Odotusta (parisuhdesopalla)

Pikaisesti yritän kirjoittaa kun poju nukkuu. Näistä nukkumisista kun ei koskaan tiedä kestääkö ne 5 min. vai 3h, joten…

Mistä aloittaisi… Vauva-arki on sujunut ihan odotetusti. Mitään ns. yllätyksiä ei ole tullut ja poju on vielä selvinnyt toistaiseksi ilman kummempia vaivoja. Silti ei tämä mitään pelkkää ihanuutta ole. Poju ei vielä tajua, että öisin olisi tarkoitus nukkua ja joskus se ei nuku kyllä oikein päivälläkään enempää kuin max. 20min. torkkuja. Aika lailla siinä sitten muut hommat, kuten blogin kirjoittelu jää, kun yrittää noilla nukkumistauoilla epätoivoisesti suorittaa kaikkea A:sta Ö:hön, yrittää yleensä huonolla menestyksellä itsekin levätä tai sitten vaan möllöttää, eikä jaksa eikä viitsi tehdä mitään kun ajattelee että poju kuitenkin herää jos jotain yrittää alkaa tekemään ja niin se kumma kyllä ihmeen usein meneekin, aina vessaan menoja myöten.

Yöt nukutaan max. 2h putkeen, siis poju nukkuu ja minä valvon siitä n.30min.-1h kuulostellen että poju varmasti hengittää. Poju on nyt nukkunut kolme yötä omassa pinnasängyssään. Kaksi yötä jotenkuten menetteli ja viime yö taas oli jostain syvältä ja melkein olisin voinut myydä pojun eniten tarjoavalle. Päivät menee yllättävän hyvin olemattomista yöunista huolimatta. Kunhan ylös pääsee ja saa jotain murkinaa nassun alle jossain välissä niin pärjää. Illalla iskee kyllä taas kovempi väsymys. Nyt ollaan tehty myös lähes päivittäin tunnin tai pitempiäkin vaunulenkkejä koiran kanssa ja se piristää kanssa kovasti ja oma kunto alkaa kasvaa.

Imetys välillä sujuu hyvin ja välillä vähemmän hyvin. Välillä tapellaan ja nyrkki menee vaan suuhun, ei saada kunnon otetta ja kun vihdoin saadaan niin sitten nukahdetaan. Alussa olin jatkuvasti huolissani ettei poju saa tarpeeksi maitoa, mutta eilinen neuvolakäynti osoitti että nälkää ei nähdä. Poju painaa jo 4630g ja on 57cm pitkä. Iso jätkä jo! Muutenkin neuvolassa oli kaikki ok ja pojua kehuttiin valppaaksi ja lihaksikkaaksi. Niskaakin jaksaa kannatella jo pitkään hyvin.

Parhainta äitiydessä on tämä uskomaton rakkaus mitä voi pientä ihmistä kohtaan tuntea. Kun tappelun ja hermojen menetyksen jälkeen poju vihdoin imee rintaa kunnolla tulee ihan liikutuksen kyynel linssiin pojua siinä katellessa, maailman suloisinta katseltavaa. Parasta maailmassa on oma pieni possu. <3

Äh, nyt siellä öhistään taas siihen malliin että kohta varmaan herätään. Parempi lopettaa tähän tai muuten ei ehdi tätä postata.

Kiitokset muuten kommenteista! Synnytykset tosiaan voi olla niin erilaisia, että ei kannata kauheesti synnytystä ennakoivia tuntemuksia vertailla keskenään. Ja kyllä istuminen sattui ekan viikon. Ei tullut istuttuakaan kuin vaan sohvalla. Ylös nouseminenkin oli melkosta tuskaa. Mut kyllä se siitä sitten onneksi. Ja jotenkin noi alun kivut kesti vielä siinä alkuhuumassa suht hyvin.

Lisää joskus taas, kun sellainen sauma löytyy.

Aika muuten lentää! Helmikuu on mennyt täysin ohi. Pojuhan on ihan kohta jo kuukauden!

Tässäpä meidän synnytyskertomus:

Maanantaina 2. helmikuuta 2009 rv.39+2 kello oli noin 23.50. Mies oli juuri tullut töistä ja avasi tietokoneen. Minä makasin jo sängyssä ja nousin mennäkseni vessaan. Noustuani tunsin napakan kivun jossain alavatsan ja takapuolen tienoilla ja hieman ihmettelin että mikäs se oli. Vessassa pissattuani nousin seisomaan vetääkseni housut jalkaan kun yhtäkkiä hulahti kunnon lorahdus lämmintä nestettä jalkovälistä ja valui pitkin reisiä. Ei ollut epäilystäkään mitä se oli. Huusin miehelle että nyt tulee lapsivettä. Mies ei tietenkään alkuun uskonut, mutta kun kävelin makuuhuoneeseen niin sitä alkoi lorottaa sitten ihan yhtämittaa ja mieskin tajusi että se ei ole pissaa. Menin suihkun puolelle seisomaan vesien loristessa ja soitin Kättärille. Siellä neuvottiin tulemaan seuraavana päivänä puolelta päivin näytille jos supistuksia ei tule ja vesi on normaalia ja kysyttiin että onko lapsi kiinnittynyt. Niinpä jäimme sitten odottamaan.

3. helmikuuta, Klo: 01.00. Ensimmäinen menkkakipumainen supistus tulee. Se oli lyhyt ja melko lievä. Seuraava tuli noin 10 minuutin päästä. Sitten niitä alkoi tulla n. 8 minuutin välein, mutta mielestäni ne olivat liian lyhytkestoisia kunnon supistuksiksi. Sitten niitä alkoi tulla useammin, enkä kyennyt enää makaamaan sängyssä. Soitin vanhemmilleni, jotka olivat lupautuneet kyyditsemään sairaalaan. Olin vähän epävarmana, että onko tässä nyt tarvetta vielä lähteä, mutta äiti sanoi että isä lähtee tulemaan heti ja että ehdottomasti pitää mennä. Äidilläni oli myös alkanut synnytykset vesien menolla ja siitä supistuksilla ja synnytykset olivat melko nopeita. Soítin jälleen Kättärille ja sieltä toivotettiin tervetulleeksi. Isä sitten tuli ja me siinä juotiin vielä teetä. Sitten lähdettiin ja pyysin pysähtymään Shellillä hakemaan Jaffaa. Autossa tuntui että supistukset jopa hieman lieventyivät ja epäilin passitetaanko meidät takaisin kotiin.

Klo: 3.15. Kättärillä kätilö tuli ottamaan vastaan ja sanoi, että ei tästä enää kotia lähdetä ja niinpä isä sitten lähti kotiin ja me päästiin miehen kanssa heti synnytyssaliin, Siinä makoilin ensin n. 45 min. käyrillä, jonka jälkeen kätilö tarkisti tilanteen. Olin 3cm auki. Sain peräruiskun ja menin sitten vessan kautta suihkuun. Suihkussa supistukset kovenivat, mutta lämmin suihku ja oikean asennon löytäminen auttoivat hieman. Viihdyin suihkussa puolisen tuntia, kunnes alkoi tulla hieman sekava olo. Sitten siirryin istumaan säkkituoliin. Mies hieroi selkää, ensin se auttoi, mutta sitten taas ei ja piti vaihtaa asentoa. Supistukset kesti hyvin kun seisoi ja nojaili kyynärpäillään sänkyyn ja keinutteli lanteita. Ongelmana alkoi vaan olla väsymys etten jaksanut enää pysyä pystyssä ja supistuksia tuli jo niin tiheään, että olisi pitänyt hyppiä kokoajan sängystä seisomaan.

(Sairaalan synnytyskertomuksesta):

Klo: 05.45. Aloitetaan ulkoinen KTG- rekisteröinti ja saan ilokaasua. Ilokaasu auttaa aluksi ja varsinkin supistusten välillä on rento olo ja tuntuu että voisi nukahtaa.

Klo: 06.15. Aloitetaan Skalp-KTG- rekisteröinti.

Klo: 06.17. Kohdunsuu auki 5cm.

Käyn muistaakseni jossain tässä välissä vielä vessassa ja sitä tarkoittaa vissiin sairaalan synnytyskertomuksen virts+ merkintä.

Klo: 06.45. Haluan epiduraalin ja kätilö alkaa valmistella minua siihen.

Klo: 07.00. Anestesialääkäri tulee vihdoin ja saan maailman kamalimman supistuksen. Huudan kuin hyeena ja kohdunsuu tarkistetaan, olen 10cm auki!!! Olen siis auennut 5cm. n. 40 minuutissa. Siinä sitten anestesialääkäri toteaa, että eipä ehditä epiduraalia laittamaan ja toivottaa onnea. Tunnen oloni todella epätoivoiseksi kun en saa mitään apua kipuun.

Klo: 07.04. Kätilö vaihtuu ja samassa huoneeseen tulee muutamia opiskelijoita. Minulle laitetaan pudendaalipuudutus, josta en koe olevan mitään helpotusta. Höngin ilokaasua ja olen kuulevinani että kaikki mieheni mukaan lukien nauraisivat kovaäänisesti. Kun keskityn ja katson tarkkaan, huomaan kuitenkin ettei kukaan naura. Olen kuolla kivusta ja väsymyksestä.

Klo: 07.50. Aloitan ponnistamisen ähkimällä kyljelläni. Koska vauvan sydänäänet ovat monotoniset ja ajoittain takykardiset minut laitetaan poikkipöydälle, eli jalat sellaisiin telineisiin, mikä vähän helpotti koska olin aivan liian väsynyt pitääkseni itse jalkojani mitenkään järkevästi. Porukka hälisee ympärillä. Minua käsketään olla huutamatta ja ponnistaa. Supistukset alkavat olla harvoja ja niitä stimuloidaan oksitosiinilla. En tunne muuta kuin mieletöntä kipua, mutta yritän ponnistaa minkä pystyn.

Klo: 07.55. Lopulta lääkäri tulee auttamaan vauvaa imukupilla synnytyksen nopeuttamiseksi. Episiotomia tehdään oikealle puolelle. Vauvaa vedetään kaksi kertaa imukupilla. Vauva syntyy helposti minun ponnistaessa reippaasti.

Klo: 07.59. Meille on syntynyt reippaasti huuteleva poikavauva rv. 39+3! =)

Saan heti vauvan vatsalleni. Mies itkee ja minä vaan tärisen shokissa. Istukka tulee ulos 08.10. Minua aletaan kursimaan kokoon. Paikkaaja ilmeisesti vielä harjoittelee, koska toinen kätilö neuvoo vieressä. Minua ärsyttää vähän kun joudun kuuntelemaan mitä ja miten siellä laitetaan niitä tikkejä, mutta olen samalla liian väsynyt, sekaisin ja onnellinen välittääkseni enempää.

Poika pestään ja tutkitaan ja saa 9 Apgar-pistettä. Yksi miinus meni hieman sinertävästä väristä. Käyn nopeasti suihkussa ja pääsen makaamaan poika sylissä sänkyyn ja poika alkaa imeä. Sitten vauva nukahtaa ja se kapaloidaan vauvansänkyyn ja me saamme aamiaista.

Klo: 11.04. Siirrymme lapsivuodeosastolle. Minut kärrätään rullatuolissa, koska vasen jalka on lähes tunnoton.

Olo on onnellinen ja epätodellinen. Olemme miehen kanssa aivan sekaisin. Ei siinä nukkua pysty, vielä moneen päivään. =)

Saimme terveen maailman suloisimman pojan! Selvisin ilman epiduraalia! Ehkä joskus teen kaiken vielä uudestaan jos luoja suo, koska kyllä palkinto on monin verroin sen tuskan väärti. =)

Muuten meillä menee oikein mukavasti. Poika nukkuu yöt n. kolmen tunnin syöttövälein. Välillä tissillä olo on helppoa ja joskus taas vähän hankalampaa känäämistä, mutta kärsivällisyydellä siitä selviää.

Mielialat ovat alkaneet olla vähän herkemmällä. Tässäkin kirjoitan itkuisin silmin, kun kaikki vaan itkettää, vaikka siis onnellinen olen enempi kuin koskaan. Kuulostaa varmaan ristiriitaiselta. =) Hormoonit ja vähät yöunet… Nyt jos kerkeisi vaikka suihkuun kun poitsu söi juuri ja mies huolehtii nyt siitä.

Ainiin, yksiviikkoisen kunniaksi poitsulta irtosi napanuoran tynkä! Ihanaa! =)

Suuret kiitokset tsemppauksesta! =)

Meidän oma sydänten valloittajamme syntyi rv. 39+3, 3.2. tiistai-aamuna klo: 7.59. Pituutta pojalla oli 51cm ja painoa 3450kg. Elämä on epätodellisen ihanaa! Lisää myöhemmin! =)

Kuva täällä (copy & paste) :

http://www.aijaa.com/v.php?i=3541413.jpg

(Valitettavasti en osaa tuota suoraan linkittää tänne.)

Klo: 0.42. Vedet alkoi mennä ihan kunnolla loristen puolen yön aikaan. Huomenna mentävä puolen päivän kieppeillä Kättärille testailemaan että kaikki on ok ja ihmettelemään jatkoa. Eli keskiviikkona viimestään sieltä pitäs kai ulkoistua. Hurjaa! Nukkua muka pitäs, mutta olen pirtee kuin peipponen!

Ja jälleen polkaistaan viikko käyntiin neuvolakuulumisilla:

rv.39+2
paino: -200 (jee!) yht.16kg
RR: 130/80 (oisko tää nyt sitä synnytystä edeltävää verenpaineen nousua?)
pissa: puhdas
sf-mitta: 36
lapsivesi: normaali
tarjonta: rt
sykkeet: 140-155
liikkeet: ++

Elikkäs kaikki taas kivasti ja silleen. Vauva on kuulemma siellä niin hyvin hollilla, että jos lapsivedet menee niin voin mennä ihan normaalisti synnärille ilman makuuasentoja tai ambulansseja. Tuntui jännältä kun neuvolatäti sanoi että saas sitten nähdä että nähdäänkö taas viikon päästä. Aika kuitenkin ensi maanantaille varattiin. Eihän se olisikaan silloin kuin vain 2 päivää yli.

Aika jännää, että muutama viikko sitten sitä jo panikoi, että täähän voi tulla täältä ulos jo periaatteessa millon vaan ja nyt LA:n ollessa jo ihan ovella, tällä viikolla, niin tuntuu, että ei se sieltä vielä aikoihin tule kuitenkaan. Ultrien mukaanhan laskettu olisi ollut jo eilen! Kuitenkin nyt on vähän sellainen pöhkö olo, ei oikein enää viitsi ja huvita suunnitella mitään erityisempiä ohjelmia, että saisi aikaa kulumaan, sitä vaan on ja ihmettelee. Yhtenä päivänä muuten tohkeilin jo kun oli paperissa veriviiruja, mutta tajusin sitten kuitenkin pian että se oli siis nenäliinassa jolla olin juuri niistänyt nenäni, eli ei siis mitään limatulppaa.

Viime perjantaina kävin yliopistolla hoitamassa yhtä turhaa viimetippaan jättämääni hommaa. Sitten kävin taas moikkaamassa kaveria ja sen vajaa nelikuista poikaa. Vieläkään tajua, että kohta sitä elää itsekin sellaisen pötkylän kanssa. Oli kyllä hyvä jutella taas jonkun kanssa jolla on elämäntilanne suht sama ja jo kokemusta ihan pienen kanssa selviytymisessä. Että enköhän minäkin selviä ihan hyvin. Yllättäen nyt tuleekin oltua paljon enemmän tekemisissä vauvallisten/lapsellisten kaverien kanssa kuin vanhojen “bilekaverien”. On sitten kyllä pari sellaista muuta kaveria, joita kyllä tulee nähtyä melkolailla entiseen malliin, joiden kanssa ystävyys perustuu niin paljon muuhunkin kuin punaviinin vauhdittamaan biletykseen, kuitenkin vähän sääli, kun olen pitänyt aina noita “bilekavereitakin” hyvinä kavereina, joiden kanssa on tullut koettua paljon. No kaippa tämä on luonnollista.

Launtai taas vierähti “puistotätinä” veljen tytöille, jotka olivat meillä kylässä ja käytiin vielä luistelemassa, tai tytöt luistelivat ja minä kiersin luistinrataa ympäri koiran kanssa. Sitten juostiin vielä miehen kanssa kaupungilla noin kolmisen tuntia. Hassua kun virtaa ensin riitti vaikka kuin, mutta sitten kun tuli stoppi niin se kyllä iski niin totaalisesti. Hädin tuskin selviydyin lähimpään kahvilaan, sormet ja koko kädet olivat turvonneet aivan valtaviksi ja miehen piti käydä suorittamassa ruokaostokset yksin kun minä nuokuin mehupullon kanssa kahvilan pöytää vasten. Vähän aikaa levättyäni selviydyin sentäs sitten vielä kotiin asti. Ihan tollanen meno ja meininki ei taida olla enää tässä vaiheessa kovin hyväksi. Illalla sitten tulikin vielä huono olo ja oksensin. Eilen olin kanssa melko väsynyt koko päivän ja ruoka ei niin maistunut. Neuvolatäti kehoitti muutenkin välttelemään nyt ihmismassoja influenssakaudella, etten tulisi tässä h-hetkillä kipeäksi. Eli aika lailla kotosalla nyt sitten vaan odotellaan. Tosin perjantaina mennään vanhemmilleni saunomaan., josko se homma siitä saisi vähän vauhtia.

Huh, fiilikset poukkoilevat onnen, ilon, pelon, epäuskon, kärsimättömyyden, seesteisyyden, pirteilyn, väsymyksen, vouhotuksen ja touhotuksen välimaastossa sulavasti. Ei millään tahdo ymmärtää että tässä sitä nyt ollaan, että se vauva tulee sieltä oikeasti ihan pian. En vaan usko. Siis mulleko vauva?

Tänään tuli vaihdettua lakanat sänkyyn ja luulen että niitä ei todellakaan tulla enää vaihtamaan ennen vauvan syntymää. Ei meillä niitä kovin usein vaihdeta muutenkaan, silloin kun tuntuu, että aika olisi. Jo viimeksi mietin, että kerkeänköhän ne vaihtamaan vielä ja kerkesinhän minä, mutta enää niitä ei kyllä vaihdeta. Outoa. Outoa tehdä normaaleja juttuja ja tajuta, että seuraavalla kerralla kun tätä tekee onkin vauva jo täällä. Äh, nyt alkoi taas pelottamaan että miten sitä sellasen pienen avuttoman nyytin kanssa muka pärjää?

Odottelu jatkunee…