Vaihdoinpa sivupohjaa vaihteeksi. En oikein ole löytänyt mieluista pohjaa täältäkään ja loin jo tunnuksen vuodatukseen, mutta en ole ottanut sitä vielä käyttöön. Suurissa suunnitelmissa olisi yhdistää toinen blogini, jonka olen yrittänyt pitää lemmikki-blogina ja sitten vauva-blogi, jota siis sitten luonnostaan alan kirjoittamaan kun tämä odotus on ohi. Tuota lemmikki-blogia en ole oikein jaksanut kunnolla päivitellä enää aikoihin, kun tämä odotus on vienyt enimmät energiat, mutta olisi vielä kiva kuitenkin kirjoitella myös eläimistä vauva-arjen ohella. En sitä tänne halua linkittää ihan siitä syystä, että sitä blogia kun lukee/luki myös perhe ja kaverit ja en halua että kaikki löytävät tiensä tänne lukemaan enempi henkilökohtaisempia juttuja. Luulenpa myös että tuon blogin aloittaessani poistan täältä sellaiset jutut mitä en haluaisi aivan jokaisen tutun lukevan, että ei tarvi tätä kokonaan poistaa. Jos haluaa päästä katsastamaan meidän perheen karvaisia kavereita niin laita vaikka kommenttilootaan meiliossu niin lähetän blogin osoitteen.

Saas nyt sitten nähdä missä vaiheessa oikeasti sitten jaksan alkaa kirjoittelemaan meidän perhe-elämästä. Lähinnä ajattelin että se olisi sitten itselleen ja lapselle kiva muisto joskus, muistaisi mitä se elämä silloin oli tuoreessa perheessä.

Odotuksessa on tapahtunut käänne hieman kremppaisempaan suuntaan. Eilen nimittäin kun olin kaverin kanssa kahvilla niin tuolista noustessa viilsi yhtäkkiä aivan julmetusti lonkkaan. Sitten illalla kotona viilsi aika ilkeesti aina istuessa tai noustessa tai hieman jalkoja koukistaessa. Lonkat ja alaselkä onkin sitten kipunoineet eilisestä asti ja yö tuli nukuttua melko kehnosti. Tänään olenkin sitten yllättäen ollut aika väsynä. Sain onneksi käytyä kirjastossa jo eilen ja mukaan tarttui muutama vauvoihin ja odotukseen liittyvä kirja. Kiinnostavimmalta vaikuttaa Anne Kaustion toimittama Esikoinen tulee taloon- Elämä muuttuu, näkökulmia, myyttejä ja tositarinoita elävästä elämästä. Siinä esikoisen saaneet äidit ja myös muutamat isät kertoilevat kokemuksiaan ja ajatuksiaan odotuksistaan ja todellisuudesta vauvan tultua taloon aina milloin mistäkin vinkkelistä. Vähän olen alkanutkin jännittämään miten käy parisuhteen, miten jaksamisen, miten ystävyyssuhteiden yms. vauvan tultua pistämään kaiken uusiksi? Olen tässä miettinyt tämänhetkisiä hyviä puolia, mitkä osaltaan varmaankin auttavat sopeutumaan vauva-arkeen, mm.; tykkään ja olen tottunut olemaan kotona lähes kaiken aikaa eli koti ei ala varmaan vaikuttamaan vankilalta niin herkästi, kun viihdyn täällä muutenkin mitä mainioiten. En ole koskaan pitänyt aikatauluihin sidotuista harrastuksista, joten niitä ei siis ole eikä niistä näin ollen tarvi luopuakaan. En ole koskaan ollut perfektionisti, osaan siis toivottavasti olla armollinen itselleni, enkä välitä vaikka huusholli ei olekaan niin tiptop. Olen hoitanut etenkin n. 1-vuotiaita, mutta kaikenkaikkiaan 2kk-5-vuotiaita lapsia ja tiedän että ihan muutama tuntikin ottaa yllättävästi voimille, vaikka lapsi olisi miten helppo hyvänsä, ihan se jatkuvasti valppaana olo väsyttää eli kokemusta lapsenhoidosta on, vaikka ei aivan vastasyntyneen. Sitten joitan huonoja puolia, mitkä varmasti tulevat tekemään arjesta hankalaa; olen erittäin huono aamuihminen, olen huonovointinen, äreä ja vähän masentunutkin aamuisin jos en saa nukkua juuri niin pitkään kuin huvittaa. Pelkään miten lemmikkien hoito ja huomioiminen sujuu vauvan ohella vaikka toki mieskin auttaa. Miten sopeudun pitkään yksin ja rauhassa asuneesta sinkusta perheenpyörittäjäksi? Toisaalta sinkkuaikoina kaipasin jo perheen tuomaa hulinaa, joten nyt sitten sitä saan. Miehen ja parin eläimen kanssa eläminen ei vielä ole liikoja voimavaroja vaatinut, mutta mites vauvan? Olen mukavuudenhaluinen ja usein hieman laiskakin, tosin nyt odotusajalla olen muuttunut siinä suhteessa, liekö vaan sitä perinteistä pesänrakennusviettiä että hihat heiluvat eri tavalla kuin ennen? Parisuhde, jaksanko huomioida miestä enää muun ohella tarpeeksi? Viime aikoina olo on ollut hieman ristiriitainen miehen kanssa. Kun se ei ole kotona, on ikävä ja kun se on kotona ja yrittää pussailla ja halia niin tekisi mieli työntää se pois. Ja sitten väsyn jos se vaatii huomiota, mutta tavallaan kuitenkin haluan että se on kotona. Ota nyt tosta sitten selvää. Oikeastaan sama juttu ihan koirankin kanssa, hermot meinaa mennä kun se tulee kerjäämään huomiota, mutta jos se ei makaa vieressä niin heti pitää mennä kattomaan missä se on. Ristiriitaista.

Hih, eräässä seuraamassani odotusblogissa on ihan hiljattain jakauduttu onnellisesti. En toki kerro että missä, että pääsee itse ensimmäisenä kertomaan ilouutisen. Aika jännää miettiä että ei sitä itselläkään kovin kauaa aikaa enää ole. Nyt tuntuu taas, että aika on lähtenyt kiitämään, lauantaina enää tasan 2 viikkoa laskettuun!