Odotusta (parisuhdesopalla)

Aloitetaan tuoreella massukuvalla tältä päivältä:

Eli pikkasen on kasvanut massu tuohon profiilikuvassa olevaan verrattuna joka tuli otettua joskus reippaasti ennen joulua.

Sitten maanantain neuvolakuulumisia:

rv.38+2
paino: +1500! (Huppista! vähän karkas käsistä herkuttelu kun viimeks oli laskenut. Mut joo, onhan toi turvotuskin lisääntynyt… )
RR: 116/80 
pissa: puhdas
lapsiveden määrä: normaali 
tarjonta: rt 
sydämen syke: 148-160 (vähän oli vauhti päällä)
liikkeet: ++

Eipä siellä ihmeempää taaskaan. Vauva on alhaalla, mutta ei täysin kiinnittynyt. Pyörähtelee edelleen toi takamus tossa puolelta toiselle.

Aika tuntuu ottaneen todellisen loppuspurtin. Ensiviikolla on jo LA!!! Nyt voi jo asennoitua niin että noin kolmen viikon päästä se nyt ainakin on syntynyt. Huh, pelottaa! Vaikka tässä välillä on ollut aika kärsimätön niin nyt kuitenkin haluaisin että se syntyisi helmikuun puolella kun itsellänikin on helmikuussa synttärit. Ja jotenkin kun olen koko odotuksen asennoitunut siihen, että se tulee helmikuussa niin tuntuisi ihan hassulta jos se tulisikin tammikuun puolella. Mutta toki saa tulla ihan milloin tahtoo.

Yöt alkavat olla mielenkiitoisia. Su-ma välisenä yönä taisin saada ensimmäisen kipeän supistuksen. Ei se mikään tosi kipeä ollut, mutta kipeä kuitenkin. Tietysti siitä sitten havahduin niin etten saanut enää unta. Odottelin ja odottelin josko jotain tapahtuisi. Seuraava yö sujuikin ihan hyvin, mutta viime yönä oli taas jotain kipua. Tosin se tuntui eri paikassa kuin edellinen suppari. Sitten vatsakin päätti alkaa toimia yöllä. Vatsan toiminnasta sen verran, että mullahan ei ole mitään varsinaista ummetusta ollut koko raskauden aikana. Vatsa toimii kerran tai kaksikin päivässä. Ainoa ero entiseen on, että ei voi enää tietää milloin se yleensä toimii. Ennen kun tiesi että aamulla aamiaisen jälkeen yleensä toimii, niin nyt se tosiaan saattaa toimia vasta illalla tai sitten yöllä. Vatsan toiminnasta näköjään kiinnostutaan jo odotusajalla, kohde vaan muuttuu sitten vauvan synnyttyä. =)

Äippä kävi äsken kahvittelemassa. Sillä selkeesti joku tarve olla nyt näkemässä useammin ja nyt se hössää vaaville unipussia. Onneksi äiti on käsityönero ja tykkää tehdä itse niin tulee jotain uniikkia, itsellä kun palaa vaan päreet ommellessa. Pikkasen meinasi hermot mennä äidin vieraillessa kyllä, kun siivoan täällä päivät pitkät niin äitipä sitten huomautti pölyistä televisioruudulla! Joo, kyllä pyyhin pölyt siitäkin, mutta nyt en ole ehkä pariin päivään muistanut ja meillä on koira ja sulkasatoa poteva kani! Äiti sitten tehokkaana alkoi pyyhkimään pölyjä ja minä purin hammasta etten ala raivoamaan.

Olen nyt ulkoillut ja muutenkin heilunut ihan kiitettävästi. Mitenkään vartavasten en aio kamalaa ässä-maratoonia pitää, jaksamisen mukaan mennään. En halua olla ihan puhkikuollut kun h-hetki koittaa. Viimeyönä mietinkin puoliunessa vessassa istuessa, että miten sitä jaksaa muka mitään jos synnytys koittaa kesken makoisien unien? Mutta kai sitä siinä tilanteessa aika reipaasti karisee unihiekat silmistä.

Perjantaina olisi tarkoitus tehdä vielä muutamia pikkuostoksia, mm. kuumemittari vauvalle ja sisälämpömittari. Lueskelin kätkytkuolemasta ja siinä sanottiin, että liiallinen kuumuus voi olla yksi syy siihen ja että ihanteellinen makuuhuoneen lämpötila vauvalle on 16-20′c. Itse olen sellainen vilukissa (siis normaalisti, en nyt raskaana) että kesäisinkin on villasukat jalassa ja suunnilleen patterit päällä ja huoneen lämpötila olisi varmaan 25′c mikäli se itsestäni olisi kiinni. Mies on onneksi toista maata, sellanen kuumaverinen että nukkuisi varmaan pelkän peiton turvin parvekkeella tyytyväisenä tähänkin vuodenaikaan.

Muuten kaikki on kyllä valmista, olenko minä? Voiko tämän valmiimmaksi tulla? Sunnuntaina kasasin hoitopöytälipastoon sen lipastotason miehen ollessa kaupassa. En kertakaikkiaan malttanut odottaa vaan oli ryhdyttävä nikkaroimaan kun into iski. Tässä kuvassa ei nyt paljoa tuosta hoitopöytätasosta näy, mutta vilaus vauvan vaatelaatikkoon osoittaa, että vaatteita on kasaantunut ihan kivasti. Alemmassa laatikossa on peitot, haalarit, lakanat, harsot ja froteet. Eipä sitten muuta kuin tulevia tapahtumia odotellessa.. =)

Kirjoitellaanpa tässä kun en muutakaan keksi. Mies on treeneissä ja kotiutuu vasta yli tunnin päästä, telkkaria en vaan osaa kattoa ja lukeminen alkaa nukuttaa liikaa.

Olenkin lueskellut innokkaana, etenkin tuota esikoinen tulee taloon-kirjaa. On ollut mielenkiintoista lukea muiden kokemuksia ja kommentteja esikoisesta ja elämän muuttumisesta. Jotenkin hassua miten erilainen suhtautuminen tiettyihin asioihin ihmisillä on. Kirjassa oli mm. juttua ulkonäöstään huolehtimisesta vauvan tulon jälkeen. Jännää miten monet naiset kokee tarpeelliseksi hieman meikata ihan kaupassa käyntiä varten. Kai se sitten riippuu niin monesta. Jos on vaikka työpaikka sellainen, että se vaatii ehostusta niin kai siihen tottuu. Itse olen aina kuulunut niihin “yks lysti miltä näytän ja jos jotain järkyttää niin omapa on ongelmansa”-tyyppeihin. Ehkä se tosin osittain johtuu siitäkin, että todella monet ovat sanoneet että en tarvitse meikkiä ja omasta mielestänikin näytän paremmalta naturellina tai manhdollisimman vähällä meikillä kun hirveillä pakkeleilla. Tosin mustia silmänalusia saatan hieman peitellä jos olen oikein ulos ulos lähdössä. Monet sanoivat kirjassa, että mieskin pysyy tyytyväisenä kun vähän laittautuu. No joo, mun mies ei kyllä edes huomaa vaikka olisin pari tuntia väkertänyt peilin edessä ja yleensä vaan ihmettelee ja naureskelee jos olenkin yhtäkkiä jotain puuteria ja ripsaria laittamassa. Myönnän, että välillä on luksusta olla turhamainen, mutta ei mun itsetunto ole kuitenkaan siitä kiinni, ettenkö voisi kulkea kaupungilla meikittä. Säästää rahaa ja aikaa, kun ei pahemmin itteään puunaa. Ja tämä on siis vaan oma mielipide itseni laitosta, jokainen saa laittautua ihan niin paljon kuin sielu sietää jos siitä tulee hyvä olo. Mutta siis tuskin on odotettavissa mitään hurjaa ulkonäkökriisiä vauva-arjen alettua. Ylipäätään tuntui vaan noi jotkut ajatukset tossa kirjassa niin vierailta. Ja vielä sen haluan sanoa, etten minäkään ihan ryysyrannan jooseppina välitä ihmisten ilmoilla kuljeksia, mutta jos nyt joskus sattuu olemaan tukka vähän likainen, naama kalpea ja tummat silmänaluset niin ei se ole maailman vakavin juttu.

Mutta joo… Huomenna tasan 2 viikkoa laskettuun. Nyt on taas vähän väsähtänyt tähän odotukseen ja tulee käytettyä aikaa ihan muihin kuin vauva-suunnitelmiin. Olen tässä mm. pohdiskellut tulevaisuuden urasuuntauksia, olisi parikin ideaa mitä sitä olisi kiva ryhtyä joskus tekemään. Tällä hetkellä ei nimittäin tuo oma ala enää jotenkin yhtään nappaa, vaikka mielenkiintoista toki onkin muutoin. Vaikuttaako sitten tämä vauvan tulo siihen, että sitä tahtoisi kuitenkin tehdä jotain hieman käytännönläheisempää, tiedäpä tuosta.

Kivuttomat supparit ovat viimepäivinä selkeästi lisääntyneet. Öisin tuntuu myös sitä lievähköä menkkamaista jomotusta, valkovuoto on jotain käsittämätöntä, vauva painaa oikein urakalla rakkoon, liitoskivut ovat taas tiistaista lähtien alkaneet ja lisääntyneet, muuten vointi on oikein hyvä. Olen jo henkisesti varautunut että lasketun ajan yli menee, mutta mikäs siinä. Nopsasti nämä muutamat viikot tästä vierähtää. Tänään treffasin yhtä loppusyksystä vauvautunutta ja se totesi että tämä aika oli ihanaa odotuksessa jos oli suht hyvä vointi, kun sai vaan olla ja oli kuitenkin se kutkuttava odotus siinä. Vauva-arki onkin sitten melkosta huolensekaista ja unetonta hulabaloota, vaikka sekin oli ystävästäni ihanaa. Ihan pian sitä alkaa vauva-arki, äitiys ja vanhemmuus ja sitä on vaan niin vaikea käsittää…

Vaihdoinpa sivupohjaa vaihteeksi. En oikein ole löytänyt mieluista pohjaa täältäkään ja loin jo tunnuksen vuodatukseen, mutta en ole ottanut sitä vielä käyttöön. Suurissa suunnitelmissa olisi yhdistää toinen blogini, jonka olen yrittänyt pitää lemmikki-blogina ja sitten vauva-blogi, jota siis sitten luonnostaan alan kirjoittamaan kun tämä odotus on ohi. Tuota lemmikki-blogia en ole oikein jaksanut kunnolla päivitellä enää aikoihin, kun tämä odotus on vienyt enimmät energiat, mutta olisi vielä kiva kuitenkin kirjoitella myös eläimistä vauva-arjen ohella. En sitä tänne halua linkittää ihan siitä syystä, että sitä blogia kun lukee/luki myös perhe ja kaverit ja en halua että kaikki löytävät tiensä tänne lukemaan enempi henkilökohtaisempia juttuja. Luulenpa myös että tuon blogin aloittaessani poistan täältä sellaiset jutut mitä en haluaisi aivan jokaisen tutun lukevan, että ei tarvi tätä kokonaan poistaa. Jos haluaa päästä katsastamaan meidän perheen karvaisia kavereita niin laita vaikka kommenttilootaan meiliossu niin lähetän blogin osoitteen.

Saas nyt sitten nähdä missä vaiheessa oikeasti sitten jaksan alkaa kirjoittelemaan meidän perhe-elämästä. Lähinnä ajattelin että se olisi sitten itselleen ja lapselle kiva muisto joskus, muistaisi mitä se elämä silloin oli tuoreessa perheessä.

Odotuksessa on tapahtunut käänne hieman kremppaisempaan suuntaan. Eilen nimittäin kun olin kaverin kanssa kahvilla niin tuolista noustessa viilsi yhtäkkiä aivan julmetusti lonkkaan. Sitten illalla kotona viilsi aika ilkeesti aina istuessa tai noustessa tai hieman jalkoja koukistaessa. Lonkat ja alaselkä onkin sitten kipunoineet eilisestä asti ja yö tuli nukuttua melko kehnosti. Tänään olenkin sitten yllättäen ollut aika väsynä. Sain onneksi käytyä kirjastossa jo eilen ja mukaan tarttui muutama vauvoihin ja odotukseen liittyvä kirja. Kiinnostavimmalta vaikuttaa Anne Kaustion toimittama Esikoinen tulee taloon- Elämä muuttuu, näkökulmia, myyttejä ja tositarinoita elävästä elämästä. Siinä esikoisen saaneet äidit ja myös muutamat isät kertoilevat kokemuksiaan ja ajatuksiaan odotuksistaan ja todellisuudesta vauvan tultua taloon aina milloin mistäkin vinkkelistä. Vähän olen alkanutkin jännittämään miten käy parisuhteen, miten jaksamisen, miten ystävyyssuhteiden yms. vauvan tultua pistämään kaiken uusiksi? Olen tässä miettinyt tämänhetkisiä hyviä puolia, mitkä osaltaan varmaankin auttavat sopeutumaan vauva-arkeen, mm.; tykkään ja olen tottunut olemaan kotona lähes kaiken aikaa eli koti ei ala varmaan vaikuttamaan vankilalta niin herkästi, kun viihdyn täällä muutenkin mitä mainioiten. En ole koskaan pitänyt aikatauluihin sidotuista harrastuksista, joten niitä ei siis ole eikä niistä näin ollen tarvi luopuakaan. En ole koskaan ollut perfektionisti, osaan siis toivottavasti olla armollinen itselleni, enkä välitä vaikka huusholli ei olekaan niin tiptop. Olen hoitanut etenkin n. 1-vuotiaita, mutta kaikenkaikkiaan 2kk-5-vuotiaita lapsia ja tiedän että ihan muutama tuntikin ottaa yllättävästi voimille, vaikka lapsi olisi miten helppo hyvänsä, ihan se jatkuvasti valppaana olo väsyttää eli kokemusta lapsenhoidosta on, vaikka ei aivan vastasyntyneen. Sitten joitan huonoja puolia, mitkä varmasti tulevat tekemään arjesta hankalaa; olen erittäin huono aamuihminen, olen huonovointinen, äreä ja vähän masentunutkin aamuisin jos en saa nukkua juuri niin pitkään kuin huvittaa. Pelkään miten lemmikkien hoito ja huomioiminen sujuu vauvan ohella vaikka toki mieskin auttaa. Miten sopeudun pitkään yksin ja rauhassa asuneesta sinkusta perheenpyörittäjäksi? Toisaalta sinkkuaikoina kaipasin jo perheen tuomaa hulinaa, joten nyt sitten sitä saan. Miehen ja parin eläimen kanssa eläminen ei vielä ole liikoja voimavaroja vaatinut, mutta mites vauvan? Olen mukavuudenhaluinen ja usein hieman laiskakin, tosin nyt odotusajalla olen muuttunut siinä suhteessa, liekö vaan sitä perinteistä pesänrakennusviettiä että hihat heiluvat eri tavalla kuin ennen? Parisuhde, jaksanko huomioida miestä enää muun ohella tarpeeksi? Viime aikoina olo on ollut hieman ristiriitainen miehen kanssa. Kun se ei ole kotona, on ikävä ja kun se on kotona ja yrittää pussailla ja halia niin tekisi mieli työntää se pois. Ja sitten väsyn jos se vaatii huomiota, mutta tavallaan kuitenkin haluan että se on kotona. Ota nyt tosta sitten selvää. Oikeastaan sama juttu ihan koirankin kanssa, hermot meinaa mennä kun se tulee kerjäämään huomiota, mutta jos se ei makaa vieressä niin heti pitää mennä kattomaan missä se on. Ristiriitaista.

Hih, eräässä seuraamassani odotusblogissa on ihan hiljattain jakauduttu onnellisesti. En toki kerro että missä, että pääsee itse ensimmäisenä kertomaan ilouutisen. Aika jännää miettiä että ei sitä itselläkään kovin kauaa aikaa enää ole. Nyt tuntuu taas, että aika on lähtenyt kiitämään, lauantaina enää tasan 2 viikkoa laskettuun!

Alkuun neuvolaa:

rv.37+2
Painon muutos/viikko: -382 (Jippii! Yht. +15kg)
Turvotus: +
RR: 110/80
Pissa: puhdas
sf-mitta: 34 (3 edellistä kertaa ollut eri mittaaja ja nyt oma terkka ja sanoi että mittaa vähän löysemmin.)
Hb:132 (Vihdoin mitattiin kolmannen kerran ja hyvänä pysynyt siis ilman lisärautaa.)
rhesus-nega: ok
Vauvan sydämen syke: 145
Liikkeet: ++
Tarjonta: rt

Olen niin onnellinen tuosta painosta, kun kerkesin jo alkaa vähän stressaamaan, että paljonkohan se on taas noussut. Nyt jos pysyttelisi suunnilleen samoissa lukemissa loppuun asti niin oisin tyytyväinen. Ekaa kertaa laskusuhdanteessa. Eikös sen painon usein sanota jopa hieman laskevan synnytyksen lähestyessä? Ainakin joku merkki siis siitä, että joskus sitä vielä synnytetään. Kaikki on muutenkin hyvin. Hemoglobiini mitattiin vihdoin kolmannen kerran ja loistolukemia näytti ilman mitään lisälääkityksiä. Kai mä olen aika rautainen sitten ihan luonnostaan. Vauva on raivotarjonnassa edelleen mutta mahtuu vielä pyörähtelemään akselinsa ympäri. Kovasti tuo pylly tuossa nenän alla heilahtelee puolelta toiselle.

Viikonloppu oli ja meni mukavasti. Eilen oltiin vanhemmillani saunomassa, mutta eipä tuo mitään suppareita saanut aikaiseksi. Mutta ei tarvikaan. Nyt on niin hyvä olo ja ihan mukava vielä hetken fiilistellä tällä rauhalla ja vapaudella. Aika pian se sieltä kuitenkin tulee.

Lohdutuksen sanana kaikille niille, jotka pelonsekaisesti odottavat viimeisen kolmanneksen vaivoja, että olo voi todellakin vaan parantua parina viimeisenä kuukautena. Toki se on yksilöllistä, mutta omalla kohdalla se on vaan parantunut joulu-tammikuun mittaan. Että välttämättä siis ei ole mitään tuskaista loppuodotusta tiedossa.

Huomenna onkin ohjelmaa luvassa aamusta iltaan. Aamupäivällä menen kyläilemään 3-4 kuukautisen poikavaavin perheen luo ja illemmalla olen menossa vielä toisen ystävän kanssa kahville. Keskiviikkona on kanssa kahvitreffit yhden ystävän kanssa. Torstaina ajattelin vihdoin ja viimein lyllertää kirjastoon lainaamaan kasapäin kaikkea kivaa vauvakirjallisuutta, sit jos alkaisi vaikka valmentautumaan siihen vauvanhoitoon enemmän, että mitä sille pukea ja mistä tietää onko se sairas. Hui, kohta sitä koittaakin ihan erilaiset päivät (ja yöt)! Ja se lapsi sitten kuuluu elämään koko loppuelämän! Hui hui hui! Ei taas vaan tajua! Mieskin tuntuu melkein unohtaneen, että kohta tulee tämä vauva, kun vaan haaveilee uuden koiranpennun hankkimisesta..

Kärsimättömyyden tilalle on salakavalasti ryöminyt outo seesteisyys. Ihmeen tyytyväinen olo. Fyysinen olotila on huippuluokkaa, suoraan sanottuna raskaus tuntuu ainoastaan kammetessa sängyltä/sohvalta ylös, sukkia pukiessa tai yöllä kylkeä kääntäessä ja lonkkia kolottoaessa. Kävellessä en paljoa huomaa raskauttani ja mietinkin miltä sitten tuntuu kävellä, kun maha on taas lähempänä entistä, varmaan tuntuu ettei ole mahaa sitten enää ollenkaan.

Tänään olen kirmaillut metsissä koiran kanssa metsäkauriin lailla hyppelehtien, no ainakin hyvin lähellä metsäkaurista omasta mielestäni. Sitten imuroin kotona tarkkaan joka kolkan ja kieltäydyin muitta mutkitta miehen avuntarjouksista. Kerrankin näin, kunhan ei liikoja totu tähän siivousintoiluuni. Eilen harrastettiin myös kivointa ässää ja huomenna luvassa sauna. En kyllä usko että tämä nyt mitään vauhdittaisi, mutta mikäs siinä kun kerran mukavalta tuntuu.

Oikeastaan nyt onkin tullut sellainen tunne, että ei tässä ole mikään kiire. Ihan kivaa jos voi vielä muutaman viikon vaan olla ja valmentautua henkisesti. Sillä melkoinen muutos sitä on kohta luvassa joka tapauksessa, ei sitä enää pakoon pääse. Välillä on iskenyt sellainen tunne, kun on ensin miettinyt kärsimättömänä, että miten tässä jaksaa enää odottaa, että jos se synnytys sitten oikeasti alkaisikin nyt niin iskee paniikki, että ei ihan vielä, en mä vielä ole valmis.

Kulunut viikko hurahtikin ihan kivasti ja ensiviikolle on kanssa järkkääntynyt ohjelmaa etenkin alkuviikolle. Sitten loppuviikko onkin varmaan ihan kiva vaan rentoilla, etenkin kun viihdyn hyvin ihan kotosalla, että alkuviikon sosiaalisen elämän jälkeen on ihan kiva vaan olla. Maanantaina on myös neuvola ja niitä onkin nyt varattuna joka maanantai aina laskettuun aikaan asti.

Parisuhteestakin voisi pitkästä aikaa turista. Siitä onkin vaan hyvää sanottavaa. Jo pitkään on mennyt tosi mukavasti ja mulla on ollut varmaan joulusta asti sellanen vastarakastunut olo. Olen niin onnellinen! On meillä jotain pientä kinaakin ollut, mutta ei mitään ihmeempiä. Tuntuu vaan että olen todellakin löytänyt sen oman paikkani ja perheeni. Ei ole enää semmoinen haahuilija kuin vielä vuosi sitten. Näin se elämä vaan muuttuu. Toivottavasti tätä onnea jatkuisi vielä pitkään!

Hih, mukava olo!

Mikä kumma siinä on että monta kuukautta hurahtaa tuosta vaan ja jaksaa odottaa, mutta sitten kun kyse on enää muutamasta hassusta viikosta niin sitä muuttuu kamalan kärsimättömäksi? Tietysti se, kun kaikki valmistelut ja suunnitelmat on tehty ei voi kuluttaa enää aikaansa niiden parissa. Toisaalta olen kuitenkin sitä mieltä, että parempi että ne on tehty, ettei sitten tule yllättävää kiirettä jos jotain nyt sattuu piakkoin jo tapahtumaan. Eniten ehkä ottaa päähän tämä päälle langennut väsymys. Veikkaan että ulkona vallitsevalla harmaalla “syyssäällä” on paljonkin tekemistä sen kanssa. Ei oikein ulos huvita mennä ja sisälläkin masentuu jos vahingossa sattuu vilkaisemaan ulos.

Olen jakanut tämän loppuodotuksen viikkoihin. Yllättävää! Ei sitä oikein kuukausiinkaan voi enää jakaa. Tällä viikolla ohjelmassa parin kaverin tapaaminen, vuosipäivä miehen kanssa ja vanhempien luo saunomaan meno. Ensi viikolla olisi myös tarkotus yrittää treffata kavereita, virittää hoitotaso ja käydä läpi vielä kaikki vauvan tarvikkeet ja kehitellä niille jotkut hyvät omat paikat, mistä sitten kaiken löytää näppärästi. Jos jaksan niin pitäisi käydä varaamassa aika kasvohoitoon ja ripsien ja kulmien värjäykseen, kun sain joululahjaksi sellaisen lahjakortin. Se on onneksi voimassa maaliskuun puoleen väliin, että vauvan tulon jälkeenkin kerkiää jos tiukille menee muuten.

Jotenkin jänskättää, että minkä näköinen tyyppi täältä onkaan tulossa? Onko se tyttö vai poika? Millainen temperamentti sillä on? Muistuttaako enemmän äitiä tai isää, vaiko isoäitiä? Miltä tuntuu sitten vauva-arki? Ja kaikkien vanhempien tavoin toivon, että vauva on ennen kaikkea terve. Olen enimmäkseen varautunut siihen, että vauva-arki on uuvuttavaa, etenkin aluksi, mutta uskon että vauva tuo kyllä niin paljon ylitsevuotavia onnentunteita, että ne peittoavat kaikki väsymykset ja ongelmat kuusnolla. En ole kauheasti uskaltanut kuvitella mitään ruusunpunaisia kuvitelmia, ettei sitten arki iskisi shokkina. Ei sitten tarvitsisi selitellä, että tiesin kyllä, että tämä on väsyttävää, mutta en arvannut että näin totaalisen uuvuttavaa, tai tiesin kyllä, että vauva tarvitsee paljon huomiota, mutta että siinä on sitten totaalisen kiinni kokoajan… No, kaikkeen tuskin voi vaan varautua, vaikka miten yrittäisi. Varmasti jotkut asiat pääsevät kuitenkin yllättämään.

Lepäily ja iisisti ottaminen on kyllä oikeastaan ihan mukavaa nyt. Olen huomattavasti paljon parempaa seuraa kun en ole kuluttanut itseäni aivan puhki. Tässä on nyt hyvä kerätä voimia tuleviin koitoksiin, kun vielä on mahdollisuus. Ei tässä mikään kiire vielä ole.

Täällä onkin mennyt pari päivää oudosti kipeenä. Luulen että kai jotain flunssan tapaista, vaikka oireina on lähinnä vaan täysin uupunut ja voimaton ja jotenkin outo olo. Torstaina puhkuin vielä energiaa, imuroin, tiskasin ja mieskin totesi, että siivoan kuin hullu. Perjantaina sitten heräsin, kaiketi suhteellisen hyvin nukutun yön jälkeen, söin aamupalan ja nukuin jälleen enempi vähempi koko päivän. Tämän päivän ohjelma on ollut melkolailla sama. Yöllä hikoilin niin reippaasti, että epäilin jo lapsivesien menneen kun alushousutkin olivat kauttaaltaan kosteat ja lakana ja reidet samoin, mutta niin oli yöpaita ja tyynykin, että siis oli vaan tullut hikoiltua jättisian lailla. Kuumetta ei mitattaessa ole ollut, mutta aika laiskasti olen jaksanut mittailla, ehkä ihan siksi kun tuntuu että kuume nousee varmasti kun yrittää saada tuon tyhmän elohopean mittarissa alas, kun saa ravistella kätensä irti ennenkuin mihinkään liikahtaa. Olo on ollut kurja ja tukala. Jotenkin sellainen outo, ettei ihan normaalilta flunssaltakaan vaikuta. Tietysti olen sitten miettinyt, että ennakoiko tämä jotain alkavasta synnytyksestä? Vauvakin tuntuu olleen hieman vaisumpi, mutta antaa kuitenkin onneksi sen verran elonmerkkejä etten siitä ole huolissani. Eilen olin myös jotenkin kamalan itkuherkällä päällä pitkästä aikaa. Mietin että jos torstaina annetuista verikokeista rhesus-negatiivista varten selviääkin, että vereni on alkanut muodostamaan vasta-aineita ja joudun hätäsektioon. Tajusin etten ole ollenkaan varautunut sektion mahdollisuuteen. Alatiesynnytys ei pahemmin pelota, mutta sektio pelottaa sitten senkin edestä. Ei multa ole koskaan leikattu mitään muuta kuin hiukset, joten tuntuu vaan aivan kamalalta ajatukselta että maha viillettäisiin auki. En halua ajatella asiaa, vaikka jotenkin tuntuu, että kai siihenkin pitäisi edes vähän varautua. Sitten itketti se, että jos kuolenkin, enkä pääse iloitsemaan vauvasta ja kävi sääli miestä. Sitten itketti sekin, että jos joudun olemaan yötä sairaalassa ennen kuin varsinainen synnytys lähtee kunnolla käyntiin ja mies joutuu tulemaan kotiin yöksi, että miten kurjalta tuntuu sitten erota. Sitten itketti, kun miehellä alkoi eilen urheiluharrastus, mistä se on jo vuosia haaveillut, mutta jota ei ole sen paikkakunnalla Irlannissa ollut mahdollisuus harrastaa ja se oli niin innoissaan ja tohkeissaan, että tietysti piti ihan liikuttua kyyneliin sitä tohkeilua katsellessani. Tänään on onneksi ollut itkemisen kannalta rauhallista, mutta edelleen tajuton väsymys päällä ja vauva tuntuu puskevan kohti virtsarakkoa ja peräaukkoa siihen malliin, että väkisinkin miettii että joko se on sieltä kohta tulossa? Toivoisin kyllä että viikon ainakin malttaisi siellä pysyä ettei olisi ennenaikainen. Toisaalta olisi myös kiva, että sinnittelisi siellä helmikuulle, niin sitten meillä olisi synttärit samassa kuussa. Toisaalta ensi perjantaikin olisi aika metka, kun meillä on silloin miehen kanssa yksivuotispäivä. Toisaalta ja toisaalta.

Ensiviikolle onkin siunaantunut ihan mukavasti aktiviteettia, ettei ajan pitäisi käydä pitkäksi sillä saralla. Sitten jos saisi vielä nämä pienimmätkin nippelinappelihommat hoidettua täyteen valmiuteen. Sain torstaina ison säkin ihania käytettyjä vauvan vaatteita, mutta ne odottovat vielä säkissään läpikäymistä, nyt ei vaan riitä energia. Tuo jälleen plussan puolelle hivuttautunut säätila ulkonakaan ei piristä sitten yhtään. Huomenna ollaan menossa ystäväpariskunnan kanssa ulos syömään, että jotain kivaa tiedossa ja pian. Toivottavasti olisi silloin vaan vähän pirteämpi olo. Ei tällasta koomaa vaan jaksa. Jassoo, ei kuumetta, jos tuohon mittariin on luottaminen. Miksi siis tällainen olo?

Viimeinen neuvolalääkäri on nyt ohi eli tässä tätä perusinfoa:

Rv. 35+5

Paino: +906/viikko yht. 15kg koko raskauden aikana. (Huh!)

Turvotus: +/-

RR: 120/80

Pissa: puhdas

sf-mitta: 32 (nätisti keskikäyrällä.)

Lapsivesi: normaali

Vauvan sydämen syke: 150

Liikkeet: ++

Tarjonta: rt (ei kuulemma enää pitäisi mahtua kääntymään perätilaan.)

Kohdunkaula: 3cm

Kohdunsuu: Kiinni & kiinteä

Eli kaikki niin hyvin kuin olla ja voi. Vauva oli jo laskeutunut, mutta ei kiinnittynyt kuitenkaan. Veikkaili syntymäpainoksi samoja lukuja kuin mitä itse syntyessäni painoin eli 3600g tienoilla, eli ihan jees. Oikea painohan voi tosta usein vaihdella +/- 500g. Toivotaan kuitenkin ettei yli 4kg:n menisi. Yritän rajoittaa herkuttelua, koska nyt vauva lähinnä kerää vaan tota painoa ja imee kyllä kaiken rasvan ja sokerin itseensä. Kysyin vauvan potkuista, kun mulla ei pahemmin kivuliaita potkuja ole tuntunut, niin vastasi ettei tarvitsekaan tuntua ja että kaikki vauvat eivät edes niin paljoa potki, eikä se tarkoita että olisi mitään vialla. Muutenhan vauva on vaan vilkastunut ja möyrii minkä kerkeää. Lääkäri veikkaili että synnytys menee hyvinkin laskettuun aikaan tai jopa hieman yli, mutta totesi, että koskaanhan ei voi tietää. Eli ei ollut sitten tämä jatkuva siivoilu ja pitkät lenkit vaikuttaneet paikkojen kypsymiseen sitten millään tavalla. Toisaalta ei niiden tarvitsekaan etukäteen kamalasti kypsyä, voi sitten mennä nopsastikin kun tositoimet alkavat. Nyt siis vaan odotellaan ja ihmetellään ja siivoillaan ja lenkkeillään kahta kauheammin.

Odotuksesta puheenollen, uhosin täällä jo niin varmana ettei aika takuulla ehdi käymään pitkäksi ja että päinvastoin vaan viuhahtaa ohi, mutta nyt on kyllä vähän sellanen olo kuitenkin, että jaahas, mitäs sitten? Täällä on nyt oikeastaan kaikki valmiina, ainoastaan hoitotaso tuohon lipastoon pitäisi kiinnittää ja pari taulua siirtää, siinäpä se. Noikin sellasia juttuja, että mies voi vaikka tehdä sillä aikaa kun olen sairaalassa. Kelalta tuli äitiys-ja vanhempainrahapäätös ja olen nyt siis virallisesti äippälomalla. Olen tukiini erityytyväinen, vaikka saankin vaan minimin, mutta se on jo usean sadan enemmän kuin mitä sain opintotukea. Eli taloudellisesti paranee tilanne. Jipii!

Mutta tosiaan mitäs nyt??

Trallalallalei! Viikot ne senkun paukkuvat. Kammotus. Alkaako tämä odotus olemaan todellakin jo lopun puolella? Muistan kun juuri puheltiin äidin kanssa että eihän tässä ole kuin kolmisen kuukautta enää ja nyt voi hyvin puhua jo kolmesta viikosta. Toki voi mennä enemmänkin taikka vähemmän, sehän tässä onkin niin jännää, kun ei voi tietää. Jostain olen saanut päähäni, että tämä vauva tulisi jo ennen laskettua aikaa ulos. Ei siihen mitkään merkit kyllä viittaa, mutta ehkä juuri siksi. Kun tähän asti olo on ollut enimmäkseen mitä mainioin ja jaksan edelleen tehdä reippaita ja suht pitkiäkin lenkkejä koiran kanssa ja touhuta, niin sopisi jotenkin kuvaan, että itse synnytys tapahtuisi jotenkin tosi yllättäen ja spontaanisti hieman etuajassa ilman sen kummempia varoituksia. Toisaalta olen kyllä ajatellut, että mun tuurilla kärvistelen vielä pari viikkoa lasketun ajan yli. Tiedäpä tuota sitten.

Nyt on hankintojen puolesta sentään kaikki valmiina, että lapsi on nyt tervetullut! Ei puutu kuin rintapumppu, jonka ajattelin hankkia vasta sitten kun näen mikä on todellinen tarve. En vaan viitsi hankkia jotain joka maksaa n. 60e kun varmuutta sen tarpeellisuudesta ei ole.

Perjantaina ostettiin sitten musta Brion Primo turvakaukalo.  Ollaan siihen miehen kanssa kumpikin erityytyväisiä. Taas tuntuu, että ollaan nyt jotenkin askelta lähempänä h-hetkeä, kun on oikein turvakaukalokin valmiina. Tuntuu kyllä välillä hassulta, kun kämppä on täynnä vauvaan viittaavaa tavaraa, mutta vauvaa ei vielä näy, muuta kuin heiluvina möykkyinä vatsassani. Hoitopöytälipasto ja pinnasänkykin ovat nököttäneet täällä varmaan jo pari kuukautta, että niihin on jo niin tottunut, että ne vaan on eikä tule enää ajatelleeksi miksi ne on.

Torstaina olisi sitten neuvolalääkäri. Oikeastaan odotukset ei tolta lääkärikäynniltä ole kovin kummoset. Eniten kiinnostaa että onko kohdunsuulla ja kohdunkaulalla tapahtunut mitään kehitystä. Viimeksihän kohdunsuu oli napakasti kiinni ja kohdunkaula 3cm, mutta siitä onkin jo pari kuukautta. Jotenkin en luota että lääkärini osaisi antaa mitään erityisiä painoarvioita vauvasta. Tai siis en niihin mitenkään sokeasti luottaisi.

Yöt alkavat olemaan massun kanssa hankalia. Tuntuu että pystyy olemaan toisella kyljellään ehkä max. 30min. ja sitten särkee jo lonkkia ja kylkiä siihen malliin että on käännyttävä puhisten. Tyynyjä olen yrittänyt asetella sinne tänne, mutta nekin tuntuu hankalilta ja sitten nekin on aseteltava aina kääntyessä uudestaan. Joka kääntymisen yhteydessä tulee myös pieni vessahädän tunne, että sielläkin tulee rampattua. Yritän tässä vielä lopetella kahvinjuontia, kun olin ajatellut olla ilman tämän viimeisen kuukauden, mutta sekin on hankalaa kun ei sitten herää niin millään. No onneksi tätä ei kauaa enää kestä.

Hmm.. Pitää nyt yrittää ottaa vielä kaikki irti tästä “haahuilusta”, kun voi vapaasti tehdä mitä lystää. Kohta voisi alkaa vaikka katella jotain leffaa. Kirjaa olenkin ehtinyt jo lueskella ja lenkkeillä koiran kanssa. Pyykitkin pesty ja viikonloppuna siivottiin miehen kanssa. Miehellä on kanssa joku vimma saada paikat kuntoon vauvaa varten. Se olisi heittämässä kaikkea pois mistä itse ajattelen että voihan sitä vielä tarvita. Toisaalta kaapit ja komerot tuppaa aina olemaan täynnä just noita “voisihan niitä vielä tarvita” tavaroita ja eihän niitä yleensä koskaan sitten tarvitse. Tai sitten kun tarvitsisi niin niitä ei enää edes muista ja hankkii kuitenkin uuden. Pitäähän tänne alkaa raivaamaan enempi tilaa kanssa sitten kaikille vauvan tavaroille, etenkin sitten kun se kasvaa ja alkaa olla lelua jos toista. Vaikka itse varmasti yritetäänkin hankkia mahdollimman harkiten leluja eikä haluta totuttaa lasta siihen että tavaraa tulisi ja olisi ylenpalttisesti niin varmaan ihan lahjoina sitten tulee ties mitä. Onneksi jouluun on aikaa ja samaten vauvan 1-vuotissynttäreihin. Eikä se lapsi onneksi lelujenkaan päälle vähään aikaan pahemmin ymmärrä. Sitten ne ongelmat vasta alkavat kun aletaan toivoa jotain My Little Pony-Bratz-Lego-whatever-juttuja ja sitten ihmetellään että mihis kaappiin ne ängetään. No siinä vaiheessa toivottavasti asuttaisi jo tilavimmissa nurkissa. Toisaalta aika menee niin nopeasti että tässähän tulee jo kiire muuttaa. No, mutta asia kerrallaan. Jos nyt ensin vaikka odottaisi että se vauva sieltä syntyisi.