tuomaa hulinaa, joten nyt sitten sitä saan. Miehen ja parin eläimen kanssa eläminen ei vielä ole liikoja voimavaroja vaatinut, mutta mites vauvan? Olen mukavuudenhaluinen ja usein hieman laiskakin, tosin nyt odotusajalla olen muuttunut siinä suhteessa, liekö vaan sitä perinteistä pesänrakennusviettiä että hihat heiluvat eri tavalla kuin ennen? Parisuhde, jaksanko huomioida miestä enää muun ohella tarpeeksi? Viime aikoina olo on ollut hieman ristiriitainen miehen kanssa. Kun se ei ole kotona, on ikävä ja kun se on kotona ja yrittää pussailla ja halia niin tekisi mieli työntää se pois. Ja sitten väsyn jos se vaatii huomiota, mutta tavallaan kuitenkin haluan että se on kotona. Ota nyt tosta sitten selvää. Oikeastaan sama juttu ihan koirankin kanssa, hermot meinaa mennä kun se tulee kerjäämään huomiota, mutta jos se ei makaa vieressä niin heti pitää mennä kattomaan missä se on. Ristiriitaista.

Hih, eräässä seuraamassani odotusblogissa on ihan hiljattain jakauduttu onnellisesti. En toki kerro että missä, että pääsee itse ensimmäisenä kertomaan ilouutisen. Aika jännää miettiä että ei sitä itselläkään kovin kauaa aikaa enää ole. Nyt tuntuu taas, että aika on lähtenyt kiitämään, lauantaina enää tasan 2 viikkoa laskettuun!

Täällä onkin mennyt pari päivää oudosti kipeenä. Luulen että kai jotain flunssan tapaista, vaikka oireina on lähinnä vaan täysin uupunut ja voimaton ja jotenkin outo olo. Torstaina puhkuin vielä energiaa, imuroin, tiskasin ja mieskin totesi, että siivoan kuin hullu. Perjantaina sitten heräsin, kaiketi suhteellisen hyvin nukutun yön jälkeen, söin aamupalan ja nukuin jälleen enempi vähempi koko päivän. Tämän päivän ohjelma on ollut melkolailla sama. Yöllä hikoilin niin reippaasti, että epäilin jo lapsivesien menneen kun alushousutkin olivat kauttaaltaan kosteat ja lakana ja reidet samoin, mutta niin oli yöpaita ja tyynykin, että siis oli vaan tullut hikoiltua jättisian lailla. Kuumetta ei mitattaessa ole ollut, mutta aika laiskasti olen jaksanut mittailla, ehkä ihan siksi kun tuntuu että kuume nousee varmasti kun yrittää saada tuon tyhmän elohopean mittarissa alas, kun saa ravistella kätensä irti ennenkuin mihinkään liikahtaa. Olo on ollut kurja ja tukala. Jotenkin sellainen outo, ettei ihan normaalilta flunssaltakaan vaikuta. Tietysti olen sitten miettinyt, että ennakoiko tämä jotain alkavasta synnytyksestä? Vauvakin tuntuu olleen hieman vaisumpi, mutta antaa kuitenkin onneksi sen verran elonmerkkejä etten siitä ole huolissani. Eilen olin myös jotenkin kamalan itkuherkällä päällä pitkästä aikaa. Mietin että jos torstaina annetuista verikokeista rhesus-negatiivista varten selviääkin, että vereni on alkanut muodostamaan vasta-aineita ja joudun hätäsektioon. Tajusin etten ole ollenkaan varautunut sektion mahdollisuuteen. Alatiesynnytys ei pahemmin pelota, mutta sektio pelottaa sitten senkin edestä. Ei multa ole koskaan leikattu mitään muuta kuin hiukset, joten tuntuu vaan aivan kamalalta ajatukselta että maha viillettäisiin auki. En halua ajatella asiaa, vaikka jotenkin tuntuu, että kai siihenkin pitäisi edes vähän varautua. Sitten itketti se, että jos kuolenkin, enkä pääse iloitsemaan vauvasta ja kävi sääli miestä. Sitten itketti sekin, että jos joudun olemaan yötä sairaalassa ennen kuin varsinainen synnytys lähtee kunnolla käyntiin ja mies joutuu tulemaan kotiin yöksi, että miten kurjalta tuntuu sitten erota. Sitten itketti, kun miehellä alkoi eilen urheiluharrastus, mistä se on jo vuosia haaveillut, mutta jota ei ole sen paikkakunnalla Irlannissa ollut mahdollisuus harrastaa ja se oli niin innoissaan ja tohkeissaan, että tietysti piti ihan liikuttua kyyneliin sitä tohkeilua katsellessani. Tänään on onneksi ollut itkemisen kannalta rauhallista, mutta edelleen tajuton väsymys päällä ja vauva tuntuu puskevan kohti virtsarakkoa ja peräaukkoa siihen malliin, että väkisinkin miettii että joko se on sieltä kohta tulossa? Toivoisin kyllä että viikon ainakin malttaisi siellä pysyä ettei olisi ennenaikainen. Toisaalta olisi myös kiva, että sinnittelisi siellä helmikuulle, niin sitten meillä olisi synttärit samassa kuussa. Toisaalta ensi perjantaikin olisi aika metka, kun meillä on silloin miehen kanssa yksivuotispäivä. Toisaalta ja toisaalta.

Ensiviikolle onkin siunaantunut ihan mukavasti aktiviteettia, ettei ajan pitäisi käydä pitkäksi sillä saralla. Sitten jos saisi vielä nämä pienimmätkin nippelinappelihommat hoidettua täyteen valmiuteen. Sain torstaina ison säkin ihania käytettyjä vauvan vaatteita, mutta ne odottovat vielä säkissään läpikäymistä, nyt ei vaan riitä energia. Tuo jälleen plussan puolelle hivuttautunut säätila ulkonakaan ei piristä sitten yhtään. Huomenna ollaan menossa ystäväpariskunnan kanssa ulos syömään, että jotain kivaa tiedossa ja pian. Toivottavasti olisi silloin vaan vähän pirteämpi olo. Ei tällasta koomaa vaan jaksa. Jassoo, ei kuumetta, jos tuohon mittariin on luottaminen. Miksi siis tällainen olo?

Vaihdoin jälleen sivupohjaa itsepiristykseksi ja tällä kertaa päädyin tähän. Edellisten postausten hymiöt ovat jostain syystä pompanneet ihan omille paikoilleen, mutta en jaksa niitä alkaa poistelemaan.

Viimepäivät ovat olleet, noh… yhtä itkua. Suurin itkun aihe tapahtui keskiviikkona, kun vanhempien koira, joka virallisesti aikoinaan hankittiin mulle lukioaikoina, mutta joka muutettuani jäi siis vanhemmilleni jouduttiin viemään lopetettavaksi vakavan sairastumisen takia. Halusin ehdottomasti mukaan saadakseni hyvästellä koiran, vaikka äiti pelkäsi ihan oikeasti, että joudutaan sen jälkeen vielä lähteä synnyttämään. Tilanne oli toki kamala, itkua tuli väännettyä, mutta tuntui hyvältä, että sai olla loppuun asti mukana hyvästelemässä koiraa. Koira oli kyllä koko ajan oikein rauhallinen, ikään kuin olisi tajunnut mitä tapahtuu ja hyväksynyt tilanteen. Keskiviikko meni siis itkiessä. Torstaina omassa kodissa, oman koiran kanssa pystyi jotenkin lähes unohtamaan koko tapahtuneen päivän ajaksi, käytiin miehen kanssa tekemässä hieman joluostoksia, leivoin joulukakun, kateltiin pari leffaa kunnes kömmittiin sänkyyn ja rupateltiin niitä näitä ja yhtäkkiä taas muistin tapahtuneen ja itkin sitten puoliyötä miehen lohdutellessa. Koiran kannalta lopettaminen oli ainoa oikea ratkaisu, muuten se olisi vaan kärsinyt kohtuuttomasti jos sitä olisi yrittänyt alkaa leikkaamaan, mikä ei kuitenkaan olisi taannut paranemista tai paljoa pitempää ikää. Olihan se elänyt jo hyvät lähes 12 vuotta. Tuntuu silti vaan niin uskomattomalta, että vielä viimeviikolla se oli täällä hoidossa, makasi sängyssä jaloissani kun lueskelin sängyssä ja nyt se on kuollut. Jotenkin sitä voi hämätä itseään ja kuvitella, että siellä se elää vanhempieni luona niinkuin aina ennenkin. Ensiviikolla olen menossa sinne piparien leivontaan niin sitten varmaan taas tilanne iskee tajuntaan oikein kunnolla. Tänään olen itkenyt useampaakin asiaa; tietysti koiraa, sitten yritin alkaa lukemaan tenttiin, mutta totesin että tässä on mennyt jo useampi päivä lukematta ja en kyllä millään saa noita tiiliskiviä enää luettua ensi keskiviikolle. Mies sitten meni vitsailemaan jotain josta pahastuin ja tunsin itseni isoksi lihavaksi luuseriksi.  Tämä syksy on todella ollut yhtä aloittamista ja kesken jättämistä noiden opintojen osalta. Itkin sitten miehelleni sitä, että sen mielestä olen vain lihava luuseri ja se lohdutteli että en todellakaan ole, vaan kaikista paras, seksikkäin ja että mulla on tärkeämpiäkin asioita nyt käsillä kuin opinnot. Sitten kun olin taas rauhoittunut alettiin puhumaan lähestyvästä synnytyksestä innoissaan ja todettiin, että eihän tässä ole enää kahta kuukauttakaan laskettuun aikaan. Ensin siinä intoiltiin kunnes purskahdin jälleen itkuun. Mies siinä ihmetteli että mikäs nyt taas tuli ja sain itkusta värisevällä äänellä sanottua että pelottaa. Ja jälleen mies sai lohdutella aikansa. Lopulta sain itkultani vitsailtua, että muutenkin kasvaneen vessapaperikulutuksen lisäksi tarvitaan nyt myös ekstrapaperia silmieni ja nenäni pyyhkimiseen.

Tällaista. Eilen sain vielä jonkun jännetulehduksen tai minkälie luupiikin oikeaan jalkaani, että nyt en pysty kävelemään kuin varpaillani sillä jalalla, on nääs todella kipeä.

Uunissa kohoaa jälleen joulukakku. Ajattelin niitä kaiken kaikkiaan kolme vääntää. Vähän helpotusta äidille jouluvalmisteluissa, kun kaikki lapset perheinemme vanhemmillemme taas mennään jouluksi ja onhan mulla tässä aikaa.

Maanantaina oltiinkin tutustumassa Kättärille. Kunpa pääsisin siihen huoneeseen missä oli se iso amme, niitä ammeita kun on siellä vaan siinä yhdessä huoneessa. No mun tuurilla vaikka pääsisinkin niin sitten se ei joko tunnukaan hyvältä tai tapahtuu jotain ennen ammeeseen menoa, etten voikaan sinne mennä. Eipä siellä ollut ihmeempiä, mielestäni näytti ihan viihtyisältä, että ei ympäristön puolesta valittamista ainakaan. Täytyy vielä toivoa, että sattuisi mukavat kätilöt kohdalle. Sinänsä en nyt niin ihmeitä niiltäkään odota pääasia että hoitaa hommansa ja mies on sitä varten, että mulla olisi mahdollisimman mukava olla kuin vaan siinä tilanteessa voi. Mies myös varmasti pitää huolen siitä että toiveitani kuunnellaan.

Vauvan vaatteet odottavat yhä pesijäänsä. Alkuperäissuunnitelmien mukaan piti pestä ne marraskuun aikana. No, jospa vaikka tässä joulukuun aikana saisi sen homman tehdyksi. Joko ensiviikolla tai joulun jälkeen. Tammikuuksi riittikin vielä tuota hankintojen tekoa ja pientä nyhräystä. Varmaan vaunutkin pitää hyvissä ajoin pistää valmiuteen ja vaikka yrittää totuttaa koiraa niihin. Ehkä käyn harjoituslenkillä. Hoitopöytälipasto kaipaa vielä hoitopöytätason kiinnitystä ja kaikenlaista. No kiva, ettei tekeminen tyssää tammikuussa. Ei kuitenkaan mitään kovin suurta enää. Sairaalakassin ajattelin ainakin osittain pakkailla jo ensiviikon aikana.

Vähän aneeminen postaus tuli, mutta eipä tämä mielikään ole mikään ratkiriemukas. Nyt pelastamaan kakku uunista ja sit jos vaikka yrittäisi kuumaa jalkakylpyä, jos vaikka hieman auttaisi tohon jalkaan.

Jouluista viikonloppua!

Pöh, olisin pistänyt tähän masukuvan, mutta en osaa. Tai osaisin jostain photopucketista, mutta en jaksa alkaa sellaiseen liittymään ja latailemaan sinne kuvia tätä varten. Omista kuvatiedostoista sain tuohon vaan sellanen jättikuvan, jota en osannut pienentää.

No mutta sitten asiaan. Kiteytettynä voi sanoa, että joka toinen päivä on ollut ihan hyvä ja joka toinen päivä aivan kamala. Uni tulee suunnilleen joka toinen yö. Tämä on ollut itkuviikko ja eilen sitten itkin niin, että varmaan lapsena viimeksi parkunut yhtä toivottomasti. Itkusta ei meinannut tulla loppua niin millään. Kaikki lähti jostain mitättömästä pikku kinasta, huusin miehelle kamalia loukkauksia ja mies sitten ihan aiheellisesti suuttui ja minä sitten itkin, itkin ja itkin. Makasin sängyllä nenäliinakasan keskellä parkumassa lähes koko päivän. Sangen rattoisaa.

Tänään on taas kaikki mukavasti. Miehen kanssa saatiin jo kinamme sovittua ja käytiin tuossa koiran kanssa yhdessä lenkillä ja suunniteltiin huomisen Ikean reissua. Viikonlopun aikana pitäisi sitten saada makuuhuone ns. vauvavalmiiksi, mitä nyt pinnasänkyä joudutaan odottelemaan jouluun asti. Mutta sillekin on sitten tila valmiina.

Tuntuu hurjalta, että pian tässä mennään viimeistä kolmatta, tai laskutavoista riippuen mennään jo. Kesä meni hujauksessa kaikenlaisia vauvaopuksia selaillen ja odotussivuilla surffaillen. Tunnelma oli hieman verrattavissa siihen, kuin olisi hankkimassa uutta koiraa. Silloinkin ahmin paljon kirjallisuutta koirista ja roduista ja suunnittelin minkälaisen patjan hankin koiran sänkyyn yms. yms. Sitten syksy on mennyt myös muihinkin asioihin keskittyen ja välillä melkein unohtaen, että on raskaana. Nyt sitten taas alkaa uudenlainen odotus ja jännitys, loppusuora. En edes melkein ota tammikuuta ollenkaan lukuun, koska se on viimeinen kuukausi ja periaatteessa se vauvahan voi sieltä tulla maailmaan hetkenä minä hyvänsä. Marras, joulu… Onneksi tässä on vielä joulu välissä. Tuntuu, että aika menee vauhdikkaammin ja rattoisammin. Olen aina tykännyt joulusta, mutta näin vanhemmiten se on turhan usein meinannut jäädä muiden kiireiden jalkoihin. Lapsena sitä odotti ja nykyään sitä vaan ihmettelee, että mitä, taasko se on joulu? Sikälikin joulu tuntuu nyt merkityksekkäämmältä, kun asun jonkun (eli miehen) kanssa yhdessä. Ei koristele kotia vaan itseään varten. Tänä jouluna haluaisin pienen joulukuusenkin. Aattoa olen aina viettänyt vanhemmillani, minne kokoontuu myös sisko ja veli perheineen. Tuntuu hurjalta, että nyt minulla on oma perhe, josta yksi jäsen tosin vielä masussa. Nyt on minä, mies, koira ja masuasukki. Erityisesti jouluna on mukavaa, kun ei tarvi palata joulun vietosta tyhjään kotiin. Vaikka olen minä siihenkin tottunut ja muutaman hulinapäivän jälkeen se on tuntunut ihan hyvältäkin. Aika jännää, että pian täällä on jatkuvaa hulinaa ihan omasta takaa.

Kävin tänään antamassa verta hemoglobiinia ja rhesus negatiivisen tutkimista varten. Vähän aneeminen olo ollut kyllä, mutta saapi nähdä tarvinneeko aloittaa raudansyöntiä. Jostain syystä on rauta-arvot olleet aina hyvät, vaikka olen ollut yksipuolinen kasvissyöjä iät ja ajat. Nyt syön lisäksi kanaa ja välillä lihaakin. Muuten vointi on ollut väsymystä ja mielialojen heilahteluja lukuunottamatta todella hyvä. Koiran kanssa pystyn vielä suht pitkiä ja reippaita lenkkejä tekemään, mihinkään ei satu, ei ole vielä ummetusta, peräpukamia, raskausarpia tai närästystä. Eli vähällä on tähän asti selvitty. Täytynee vaan toivoa, että ei sitten kaikki nämä vaivat kaadu niskaan muutaman viikon päästä. Ainoastaan jos on ollut kova touhu päivän mittaan päällä niin iltaisin särkee lonkat ja alaselkä kävellessä, mutta ei sekään mitään sietämätöntä kipua ole.

Huonoista yöunista on ollut se etu, että on ollut aikaa tunnustella vauvan liikkeitä. Se selkeästi liikkuu eniten öisin. Hauskaa kun nykyään erottaa jo silmällä potkut ja välillä näkyy, kun se kääntyilee ja näkee kun  möykky vilistää ihon alla mahan toiselta puolelta toiselle. Pikku alien.

Hurjaa, että pian alkaa 27. viikko! Se on jo tavallaan sama kuin 30. ja 30. tuntuu jo ihan viime metreiltä. Tuntuu, että on ollut jo pitkään tämän raskautensa kanssa vasta alussa. Huimaa, että nyt alkaa olla jo enempi lopussa.

Lopuksi vielä tällainen:

Huh mitä vuoristorataa! Tänään on oikeastaan ollut ihan hyvä päivä, kun olen päättänyt ettei tarvi stressata ja tehdä ihan kaikkea. Kuitenkin juoksin sitten luennoille, jotka oli peruttu. Sitten olen koko päivän siivonnut tehdäkseni tilaa makuuhuoneen muutokselle, mikä tehdään huomenna. Sitten olen itkenyt kolme kertaa, vai oliko se neljä? Lähinnä ihan aiheetta tai naurettavan pienestä. Hormonit ja yliväsymys, mikä ihana olotila.