Odotusta (parisuhdesopalla)

Tässäpä meidän synnytyskertomus:

Maanantaina 2. helmikuuta 2009 rv.39+2 kello oli noin 23.50. Mies oli juuri tullut töistä ja avasi tietokoneen. Minä makasin jo sängyssä ja nousin mennäkseni vessaan. Noustuani tunsin napakan kivun jossain alavatsan ja takapuolen tienoilla ja hieman ihmettelin että mikäs se oli. Vessassa pissattuani nousin seisomaan vetääkseni housut jalkaan kun yhtäkkiä hulahti kunnon lorahdus lämmintä nestettä jalkovälistä ja valui pitkin reisiä. Ei ollut epäilystäkään mitä se oli. Huusin miehelle että nyt tulee lapsivettä. Mies ei tietenkään alkuun uskonut, mutta kun kävelin makuuhuoneeseen niin sitä alkoi lorottaa sitten ihan yhtämittaa ja mieskin tajusi että se ei ole pissaa. Menin suihkun puolelle seisomaan vesien loristessa ja soitin Kättärille. Siellä neuvottiin tulemaan seuraavana päivänä puolelta päivin näytille jos supistuksia ei tule ja vesi on normaalia ja kysyttiin että onko lapsi kiinnittynyt. Niinpä jäimme sitten odottamaan.

3. helmikuuta, Klo: 01.00. Ensimmäinen menkkakipumainen supistus tulee. Se oli lyhyt ja melko lievä. Seuraava tuli noin 10 minuutin päästä. Sitten niitä alkoi tulla n. 8 minuutin välein, mutta mielestäni ne olivat liian lyhytkestoisia kunnon supistuksiksi. Sitten niitä alkoi tulla useammin, enkä kyennyt enää makaamaan sängyssä. Soitin vanhemmilleni, jotka olivat lupautuneet kyyditsemään sairaalaan. Olin vähän epävarmana, että onko tässä nyt tarvetta vielä lähteä, mutta äiti sanoi että isä lähtee tulemaan heti ja että ehdottomasti pitää mennä. Äidilläni oli myös alkanut synnytykset vesien menolla ja siitä supistuksilla ja synnytykset olivat melko nopeita. Soítin jälleen Kättärille ja sieltä toivotettiin tervetulleeksi. Isä sitten tuli ja me siinä juotiin vielä teetä. Sitten lähdettiin ja pyysin pysähtymään Shellillä hakemaan Jaffaa. Autossa tuntui että supistukset jopa hieman lieventyivät ja epäilin passitetaanko meidät takaisin kotiin.

Klo: 3.15. Kättärillä kätilö tuli ottamaan vastaan ja sanoi, että ei tästä enää kotia lähdetä ja niinpä isä sitten lähti kotiin ja me päästiin miehen kanssa heti synnytyssaliin, Siinä makoilin ensin n. 45 min. käyrillä, jonka jälkeen kätilö tarkisti tilanteen. Olin 3cm auki. Sain peräruiskun ja menin sitten vessan kautta suihkuun. Suihkussa supistukset kovenivat, mutta lämmin suihku ja oikean asennon löytäminen auttoivat hieman. Viihdyin suihkussa puolisen tuntia, kunnes alkoi tulla hieman sekava olo. Sitten siirryin istumaan säkkituoliin. Mies hieroi selkää, ensin se auttoi, mutta sitten taas ei ja piti vaihtaa asentoa. Supistukset kesti hyvin kun seisoi ja nojaili kyynärpäillään sänkyyn ja keinutteli lanteita. Ongelmana alkoi vaan olla väsymys etten jaksanut enää pysyä pystyssä ja supistuksia tuli jo niin tiheään, että olisi pitänyt hyppiä kokoajan sängystä seisomaan.

(Sairaalan synnytyskertomuksesta):

Klo: 05.45. Aloitetaan ulkoinen KTG- rekisteröinti ja saan ilokaasua. Ilokaasu auttaa aluksi ja varsinkin supistusten välillä on rento olo ja tuntuu että voisi nukahtaa.

Klo: 06.15. Aloitetaan Skalp-KTG- rekisteröinti.

Klo: 06.17. Kohdunsuu auki 5cm.

Käyn muistaakseni jossain tässä välissä vielä vessassa ja sitä tarkoittaa vissiin sairaalan synnytyskertomuksen virts+ merkintä.

Klo: 06.45. Haluan epiduraalin ja kätilö alkaa valmistella minua siihen.

Klo: 07.00. Anestesialääkäri tulee vihdoin ja saan maailman kamalimman supistuksen. Huudan kuin hyeena ja kohdunsuu tarkistetaan, olen 10cm auki!!! Olen siis auennut 5cm. n. 40 minuutissa. Siinä sitten anestesialääkäri toteaa, että eipä ehditä epiduraalia laittamaan ja toivottaa onnea. Tunnen oloni todella epätoivoiseksi kun en saa mitään apua kipuun.

Klo: 07.04. Kätilö vaihtuu ja samassa huoneeseen tulee muutamia opiskelijoita. Minulle laitetaan pudendaalipuudutus, josta en koe olevan mitään helpotusta. Höngin ilokaasua ja olen kuulevinani että kaikki mieheni mukaan lukien nauraisivat kovaäänisesti. Kun keskityn ja katson tarkkaan, huomaan kuitenkin ettei kukaan naura. Olen kuolla kivusta ja väsymyksestä.

Klo: 07.50. Aloitan ponnistamisen ähkimällä kyljelläni. Koska vauvan sydänäänet ovat monotoniset ja ajoittain takykardiset minut laitetaan poikkipöydälle, eli jalat sellaisiin telineisiin, mikä vähän helpotti koska olin aivan liian väsynyt pitääkseni itse jalkojani mitenkään järkevästi. Porukka hälisee ympärillä. Minua käsketään olla huutamatta ja ponnistaa. Supistukset alkavat olla harvoja ja niitä stimuloidaan oksitosiinilla. En tunne muuta kuin mieletöntä kipua, mutta yritän ponnistaa minkä pystyn.

Klo: 07.55. Lopulta lääkäri tulee auttamaan vauvaa imukupilla synnytyksen nopeuttamiseksi. Episiotomia tehdään oikealle puolelle. Vauvaa vedetään kaksi kertaa imukupilla. Vauva syntyy helposti minun ponnistaessa reippaasti.

Klo: 07.59. Meille on syntynyt reippaasti huuteleva poikavauva rv. 39+3! =)

Saan heti vauvan vatsalleni. Mies itkee ja minä vaan tärisen shokissa. Istukka tulee ulos 08.10. Minua aletaan kursimaan kokoon. Paikkaaja ilmeisesti vielä harjoittelee, koska toinen kätilö neuvoo vieressä. Minua ärsyttää vähän kun joudun kuuntelemaan mitä ja miten siellä laitetaan niitä tikkejä, mutta olen samalla liian väsynyt, sekaisin ja onnellinen välittääkseni enempää.

Poika pestään ja tutkitaan ja saa 9 Apgar-pistettä. Yksi miinus meni hieman sinertävästä väristä. Käyn nopeasti suihkussa ja pääsen makaamaan poika sylissä sänkyyn ja poika alkaa imeä. Sitten vauva nukahtaa ja se kapaloidaan vauvansänkyyn ja me saamme aamiaista.

Klo: 11.04. Siirrymme lapsivuodeosastolle. Minut kärrätään rullatuolissa, koska vasen jalka on lähes tunnoton.

Olo on onnellinen ja epätodellinen. Olemme miehen kanssa aivan sekaisin. Ei siinä nukkua pysty, vielä moneen päivään. =)

Saimme terveen maailman suloisimman pojan! Selvisin ilman epiduraalia! Ehkä joskus teen kaiken vielä uudestaan jos luoja suo, koska kyllä palkinto on monin verroin sen tuskan väärti. =)

Muuten meillä menee oikein mukavasti. Poika nukkuu yöt n. kolmen tunnin syöttövälein. Välillä tissillä olo on helppoa ja joskus taas vähän hankalampaa känäämistä, mutta kärsivällisyydellä siitä selviää.

Mielialat ovat alkaneet olla vähän herkemmällä. Tässäkin kirjoitan itkuisin silmin, kun kaikki vaan itkettää, vaikka siis onnellinen olen enempi kuin koskaan. Kuulostaa varmaan ristiriitaiselta. =) Hormoonit ja vähät yöunet… Nyt jos kerkeisi vaikka suihkuun kun poitsu söi juuri ja mies huolehtii nyt siitä.

Ainiin, yksiviikkoisen kunniaksi poitsulta irtosi napanuoran tynkä! Ihanaa! =)

Mikä kumma siinä on että monta kuukautta hurahtaa tuosta vaan ja jaksaa odottaa, mutta sitten kun kyse on enää muutamasta hassusta viikosta niin sitä muuttuu kamalan kärsimättömäksi? Tietysti se, kun kaikki valmistelut ja suunnitelmat on tehty ei voi kuluttaa enää aikaansa niiden parissa. Toisaalta olen kuitenkin sitä mieltä, että parempi että ne on tehty, ettei sitten tule yllättävää kiirettä jos jotain nyt sattuu piakkoin jo tapahtumaan. Eniten ehkä ottaa päähän tämä päälle langennut väsymys. Veikkaan että ulkona vallitsevalla harmaalla “syyssäällä” on paljonkin tekemistä sen kanssa. Ei oikein ulos huvita mennä ja sisälläkin masentuu jos vahingossa sattuu vilkaisemaan ulos.

Olen jakanut tämän loppuodotuksen viikkoihin. Yllättävää! Ei sitä oikein kuukausiinkaan voi enää jakaa. Tällä viikolla ohjelmassa parin kaverin tapaaminen, vuosipäivä miehen kanssa ja vanhempien luo saunomaan meno. Ensi viikolla olisi myös tarkotus yrittää treffata kavereita, virittää hoitotaso ja käydä läpi vielä kaikki vauvan tarvikkeet ja kehitellä niille jotkut hyvät omat paikat, mistä sitten kaiken löytää näppärästi. Jos jaksan niin pitäisi käydä varaamassa aika kasvohoitoon ja ripsien ja kulmien värjäykseen, kun sain joululahjaksi sellaisen lahjakortin. Se on onneksi voimassa maaliskuun puoleen väliin, että vauvan tulon jälkeenkin kerkiää jos tiukille menee muuten.

Jotenkin jänskättää, että minkä näköinen tyyppi täältä onkaan tulossa? Onko se tyttö vai poika? Millainen temperamentti sillä on? Muistuttaako enemmän äitiä tai isää, vaiko isoäitiä? Miltä tuntuu sitten vauva-arki? Ja kaikkien vanhempien tavoin toivon, että vauva on ennen kaikkea terve. Olen enimmäkseen varautunut siihen, että vauva-arki on uuvuttavaa, etenkin aluksi, mutta uskon että vauva tuo kyllä niin paljon ylitsevuotavia onnentunteita, että ne peittoavat kaikki väsymykset ja ongelmat kuusnolla. En ole kauheasti uskaltanut kuvitella mitään ruusunpunaisia kuvitelmia, ettei sitten arki iskisi shokkina. Ei sitten tarvitsisi selitellä, että tiesin kyllä, että tämä on väsyttävää, mutta en arvannut että näin totaalisen uuvuttavaa, tai tiesin kyllä, että vauva tarvitsee paljon huomiota, mutta että siinä on sitten totaalisen kiinni kokoajan… No, kaikkeen tuskin voi vaan varautua, vaikka miten yrittäisi. Varmasti jotkut asiat pääsevät kuitenkin yllättämään.

Lepäily ja iisisti ottaminen on kyllä oikeastaan ihan mukavaa nyt. Olen huomattavasti paljon parempaa seuraa kun en ole kuluttanut itseäni aivan puhki. Tässä on nyt hyvä kerätä voimia tuleviin koitoksiin, kun vielä on mahdollisuus. Ei tässä mikään kiire vielä ole.

Trallalallalei! Viikot ne senkun paukkuvat. Kammotus. Alkaako tämä odotus olemaan todellakin jo lopun puolella? Muistan kun juuri puheltiin äidin kanssa että eihän tässä ole kuin kolmisen kuukautta enää ja nyt voi hyvin puhua jo kolmesta viikosta. Toki voi mennä enemmänkin taikka vähemmän, sehän tässä onkin niin jännää, kun ei voi tietää. Jostain olen saanut päähäni, että tämä vauva tulisi jo ennen laskettua aikaa ulos. Ei siihen mitkään merkit kyllä viittaa, mutta ehkä juuri siksi. Kun tähän asti olo on ollut enimmäkseen mitä mainioin ja jaksan edelleen tehdä reippaita ja suht pitkiäkin lenkkejä koiran kanssa ja touhuta, niin sopisi jotenkin kuvaan, että itse synnytys tapahtuisi jotenkin tosi yllättäen ja spontaanisti hieman etuajassa ilman sen kummempia varoituksia. Toisaalta olen kyllä ajatellut, että mun tuurilla kärvistelen vielä pari viikkoa lasketun ajan yli. Tiedäpä tuota sitten.

Nyt on hankintojen puolesta sentään kaikki valmiina, että lapsi on nyt tervetullut! Ei puutu kuin rintapumppu, jonka ajattelin hankkia vasta sitten kun näen mikä on todellinen tarve. En vaan viitsi hankkia jotain joka maksaa n. 60e kun varmuutta sen tarpeellisuudesta ei ole.

Perjantaina ostettiin sitten musta Brion Primo turvakaukalo.  Ollaan siihen miehen kanssa kumpikin erityytyväisiä. Taas tuntuu, että ollaan nyt jotenkin askelta lähempänä h-hetkeä, kun on oikein turvakaukalokin valmiina. Tuntuu kyllä välillä hassulta, kun kämppä on täynnä vauvaan viittaavaa tavaraa, mutta vauvaa ei vielä näy, muuta kuin heiluvina möykkyinä vatsassani. Hoitopöytälipasto ja pinnasänkykin ovat nököttäneet täällä varmaan jo pari kuukautta, että niihin on jo niin tottunut, että ne vaan on eikä tule enää ajatelleeksi miksi ne on.

Torstaina olisi sitten neuvolalääkäri. Oikeastaan odotukset ei tolta lääkärikäynniltä ole kovin kummoset. Eniten kiinnostaa että onko kohdunsuulla ja kohdunkaulalla tapahtunut mitään kehitystä. Viimeksihän kohdunsuu oli napakasti kiinni ja kohdunkaula 3cm, mutta siitä onkin jo pari kuukautta. Jotenkin en luota että lääkärini osaisi antaa mitään erityisiä painoarvioita vauvasta. Tai siis en niihin mitenkään sokeasti luottaisi.

Yöt alkavat olemaan massun kanssa hankalia. Tuntuu että pystyy olemaan toisella kyljellään ehkä max. 30min. ja sitten särkee jo lonkkia ja kylkiä siihen malliin että on käännyttävä puhisten. Tyynyjä olen yrittänyt asetella sinne tänne, mutta nekin tuntuu hankalilta ja sitten nekin on aseteltava aina kääntyessä uudestaan. Joka kääntymisen yhteydessä tulee myös pieni vessahädän tunne, että sielläkin tulee rampattua. Yritän tässä vielä lopetella kahvinjuontia, kun olin ajatellut olla ilman tämän viimeisen kuukauden, mutta sekin on hankalaa kun ei sitten herää niin millään. No onneksi tätä ei kauaa enää kestä.

Hmm.. Pitää nyt yrittää ottaa vielä kaikki irti tästä “haahuilusta”, kun voi vapaasti tehdä mitä lystää. Kohta voisi alkaa vaikka katella jotain leffaa. Kirjaa olenkin ehtinyt jo lueskella ja lenkkeillä koiran kanssa. Pyykitkin pesty ja viikonloppuna siivottiin miehen kanssa. Miehellä on kanssa joku vimma saada paikat kuntoon vauvaa varten. Se olisi heittämässä kaikkea pois mistä itse ajattelen että voihan sitä vielä tarvita. Toisaalta kaapit ja komerot tuppaa aina olemaan täynnä just noita “voisihan niitä vielä tarvita” tavaroita ja eihän niitä yleensä koskaan sitten tarvitse. Tai sitten kun tarvitsisi niin niitä ei enää edes muista ja hankkii kuitenkin uuden. Pitäähän tänne alkaa raivaamaan enempi tilaa kanssa sitten kaikille vauvan tavaroille, etenkin sitten kun se kasvaa ja alkaa olla lelua jos toista. Vaikka itse varmasti yritetäänkin hankkia mahdollimman harkiten leluja eikä haluta totuttaa lasta siihen että tavaraa tulisi ja olisi ylenpalttisesti niin varmaan ihan lahjoina sitten tulee ties mitä. Onneksi jouluun on aikaa ja samaten vauvan 1-vuotissynttäreihin. Eikä se lapsi onneksi lelujenkaan päälle vähään aikaan pahemmin ymmärrä. Sitten ne ongelmat vasta alkavat kun aletaan toivoa jotain My Little Pony-Bratz-Lego-whatever-juttuja ja sitten ihmetellään että mihis kaappiin ne ängetään. No siinä vaiheessa toivottavasti asuttaisi jo tilavimmissa nurkissa. Toisaalta aika menee niin nopeasti että tässähän tulee jo kiire muuttaa. No, mutta asia kerrallaan. Jos nyt ensin vaikka odottaisi että se vauva sieltä syntyisi.

Pikaista bloggausta kiireen keskeltä. Eli saatiin miehen kanssa lopulta asiat selvitettyä. Oli tossa taas pari päivää vähän vaikeempaa, mut sit saatiin puhuttua, itkettyä (mieskin itki) ja minä vielä kirjoitin sille viiden sivun kirjeen. Olen käyttänyt tätä kirjetaktiikkaa voitokkaasti muutaman kerran, kun saan ilmaistua asiat paremmin kirjoittamalla, ei ajatukset katkea kesken eikä sanat katoa, eikä toinen pääse siihen sitten keskeyttämään ja saa sanottua ihan kaiken mitä mieltä painaa. Etenkin kun me riidellään englanniksi, siis ylipäätään kommunikoidaan englanniksi, niin riitatilanteissa on usein vaikeeta löytää oikeita sanoja. Mutta nyt siis kaikki on taas kunnossa, mies on pyytänyt anteeksi ja minä olen pyytänyt omat riehumiseni anteeksi, kumpikin rakastetaan toisiamme ja halutaan edelleen olla yhdessä koko loppuelämä. Joulua ei siis ole peruttu.:)

Muuten olen ahkeroinut vauvan vaatteita pesten, myös peitot, toppapuvut, lakanat ja harsot on nyt pesty. Vielä jotain pientä tosin pesemättä, mutta ei sellaista tärkeää mitä tarvitsisi heti vauvan syntymän jälkeen.

Mulla on alkanut tässä touhutessani uudenlaiset kivut, kaiketi jonkunlaiset kivuliaammat esisupparikivut tai että alkaa kohdunkaula lyhentyä ja kohdunsuu pehmetä. Pitää kai alkaa ottamaan pikkuhiljaa iisimmin tonne viikolle 37+0 asti, että vauva ei syntyisi ennenaikaisena. Vaavi on muuten alkanut pyörimään aktiivisemmin ja muksauttelee varsin mukavasti vähän väliä virtsarakkoon. Muutenkin tuntuu, että pissalla saa juosta vielä entistäkin enemmän ja usein sitten tulee vaan pari tippaa.

Mutta juu, pitemmittä puheitta, kiirettä pukkaa, joten pitää juosta! Miten musta tuntuu, et mä nykyään jaksan ihan mitä vaan, vaikka viimekin yönä nukuin 2h ja äskettäin tunnin päikkärit? Ihme energiaa, vaikka samalla oonkin välillä niin väsy että meinaa jalat lähteä alta ja kävelen seiniä päin. Mutta kuitenkin touhuun kokoajan jotain siivousta, pyykkäystä, paketointia, koiran kanssa lenkkeilyä ja kaupoissa juoksua ja jaksan jopa lähteä kaupungille kaveria tapaamaan. Kuukausi sitten tuntu, et jos koiran kanssa oli ollut vartin ulkona niin ei sitten enää jaksanut yhtään mitään. Ihan kummaa. Ja huomenna meillä taas siivotaan ja leivotaan.:)

Puh, olen oikeasti yrittänyt kirjoittaa tänne monta kertaa, aloittanut ja sitten pyyhkinyt kaiken pois ja jättänyt sikseen. Nyt jos yrittäisi taas paremmalla menestyksellä. Kirjoituksen keskeyttämiseen on ollut milloin mikäkin syy, kone juminut, ajatukset katkenneet tyystin tai tullut jotain kiireisempää.

Lauantai-illasta asti aloin kärsimään kamalasta hammassärystä. Särky oli kuitenkin sunnuntaipäivänä ihan siedettävää, joten ajattelin että josko se siitä ja siivosin ja touhusin kuin hullu ja kävin koirankin kanssa tunnin lenkillä. Illalla sitten tavanomaisten touhupäivän jälkeisten lonkka-ja selkäsärkyjen lisäksi paheni taas toi hammassärky. Koko leukaa särki ja melkein koko päätä ja yhteen isoon hampaaseen ei voinut koskea ollenkaan. Kuitenkin sitten maanantaina onnistuin vitkuttelemaan hammaslääkärille soiton kanssa niin, että sanoivat että pitää soittaa uudestaan tiistai-aamuna heti kaheksalta jos hoitoon mielii päästä.  Siinä sitten kärvistelin ja nukuin jo kolmannen yön noin 2h. Tiistai-aamuna pääsinkin sitten onneksi heti hammaslääkärille ja siellä olikin jo syksyllä paikatun hampaan juureen tullut jotain mätää. Se sitten putsattiin ja pistettiin jotain lääkettä ja taas joku väliaikainen paikka päälle ja nyt toivottavasti selviää vauvan syntymään ja sitten heti taas hammaslääkärille röntgeniin ja juurihoitoon. Äiti sitten ihmetteli kun en saanut mitään antibioottikuuria, kun jos on ollut joku tulehdus ja päässyt verenkiertoon. Hui! No eiköhän ne siellä hammaslääkärissä tiedä. Toivotaan.

Tänään olenkin sitten siivoillut ja parhaillaan vauvan vaatteet hurisevat koneessa! En tajua miksi sekin on nyt muka niin jännä juttu pestä jotain vauvan vaatteita. Kai se tuo taas hieman lähemmäs todellisuutta. Ensin ajattelin lykätä koko homman jonnekin joulun jälkeen, mutta sitten oli aikaa ja äitikin taas jo totesi, että niitä olisi jo hyvä alkaa pesemään, kun ei voi tietää millon se vaavi päättää maailmaan tulla.

No nyt tällä hetkellä taas vituttaa ja itkettääkin. Syynä mies. Tässä onkin jonkun aikaa mennyt ihan hyvin, mutta tänään se sai mut kyllä vihaseks. Enste pyysin sitä viemään koiran ulos kun tulee töistä (oletin sen tulevan joskus viiden maissa) ja lähetin viestin ettei se valittaisi kun tulee kotiin ja jos heti pyydän sitä viemään koiraa ulos. Pyysin ihan siksi koska olin siivoillut tosi paljon päivän aikana ja saanut just yhen vähän kivuliaamman supparin, joten aattelin että parempi jos mies vie koiran. No sitten se tulee kotiin seittämältä, henki kaljalta haisten, ei siinä mitään, ei ollut kuitenkaan kännissä, mut sil oli työkaveri mukana ja muutama kalja kans. No ei sekään mikään paha ole, mut olin vähän kärttysenä et se tuo työkaverin tänne kysymättä multa mitään, mähän oisin voinu pomppia täällä vaikka alasti. Sit ku olin vähän kärttysenä ni se sit alkaa valittaa, et mitä mä nyt taas oikein valitan ja sanoin et ois kiva tietää etukäteen jos se on pyytäny jonkun tänne ja se vaan jatko et mitä mä valitan ja sanoin sit et mäkin sit rupeen tekee ihan mitä lystää kysymättä siltä mitään ja sit se hermostu täysin ja huus et tee vittu mitä haluut. Et onpa kiva mieli taas. Aattelin jo et lähen tästä vanhemmille yökylään ku tuskin tän illan aikana saadaan mitään parempaa enää aikaseks, siis sovittua mitään. Menee varmaan vaan pahemmaks kun se noi muutamat kaljansa taas juo, vaikka ei niitä paljoa ole. Toki on sillä rankkaa, täl viikolla seittämän päivän työputki ja sitäkin pelottaa ja huolettaa vauvan tulo, vaikka sitä tosi innoissaan odottaakin. Mut silti oli miten rankkaa hyvänsä ni silti vituttaa tollanen. Niin ja mähän sen koirankin sitten vein ennen sen tuloa, kun en tiennyt millon se on tulossa. Sillä on kännyssä se mikälie credit (mikskä sitä nyt suomeks sanotaan) loppu, et tiesin kyl ettei se voi tekstailla tai soittaa, mut ois sit menny vaik ostamaan sitä, et ois voinu ilmottaa.

Tästäkin tuli taas tällanen laidasta laitaan postaus, et tekis mieli poistaa koko roska, mut olkoon. Harmittaa eniten, kun olin tossa jo niin innoissani kaikesta ja sit mies tulee ja pilaa mun hyvän mielen. Ihan kun tässä muutenkaan niin riemuissaan ois viimeaikoina ollut ni sit ku vihdoin ois kaikki vähän paremmin ni sit mies pilaa kaiken. Kiitti vitusti!

Kokeilen nyt ensimmäistä kertaa uutta kirjoituspaikkaa ja asentoa, kun koneella istuminen 15 minuuttia pidempään pöydän ääressä alkaa olla jo melko inhottavaa tämän käsien puutumisen takia. Nyt ei kädet ainakaan nouse turhan korkealle, joten ei pitäisi puutuakaan. Tässä onkin hauskaa samalla seurailla mahan pomppimista, kun se on tuossa silmien ja koneen välissä. Niin ja meinasi unohtaa mainita, että istun nyt siis mukavasti sängyllä läppäri sylissä tyynyihin nojaten.

Mitäs tässä onkaan tapahtunut sitten viimosen? Ainakin vauvan vaatteita on tullut osteltua, että eiköhän ne ala jo riittämään. Etenkin kun on vihjailtu, että niitä olisi lahjaksikin tulossa. Sitten olen onnistunut lukemaan tenttiinkin ihan kivasti. Sain tosin tietää, että mulla on viikko lisää lukuaikaa, kun olin kattonut tenttipäivän vahingossa perusopintojen kohdalta ja toi tentti kuuluu aineopintoihin. Eli aineopintojen tenttipäivä onkin vasta viikkoa myöhemmin. En millään malta odotuttaa joululahjashoppailuja vasta tentin jälkeen, joten aion vyöttää kupeeni ja änkeä hulinaan jo huomenna, kun veronpalautusten pitäisi kilahtaa tilille. Nyt olen onneksi oppinut etten enää änkeä pahimpaan ruuhka-aikaan keskustaan, kun siellä on sellainen olo, että joku jyrää suunnilleen yli, kun köpöttelen hitaammin mahani kanssa. Lisäksi en tykkää muutenkaan, kun tuntuu että tuupitaan ja tulee hieman turvaton olo. Eikös sitä näin joulun alla pitäisi olla oikein erityisen ystävällinen ja kanssaeläjiään huomioiva? Ei ainakaan täällä ihanassa pääkaupungissa. Sama se jos jää joku onneton raskaana oleva jalkoihin. Ei sellaisia ainakaan istumaan päästetä niille varatuille paikoille. No joo, täytyy tosiaan vältellä noita ruuhkia, kun onneksi pystyy.

Tekemisen intoa riittää vielä ihan kivasti. Vaikka väsymyskin on taas vaivannut hieman enemmän. Nytkin tekisi mieli vetäistä tirsat ja eilen tuli päiväuniteltua kahteenkin otteeseen. Jotenkin tämä väsymys ja toisaalta hirveä tekemisen tarve on purkautunut sitten kärttyisyytenä. Miehelle on tullut motkoteltua aika reippaasti ilman järkevää syytä. Eilen esimerkiksi sain kamalan raivokohtauksen kun mies oli unohtanut hellan levyn päälle. Siinä sitten mäkätin, että tappaa vielä meidät kaikki tulipalossa ja että voisi olla pikkasen huolellisempi. Jooh, sattuuhan noita. Itselläkin on joskus jäänyt levy päälle yms. mutta eilen sitten tuli pultattua oikein urakalla. Yksi kestomäkätyksen aihe on myös se jos mies ei heti paikalla älyä vaihtaa hikisiä ja haisevia sukkiaan puhtaisiin työpäivän jälkeen. Että raskaan työpäivän jälkeen kotiin ihanan ja rakastavan avovaimon luokse, joopa. Mies parka. Se jopa eilen osti mulle pikkujoululahjaksi jumppapallon, kun olen sellaisesta haaveillut. Pitää yrittää nyt pitää nämä turhat mölyt mahassa. Muuten menee ihan kivasti. Ei ole ollut mitään suurta draamaa ja mies on urheasti kestänyt nämä viimepäivien nalkutukseni ja öiden, koska silloin nalkutan tietysti sen kuorsaamisesta.

En yleensä jaksa manailla säitä, mutta nyt kyllä alkaa masentaa. Sataa, sataa ja sataa. Joulutunnelmaan voi yrittää virittäytyä ainoastaan vetämällä verhot visusti ikkunoiden eteen. Koiran kanssa lenkkeily ei inspiroi. Aamulla yhdentoista aikaan herätessä on varma, että on vasta aamuyö pimeydestä päätellen. Ankeaa.

Eipä tässä nyt taida muuta ihmeellistä ollakaan kirjoteltavana. Ensi maanantaina on taas neuvola ja myös tutustumiskäynti synnärille. Tänään olisi ollut perhevalmennuksen toinen kerta, mutta en sitten jaksanut nousta sinne, kun oli jo 8.15 ja tuli melko katkonnaisesti nukuttua. Viime kerta oli niin turhan tuntuinen, että enpä usko että missasin mitään erityistä, kun kuitenkin löytyy samat jutut netistä/kirjoista.

Äh, nyt kyllä taidan mennä kuitenkin päikkäreille. Sen verran väsyttää, että ei tässä mitään oikein jaksa alkaa tekemäänkään ja netissäkin surffailu vaan väsyttää lisää.

Pöh, lunta piti muka tulla KOKO Suomeen, mutta mihinkäs muuhun heräsinkään, kuin sateen ropinaan? Noh antaahan tuollaiset lupaukset toki toivoa. Eilen oli oikeasti sellainen fiilis, että lunta voisi kohta jopa tullakin, sen verran kylmä oli.

Mies on työhaastattelussa. Yritin nukkua vielä kun se lähti, mutta ei siitä tullut sitten mitään, huonosti nukutusta yöstä huolimatta. Meille tuli pientä riitaa tuossa sunnuntaina, ei mitään mullistavaa tai kummoista, mutta nyt ollaan kumpikin jääräpäisesti mökötetty aina tähän päivään saakka. Odotan mieheltä anteeksipyyntöä, näköjään taas turhaan. Mies yritti kaiketi omalla tökeröllä tavallaan osoittaa katumusta sunnuntaina tuomalla minulle suklaata, mutta olin jo saanut makeayliannostuksen joulutorttujen muodossa, joten tyrkkäsin suklaan tylysti sivuun. Eilen töistä kotiutuessaan mies kantoi pöydälle lasin kokista jäillä ja tuli hetken päästä sanomaan, että se on sitten mulle. Oliko se sitten tulkittavissa myös epämääräiseksi sovintoyritykseksi? En tiedä. Voin tulla vähän vastaan, mutta sen on aivan turha mököttää, kun itse koko sopan aloitti. Vaikka varmaan onkin toista mieltä. Pöh.

Muuten olen yllättänyt itseni hankkimalla tenttikirjat eilen ja alkamalla jo pänttäämään. Vaikka aihepiiri ei kaikista kiinnostavin olekaan ei lukeminen tuntunutkaan yhtään hankalalta ja aloin jopa hiukan kiinnostumaan siinä lukiessani. Juuri tällaisesta tunteesta opiskellessani nautin. Se tunne on vaan ollut kateissa nyt melko pitkään. En saa otetta, en kiinnostu ja kaikki energia menee turhaan stressaamiseen. Nyt on kuitenkin positiivinen mieli tämän tentin suhteen. Tenttiin on aikaa vielä kolme viikkoa, eikä tässä ole mitään ihmeitä taikka kiireitä, paitsi ensiviikolla on yksi kolmen päivän pikakurssi, mutta muuten aikaa on kivasti. Lisäksi aika kuluu joutuisammin kun on jotain tekemistä, muutakin kuin vauvajuttujen ihmettelyä ja suunnittelua.

Eilen kehitin paniikkia kahvin juomisestani. Ajattelin että juon sitä ihan liikaa. Piti sitten oikein mitan kanssa laskea paljon sitä tulee päivässä juotua ja tulos oli 1,5-3dl. Harvemmin kuitenkaan edes tota kolmea. Eli ei kai se kovin ylenpalttisesti olekaan? Yhteen mukiin menee ehkä hiukan enempi kuin 1,5dl ja se tulee juotua, sitten yleensä otan toisen mukillisen, mutta en koskaan saa sitä juoduksi enempää kuin ehkä pari pientä siemausta.

Olen tässä harmitellut kun en alkanut jo aiemmin kirjoittamaan tuntojani tästä raskaudesta. Nyt en enää oikein edes muista alkukesän ja kesän tunnelmia. Raskaustestin tehtyäni olin lähinnä melko epäuskoinen. En tuntenut mitään suurta riemua tai mitään, lähinnä epäuskoa. Kai juuri siksi kun kaikki kävi niin nopeasti. En ollut ehtinyt pitkään suunnitella, että nyt olisi sopiva aika vauvalle ja sitten ehtinyt odottaa sitä, että milloin tärppäisi. Tietysti olin sillä tavoin asiaa ajatellut, että kun mieskin sitä ehdotti, niin ajattelin että mikä ettei, että nyt on ihan hyvä hetki. Mutta jotenkin olin kuvitellut että se ei tapahdu niin helposti. Ajattelin, että varmaan ainakin vuosi siinä menee ennenkuin tärppää. Siksi oli jotenkin vaikea tajuta mitään, kun raskaustestiin ilmestyi kaksi viivaa. Asian salassapito tuntui yllättävän helpolta. En siis tuntenut mitään suurta halua mennä kuuluttelemaan asiaa. Tuntui jotenkin kivalta, kun oli salaisuus. Toisaalta välillä puheissaan piti varoa, ettei lipsauttele jotain pahoinvoinnista tai siitä, ettei voi juoda alkoholia. Asiahan oli varmasti melkoinen yllätys koko lähipiirille. Vanhemmat ja sisarukset ottivat uutisen iloisesti yllättyneenä vastaan. Vanhemmatkin tointuivat yllättävän nopeasti alkushokista ja äiti alkoi heti kutomaan vauvalle villapukua. Kaverit suhtautuivat asiaan kuka mitenkin. Suurin osa tuntui olevan onneksi aidosti onnellisia puolestani. Jotkut suhtautuivat asiaan käytännöllisesti tyyliin “mikäs siinä, tässä iässähän niitä olisi hyvä alkaa biologiankin kannalta saamaan..” Pari järkyttyi enemmän. Joo, musta ei ole enää ratkiriemukasta bileseuraa vähään aikaan. Välistä olen miettinyt, että kaverit karttelevat tämän asian myötä, mutta totuus on, että karttelen minäkin. Jotenkin olen vaan halunnut velloa näissä vauva-ajatuksissani, enkä halua kyllästyttää kavereitani niillä. Sitten taas kun en oikein niistä viitsi pahemmin puhua, niin en oikein tiedä mistä puhuisin. Monet keskustelut tuntuvat jäävän kovin yleiselle tasolle. Onneksi myös muutamien hyvien kavereiden kanssa pystyy puhumaan ihan samoista jutuista kun ennenkin, miehistä, opiskeluista, muista ihmissuhteista, väsymyksestä yms. mistä milloinkin jotenkin syvällisemmin. Jotkut kaverit myös jopa heittäytyvät innoissaan vauva-arjen kuvitteluun, ilman että niitä tarvitsisi siihen mitenkään johdatella. On vaan ikävää, että joidenkin kohdalla joudun jotenkin varomaan puhumasta pahemmin vauva-asioista. Ne kysyvät “mitäs sulle kuuluu?” mutta en voi paljoa muuta vastata kuin “mitäs tässä” ja jotain ympäripyöreää. Jos ne ei sanallakaan kysy mitään raskaudestani niin en sitten viitsi siitä alkaa puhumaankaan. Sitten minä kuuntelenkin loppuajan niiden työmurheita yms. Jotenkin on vaan epäreilua, että ihmiset saavat kyllä jauhaa työjutuistaan, ihmissuhteistaan, reissusuunnitelmistaan, talon remonteistaan yms. vaikka millä mitalla ja hyvän ystävän tavallaan kuuluu ymmärtäväisenä jaksaa kuunnella, mutta sitten taas niinkin luonnollinen juttu kuin raskaus ja vauvat on jotenkin tabu ja siitä puhumista pitää ymmärtää välttää ei aina ehkä täysin, mutta suuremmilta osin. Jotenkin tuntuu, että monet kaverit haluaisivat vaan säilyttää kanssakäymisen ja puheenaiheet entisenlaisina, ilman että niitä kiinnostaa pätkääkään mitä ajatuksia mun päässä pyörii, kun odotan sentään ensimmäistä lasta. Ne tuntuu vaan pelkäävän muutosta suhteissa ja sitten ne alkaa jotenkin vältellä. Kyllä minä osoitan yleensä kiinnostusta kavereiden elämänmuutoksiin, kyselen jos on ollut työ/ihmissuhde yms. pulmia, että mites ne asiat ja kuuntelen kun kaverit tilittää. Osa kavereista taas ei kysy mitään raskauteeni liittyvää tai tuntojani vauvan tulosta millään tavalla kun nähdään. Kuitenkin kun se nyt vaan varmaan melko ymmärrettävästi on tällä hetkellä suurin juttu elämässäni niin on kurjaa, että siitä ei sitten voi puhua. Yllättäen nyt sitten muutama sellainen kaveri, jotka ennen ovat olleet ehkä hiukan etäisempiä ovat olleet kiinnostuneempia raskaudestani ja puivat mielellään itsekin vauvan saamisen ihmeitä, mutta sitten taas muutama läheisempi kaveri ovat etääntyneet, eikä selkeästi oikein tiedä enää miten suhtautua muhun.

No asiat nyt karkasivat ystävyyssuhteiden puimiseen, vaikka niistä ei alunperin ollut ollenkaan tarkoitus kirjoittaa.

Voi yök. Pitää oppia, ettei kokistakaan kannata enää niin kamalasti juoda, kun nyt röyhdätyttää niin maan vietävästi. Menisikö vielä jatkamaan hiukan unia vaiko koiran kanssa ulos? Ei kyllä huvita tuo ulkoilma sitten yhtään. Vähän tarttee kyllä lepäillä ennenkuin jaksaa tarttua tenttikirjaan.

Nyt rupesi vähän oksettamaan. Pieni lepo ennen ulkoilua siis.

Tännekin pääsee vihdoin kirjoittelemaan. Tai vihdoin ja vihdoin, mutta tuntuu, että viime lauantaista olisi jo pieni ikuisuus.

Kaikenlaista tässä onkin taas tapahtunut. Miehen alkoholin käytössä tuli rajua takapakkia ihan puun takaa. Oli jäänyt lauantaina töiden jälkeen työkavereiden kanssa iltaa istumaan ja se oli sitten mennyt reippaasti överiksi. Sunnuntainakin mies oli sitten vielä sellaisessa kunnossa, että päätin pakata kassini ja koiran ja pakenin vanhemmille. Mies tokeni sekoilustaan vasta maanantaina ja sitten alkoi katumuspommitus. Ma-ti ilta ja yö selviteltiin asiaa ja minä sitten lopulta myönnyin antamaan vielä mahdollisuuden. Olen ollut nyt vähän ehkä liiankin tyly sitä kohtaan tämän episodin jälkeen, koska haluan, että se todella ymmärtää tilanteen vakavuuden ja että olen tosissani, kun sanon että näin ei voi jatkua. Nyt voisi ehkä osoittaa jo hieman rakkauttakin. Mies jo epäilikin, että olen menettänyt kaiken rakkauden jo sitä kohtaan, mutta sanoin ettei näin todellakaan ole. Jos rakkautta ei olisi, se olisi lentänyt ulos jo ensimmäisestä möhlimisestään. Nyt se sai kolmannen ja viimeisen mahdollisuutensa. Sitten kun on vauva niin tällaiset lipsahdukset ei vaan enää vetele. Piste.

Mutta siinäpä se episodi kaikessa lyhykäisyydessään. Olin jo ajatellut, että en viitsisi parisuhdettani sittenkään kovin yksityiskohtaisesti täällä puida ja kun tuntui, että se olisi jo lähtenyt parempaan suuntaan, siksi laitoin nuo sulutkin tuohon parisuhdesoppaan. Ensisijaisesti haluan pitää tätä enempi puhtaasti odotusblogina, mutta voin kyllä mainita jos taas jotain kriisejä syntyy, en kuitenkaan pysty täällä kirjoittelemaan kuin mitään ei olisi tapahtunut jos kerta on.

Sitten neuvolalääkäri-kuulumisia: Olin siellä siis tänään. Neuvolatädin kanssa ei ollut mitään ihmeempiä, hieman kyseli voinnistani ja totesi että näytänkin vähän väsyneeltä. Seuraavaan neuvolaan ei olekaan kuin noin 2,5 viikkoa ja samana päivänä on ensimmäinen perhevalmennus! Kivuutta! Vaikka olenkin usein kuullut, että eipä ne kummosempia ole ollut, mutta ihan kivaa silti. Lääkäri sitten tutkaili multa paikat, (kylläpä se muuten teki kipeää). Kohdunsuu oli kiinteä ja kiinni ja pituus 3cm. Sf-mitta oli 26cm. Yläkäyrillä mentiin, mutta oli kuitenkin ihan ok, lisäksi kun ultrien mukaan raskausviikkoja olisi nyt 27+4. Painoa oli tullut viimekerrasta lisää 1,3kg, eli ei paha. Verenpaine 120/70. Pissanäyte puhdas. Hb:tä ei nyt katottu, mutta se on ollut todella hyvä koko raskauden ajan, joten varmaan vieläkin ihan ok. Vauva voi hyvin, vähän yritti karkuun dobbleria, mutta lopulta sykkeeksi saatiin 150. Eli sydän on sykkinyt nyt 150-155 välillä. Sitten otin puheeksi stressiunettomuuteni ja lääkäri kirjoitti oitis sairaslomaa kuun loppuun. Sanoi, että nyt kannattaa keskittyä tässä loppuraskaudessa vaan raskauteen. Tuli todella hyvä mieli, kun nyt ei tarvitse jännittää mitään, kun saa luvan kanssa vaan olla. Jos uni ei yöllä tule, niin ei haittaa, kun ei tarvitse minnekään aikaisin herätä. Jo se helpottaa suunnattomasti unen tuloa. Parempi mieli siis.

Miehellä on kova katumus päällä ja se lupasi töiden jälkeen kyhätä uuden kirjahyllyn pystyyn, että pääsen sitten pistämään kaikki ympäri huonetta lojuvat kirjat ja roinat hyllyyn. Vanhasta päästiin onneksi eilen eroon, mutta nyt sen sisältö on vaan täällä epämääräisissä pinoissa lattioilla ja pöydillä. Tuskastuttaa tällainen keskeneräisyys! Eilen saatiin uusi pinnasänky kootuksi. Saatiinkin nyt käytetty, mutta kuin uudenveroinen Brio:n sänky todella edullisesti. Ollaan saamassa myös vähän käytetyt Baby Björnin kantoreppu ja sitteri edullisesti samasta paikasta. Eli kaikkinensa saadaan kaikki nämä samaan hintaan kuin jos oltaisi ostettu Ikeasta alunperin suunnittelemamme pinnasänky. Lisäksi kun vanhemmat olivat luvanneet jo tuon Ikean pinnasängyn joululahjaksi, nii he nyt sitten hankkivat kaiken tämän meille lahjaksi, eli omasta pussista ei mene mitään ja kuitenkin hyväkuntoinen laatutavara kyseessä. Eipä tässä olekaan enää kuin turvakaukalo hankintalistalla, siis suuremmista ostoksista ja se ostetaan tammikuun aleista. Nyt kun tuo pinnasänky tuossa komeilee, niin alkaa tosissaan tuntumaan, että tänne on ihan oikea vauva pian tulossa. Ehkä pistän sinne nallen vauvan makuupussiin köllimään ja leikin, että se on vauva. No, menisi kyllä hieman överiksi.

Mitäs muuta. Niin mies lupasi tehdä vielä illalla lempiruokaani. Tosin mulla ei ole yhtä ainoaa lempiruokaa, mutta pitääpä miettiä mitä tekisi mieli. Kunnon pihvikin voisi olla pitkästä aikaa poikaa, nyt kun lihansyöjä taas olen.

Juu siitäkin piti kirjoittaa, että olin äsken koiran kanssa oikein hikilenkillä. Olin kävellyt n. 20-30min. niin reipasta vauhtia, että hiki tuli ja sitten alkoikin yhtäkkiä pyörryttämään. Olisi vissiin kannattanut hieman rauhallisempaan tahtiin mennä. Olin vielä kävellyt suht kauas kotoota, että kotiinpäin tulo olikin sitten sellaista mummoköpöttelyä ja välillä piti ihan pysähtyä kun tuntui että silmissä alkaa sumentua. Kivuliasta ei onneksi ollut. Saas vaan nähdä millaiset harjoitussupparit tulee illalla ja alkaako joka paikkaa kolottamaan. Nyt on tosiaankin alkanut noita harjoitussuppareita tulemaan jo aika paljon, etenkin jos on touhunnut enempi tai istunut pitkään paikoillaan.

Ainiin. Me kehitettiin miehen kanssa eilen hankala ongelma: nimittäin mihin piilottaa toisillemme hankitut joululahjat? Asutaan kaksiossa ja ei täällä noita hyviä piilopaikkoja paljoa ole. Etenkin kun kumpikin varmaan miettii samoja piilopaikkoja. Ainoa olisi oma alusvaatelaatikko, mutta sekin pursuaa jo niin täynnänsä, että ei sinne oikein mahdu. Kinkkinen dilemma. Mulla on muutama juttu piilotettuna isyyspakkausta varten, mutta tarvii varmaan miettiä parempaa kätköä.

Eipä sitten erityisempiä. Apua, ensiviikolla marraskuukin on jo puolivälissä!

Edit. Tässä vielä tuore massukuva eiliseltä eli 26+4. Opin viimein liittämään tähän kuvan!

Pöh, olisin pistänyt tähän masukuvan, mutta en osaa. Tai osaisin jostain photopucketista, mutta en jaksa alkaa sellaiseen liittymään ja latailemaan sinne kuvia tätä varten. Omista kuvatiedostoista sain tuohon vaan sellanen jättikuvan, jota en osannut pienentää.

No mutta sitten asiaan. Kiteytettynä voi sanoa, että joka toinen päivä on ollut ihan hyvä ja joka toinen päivä aivan kamala. Uni tulee suunnilleen joka toinen yö. Tämä on ollut itkuviikko ja eilen sitten itkin niin, että varmaan lapsena viimeksi parkunut yhtä toivottomasti. Itkusta ei meinannut tulla loppua niin millään. Kaikki lähti jostain mitättömästä pikku kinasta, huusin miehelle kamalia loukkauksia ja mies sitten ihan aiheellisesti suuttui ja minä sitten itkin, itkin ja itkin. Makasin sängyllä nenäliinakasan keskellä parkumassa lähes koko päivän. Sangen rattoisaa.

Tänään on taas kaikki mukavasti. Miehen kanssa saatiin jo kinamme sovittua ja käytiin tuossa koiran kanssa yhdessä lenkillä ja suunniteltiin huomisen Ikean reissua. Viikonlopun aikana pitäisi sitten saada makuuhuone ns. vauvavalmiiksi, mitä nyt pinnasänkyä joudutaan odottelemaan jouluun asti. Mutta sillekin on sitten tila valmiina.

Tuntuu hurjalta, että pian tässä mennään viimeistä kolmatta, tai laskutavoista riippuen mennään jo. Kesä meni hujauksessa kaikenlaisia vauvaopuksia selaillen ja odotussivuilla surffaillen. Tunnelma oli hieman verrattavissa siihen, kuin olisi hankkimassa uutta koiraa. Silloinkin ahmin paljon kirjallisuutta koirista ja roduista ja suunnittelin minkälaisen patjan hankin koiran sänkyyn yms. yms. Sitten syksy on mennyt myös muihinkin asioihin keskittyen ja välillä melkein unohtaen, että on raskaana. Nyt sitten taas alkaa uudenlainen odotus ja jännitys, loppusuora. En edes melkein ota tammikuuta ollenkaan lukuun, koska se on viimeinen kuukausi ja periaatteessa se vauvahan voi sieltä tulla maailmaan hetkenä minä hyvänsä. Marras, joulu… Onneksi tässä on vielä joulu välissä. Tuntuu, että aika menee vauhdikkaammin ja rattoisammin. Olen aina tykännyt joulusta, mutta näin vanhemmiten se on turhan usein meinannut jäädä muiden kiireiden jalkoihin. Lapsena sitä odotti ja nykyään sitä vaan ihmettelee, että mitä, taasko se on joulu? Sikälikin joulu tuntuu nyt merkityksekkäämmältä, kun asun jonkun (eli miehen) kanssa yhdessä. Ei koristele kotia vaan itseään varten. Tänä jouluna haluaisin pienen joulukuusenkin. Aattoa olen aina viettänyt vanhemmillani, minne kokoontuu myös sisko ja veli perheineen. Tuntuu hurjalta, että nyt minulla on oma perhe, josta yksi jäsen tosin vielä masussa. Nyt on minä, mies, koira ja masuasukki. Erityisesti jouluna on mukavaa, kun ei tarvi palata joulun vietosta tyhjään kotiin. Vaikka olen minä siihenkin tottunut ja muutaman hulinapäivän jälkeen se on tuntunut ihan hyvältäkin. Aika jännää, että pian täällä on jatkuvaa hulinaa ihan omasta takaa.

Kävin tänään antamassa verta hemoglobiinia ja rhesus negatiivisen tutkimista varten. Vähän aneeminen olo ollut kyllä, mutta saapi nähdä tarvinneeko aloittaa raudansyöntiä. Jostain syystä on rauta-arvot olleet aina hyvät, vaikka olen ollut yksipuolinen kasvissyöjä iät ja ajat. Nyt syön lisäksi kanaa ja välillä lihaakin. Muuten vointi on ollut väsymystä ja mielialojen heilahteluja lukuunottamatta todella hyvä. Koiran kanssa pystyn vielä suht pitkiä ja reippaita lenkkejä tekemään, mihinkään ei satu, ei ole vielä ummetusta, peräpukamia, raskausarpia tai närästystä. Eli vähällä on tähän asti selvitty. Täytynee vaan toivoa, että ei sitten kaikki nämä vaivat kaadu niskaan muutaman viikon päästä. Ainoastaan jos on ollut kova touhu päivän mittaan päällä niin iltaisin särkee lonkat ja alaselkä kävellessä, mutta ei sekään mitään sietämätöntä kipua ole.

Huonoista yöunista on ollut se etu, että on ollut aikaa tunnustella vauvan liikkeitä. Se selkeästi liikkuu eniten öisin. Hauskaa kun nykyään erottaa jo silmällä potkut ja välillä näkyy, kun se kääntyilee ja näkee kun  möykky vilistää ihon alla mahan toiselta puolelta toiselle. Pikku alien.

Hurjaa, että pian alkaa 27. viikko! Se on jo tavallaan sama kuin 30. ja 30. tuntuu jo ihan viime metreiltä. Tuntuu, että on ollut jo pitkään tämän raskautensa kanssa vasta alussa. Huimaa, että nyt alkaa olla jo enempi lopussa.

Lopuksi vielä tällainen:

Huh mitä vuoristorataa! Tänään on oikeastaan ollut ihan hyvä päivä, kun olen päättänyt ettei tarvi stressata ja tehdä ihan kaikkea. Kuitenkin juoksin sitten luennoille, jotka oli peruttu. Sitten olen koko päivän siivonnut tehdäkseni tilaa makuuhuoneen muutokselle, mikä tehdään huomenna. Sitten olen itkenyt kolme kertaa, vai oliko se neljä? Lähinnä ihan aiheetta tai naurettavan pienestä. Hormonit ja yliväsymys, mikä ihana olotila.