Pikaisesti yritän kirjoittaa kun poju nukkuu. Näistä nukkumisista kun ei koskaan tiedä kestääkö ne 5 min. vai 3h, joten…

Mistä aloittaisi… Vauva-arki on sujunut ihan odotetusti. Mitään ns. yllätyksiä ei ole tullut ja poju on vielä selvinnyt toistaiseksi ilman kummempia vaivoja. Silti ei tämä mitään pelkkää ihanuutta ole. Poju ei vielä tajua, että öisin olisi tarkoitus nukkua ja joskus se ei nuku kyllä oikein päivälläkään enempää kuin max. 20min. torkkuja. Aika lailla siinä sitten muut hommat, kuten blogin kirjoittelu jää, kun yrittää noilla nukkumistauoilla epätoivoisesti suorittaa kaikkea A:sta Ö:hön, yrittää yleensä huonolla menestyksellä itsekin levätä tai sitten vaan möllöttää, eikä jaksa eikä viitsi tehdä mitään kun ajattelee että poju kuitenkin herää jos jotain yrittää alkaa tekemään ja niin se kumma kyllä ihmeen usein meneekin, aina vessaan menoja myöten.

Yöt nukutaan max. 2h putkeen, siis poju nukkuu ja minä valvon siitä n.30min.-1h kuulostellen että poju varmasti hengittää. Poju on nyt nukkunut kolme yötä omassa pinnasängyssään. Kaksi yötä jotenkuten menetteli ja viime yö taas oli jostain syvältä ja melkein olisin voinut myydä pojun eniten tarjoavalle. Päivät menee yllättävän hyvin olemattomista yöunista huolimatta. Kunhan ylös pääsee ja saa jotain murkinaa nassun alle jossain välissä niin pärjää. Illalla iskee kyllä taas kovempi väsymys. Nyt ollaan tehty myös lähes päivittäin tunnin tai pitempiäkin vaunulenkkejä koiran kanssa ja se piristää kanssa kovasti ja oma kunto alkaa kasvaa.

Imetys välillä sujuu hyvin ja välillä vähemmän hyvin. Välillä tapellaan ja nyrkki menee vaan suuhun, ei saada kunnon otetta ja kun vihdoin saadaan niin sitten nukahdetaan. Alussa olin jatkuvasti huolissani ettei poju saa tarpeeksi maitoa, mutta eilinen neuvolakäynti osoitti että nälkää ei nähdä. Poju painaa jo 4630g ja on 57cm pitkä. Iso jätkä jo! Muutenkin neuvolassa oli kaikki ok ja pojua kehuttiin valppaaksi ja lihaksikkaaksi. Niskaakin jaksaa kannatella jo pitkään hyvin.

Parhainta äitiydessä on tämä uskomaton rakkaus mitä voi pientä ihmistä kohtaan tuntea. Kun tappelun ja hermojen menetyksen jälkeen poju vihdoin imee rintaa kunnolla tulee ihan liikutuksen kyynel linssiin pojua siinä katellessa, maailman suloisinta katseltavaa. Parasta maailmassa on oma pieni possu. <3

Äh, nyt siellä öhistään taas siihen malliin että kohta varmaan herätään. Parempi lopettaa tähän tai muuten ei ehdi tätä postata.

Kiitokset muuten kommenteista! Synnytykset tosiaan voi olla niin erilaisia, että ei kannata kauheesti synnytystä ennakoivia tuntemuksia vertailla keskenään. Ja kyllä istuminen sattui ekan viikon. Ei tullut istuttuakaan kuin vaan sohvalla. Ylös nouseminenkin oli melkosta tuskaa. Mut kyllä se siitä sitten onneksi. Ja jotenkin noi alun kivut kesti vielä siinä alkuhuumassa suht hyvin.

Lisää joskus taas, kun sellainen sauma löytyy.

Aika muuten lentää! Helmikuu on mennyt täysin ohi. Pojuhan on ihan kohta jo kuukauden!