Odotusta (parisuhdesopalla)

Ja että uusi vuosi. Meikäläinen viettää uuden vuoden kemuja ihan kahden hauvan kanssa, kun miehen mokoma on töissä aina vuoden vaihtumiseen asti. Eipä siinä mitään. Uusi vuosi on aina ollut mulle sellainen “yks lysti” juhla, että sama se miten sen vietän. Joskus toki hyvät bileet uutena vuotena on paikallaan, mutta nyt ei paljoa bileet taikka hileet ymmärrettävästi nappaa. Joten paras vaihtoehto on sipsit toisessa kädessä, kokislasi toisessa ja joku hömppä leffa vaikka pyörimään.

Kehitin tuossa paniikkia kun sain lahjaksi Emendon jalkakylpysuolaa ja jalkarasvaa ja tajusin, että niissähän on eteerisiä öljyjä. Sitten googletin eteeristen öljyjen käytöstä raskausaikana ja mm. piparminttua, mitä on tuossa voiteessa ei suositeltu käytettäväksi olleskaan. Lopulta luettuani sitä sun tätä tulin siihen tulokseen, että pari kertaa viikossa voin huoletta kylvytellä ja rasvailla jalkojani, että eikai yksi jalkavoide voi niin ytyä kuitenkaan olla, että siitä synnytys sentään käynnistyisi. Sain lahjaksi myös eteerisiä öljyjä sisältäviä hierontaöljyjä, mutta niiden käytön jätän suosiolla myöhemmäksi.

Ollaan saatu taas hieman pikkujuttuja shoppailtua, mm. ammeen, harsoja, vaippoja, bepanthen rasvaa.. Turvakaukaloa vielä metsästetään, voipi olla että tilataan se netistä, mutta kattoo nyt josko jostain löytyy vielä. Täytyy mennä vanhempien luokse Espooseen autolla kiertämään lastentarvikeliikkeet läpi, kun ei täällä pirun keskustassa ole missään mitään näppärällä kulkuetäisyydellä. Tai en ainakaan tiedä niistä. Sitten alkaa hankinnat olla melko kuosissa ja ei muuta kuin laittamaan vielä kaikki valmiiksi ja vimpan päälle täällä kotona.

Raskausviikkojen laskemiset ovat jotenkin viimeaikoina menettäneet täysin merkityksensä. Enempikin sitä kauhistelee, että voi ei, alkaako seuraavaksi jo 36 viikko? Paniikki paniikki! Mä en jotenkin osaa huolehtia miten saan ajan kulumaan synnytykseen asti. Siinähän se kuluu samoin kuin tähänkin asti, eli nopeasti. Toki ymmärrän niitä, jotka ovat vasta pääsemässä äippälomille ja kaikki on kuitenkin lähes valmista ja jotka eivät ole tottuneet päivät pitkät kotosalla olemaan tai niitä joilla on tuskaisempaa tämä raskausaika, silloin ymmärrettävästi toivoo, että pääsisi nopeammin vaivoista eroon.  Mua taas lähinnä vaan hirvittää tää lyhyt aika mitä on enää jäljellä.

Välillä en kyllä vieläkään käsitä olleskaan, että ei tämä raskaus loppuelämää kestä ja se vauvahan sieltä on tulossa pian uloskin. Että kaikelle tälle hössötykselle, hankinnoille, järkkäilyille on ihan joku aika suurikin syy. Ei vaan mene kaaliin.

Mutta nyt menen sytyttelemään kynttilöitä ja mietiskelemään kulunutta ja tulevaa vuotta. Kumpikin vuosi ovat elämässäni sellaisia suuria käännekohtia, erittäin merkittäviä vuosia.

Räiskyvää Uutta Vuotta!

 Hiphei, joulusta selvitty! Tuli syötyä paljon, mutta ei liikaa (no okei, ehkä vähän liikaa). Löhöilty on, nukuttu on ja laiskoteltu vaan. Aattona mentiin ensin hautausmaan kautta vanhemmilleni, jossa oli sisko & siskon mies, veli & veljen avovaimo sekä heidän kaksi pientä tytärtään + kaikkinensa viisi koiraa. Siellä sitten syötiin hyvin ja tuhdisti, laulettiin lasten kanssa joululauluja, jaettiin lahjat, juotiin kahvit yms. ja siinähän se meni, vauhdilla. Joulupäivänä oltiin vielä iltaan asti vanhemmillani kunnes tultiin kotiin ja eilinen meni täysin lahjoja ihmetellessä ja löhöillessä. Tänään olikin sitten pakko lähteä kunnon lenkille koiran kanssa kun sääkin oli mitä mainioin, että pääsisi pahimmasta joulukoomasta eroon.

Pakkailin tänään hiukan sairaalakassia ja kattelin mitä vauvalle ottaisi kotiutumisvaatteiksi. Oli tarkoitus pestä vielä vauvan  vaatteita, loput värilliset, mutta se jäi nyt huomiselle, kun pesin omia vaatteita ensin ja ei ole enää kuivumistilaa.

Laskeskelin tässä, että tasan kolmen viikon päästä vauva olisi jo täysaikainen, jos päättäisi syntyä silloin. Tuntuu aika oudolta. Ajattelin että jos saisi kaikki tärkeimmät asiat valmiiksi ja hankittua siihen mennessä. Voihan se vaavi sitäkin ennen tahtoa jo ulos, mutta jotenkin en osaa uskoa että se nyt paljoa ennen laskettua aikaa tulisi, joten en jaksa sen takia liikoja panikoida. Käydään miehen kanssa maanantaina alustavasti katselemassa turvakaukaloa+ muita pikkuhankintoja ja sitten miehen palkkapäivän jälkeen käydään ne hankkimassa. Vaatteita ei taideta enää ostella, jätetään siihen että nähdään kumpi sieltä nyt tulee ja mitä se todellinen tarve sitten lopulta tulee olemaan.

Olo alkaa olemaan raskas. Kävely sujuu vielä hyvin, mutta kaikki muu onkin sitten yhtä puhinaa. Sukkia hankala saada jalkaan. Ihan kivaa kohta alkaa päästä taas normaalimpaan olotilaan, etenkin kun mikään ei sitten ole enää niinkuin ennen. Ehkä sitten jaksaa hiukka paremmin sopeutua taas uuteen ja ihmeelliseen, kun muuten olo on normaalimpi.

Viimeinen kuukausi tulee sujumaan viimeisiä valmisteluja tehden ja Playstation 3:sesta nautiskellen. Sain sen nimittäin mieheltä joululahjaksi! Selittyi ainakin se mihin sen palkka on mennyt. Onhan siitä toki miehellekin iloa, mutta täytyy tunnustaa, että minä se meillä olen se peliaddikti. Täytyypä vilkuilla aleista josko löytyisi joku kiva peli… Niin ja leffojakin voi nyt katella ihan telkun kautta, eikä läppärin, sekin on ihanaa!

Lopuksi esittelyssä hoitopöytälipasto, johon tosin ei ole vielä laitettu hoitotasoa sekä pinnis:

Pahoittelen kuvien surkeaa laatua, sekä kamera huono, että tämä blogi, kun noita kuvia joutuu venyttelemään, että tekstit ei hyppäisi miten sattuu. Kuitenkin kuvissa selviää tärkein, eli tämä tilaihme makuuhuoneemme+ tuleva vauvan huone. Hoitopöytä ja pinnis ovat siis vastakkaisilla seinillä, sitten kummassakin kuvassa näkyykin jo sänkymme, jonka toisessa päässä on vielä kirjahylly ja työpöytä näkyykin tuossa pinnasängyn vieressä. On tässä ollut järkkääminen, kun haluttiin entisestä isommasta kirjahyllystä eroon ja haluttiin isompi sänky ja sitten vielä noiden vauvan huonekalujen sovittelu tänne. Mutta ollaan loppuratkaisuun sangen tyytyväisiä ja ihme ja kumma; ei tämä sen ahtaammalta tunnu kuin ennenkään.

Pöh, tuntuu ettei taaskaan vaihteeksi osaa kirjoittaa ja pää täynnänsä sekavia ja katkonnaisia ajatuksia ettei niitä oikein järkevästi osaa sanoiksi pukea. Eli jatkampa taas kun on jotain järkevää ajatuksen tynkääkin päässä.

Viuh huih ja huhhei! Tulinpa juuri reippaalta ja iloiselta lenkiltä, joka muodostui jossain vaiheessa pieneksi paniikiksi, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Mullahan nimittäin edelleen jatkuu tämä supermies-olo ja vetelin tuolla ihan sellasta hikivauhtia. Kävelin pari jyrkempää mäkeä reippaasti ylös ja olin ihan tohkeissani kun ei edes pahemmin tuntunut hengästyttävän. Ilakoin kun lenkkipolut olivat hiljaistakin hiljaisempia, että saatiin koiruuden kanssa kirmailla ihan rauhassa. No siinä sitten puolisen tuntia reippailtuamme talsin kolmatta jyrkkää ja pitkää mäkeä ylös ja sitten iskikin uupumus. Oli pakko pysähtyä ja teki mieli mennä kyykkyyn, mutta sinnittelin kuitenkin pystyssä. Siinä sitten puuskuttelin n. 5-10min. paikallani ja koirakin näytti hieman huolestuneelta. Sitten rupesin miettimään, että hölmöä kirmailla tässä vaiheessa raskautta tuolla hiljaisissa metsissä, kun en ollut edes kännykkää älynnyt ottaa mukaan. Siis kevyt kuntoilu on toki hyväksi, mutta tästä lähin se känny mukaan ja vähän pienemmät kuvitelmat omista supervoimista.

Eilen olikin sitten taas neuvola, eli päivityksiä:

rv.33+2

Paino:+550

Turvotus: -

RR: 115/77

Pissa: puhdas

sf-mitta: 30

Lapsivesi: normaali

Vauvan sydämen syke: 160

Liikkeet: ++

Seuraava kerta onkin sitten viimeinen neuvolalääkäri, tuossa tammikuun alkupuolella.

Täällä on saatu suurimmat jouluhässäkät viimein hoidettua. Vielä yksi lahja uupuu, mitä mennään miehen töiden jälkeen ostamaan, ei onneksi mikään hankala tapaus, että tarttisi etsiä sen kummemmin. Puhtaat lakanat olisi vielä vaihdettava sänkyyn ja tiskattava eiliset leipomisvälineet ja siinä nuo sitten onkin. Sitten voi vaan rentoutua ja rauhoittua joulun viettoon. Aah!

Mukavan Rentouttavaa ja Rauhallista Joulua!

Pikaista bloggausta kiireen keskeltä. Eli saatiin miehen kanssa lopulta asiat selvitettyä. Oli tossa taas pari päivää vähän vaikeempaa, mut sit saatiin puhuttua, itkettyä (mieskin itki) ja minä vielä kirjoitin sille viiden sivun kirjeen. Olen käyttänyt tätä kirjetaktiikkaa voitokkaasti muutaman kerran, kun saan ilmaistua asiat paremmin kirjoittamalla, ei ajatukset katkea kesken eikä sanat katoa, eikä toinen pääse siihen sitten keskeyttämään ja saa sanottua ihan kaiken mitä mieltä painaa. Etenkin kun me riidellään englanniksi, siis ylipäätään kommunikoidaan englanniksi, niin riitatilanteissa on usein vaikeeta löytää oikeita sanoja. Mutta nyt siis kaikki on taas kunnossa, mies on pyytänyt anteeksi ja minä olen pyytänyt omat riehumiseni anteeksi, kumpikin rakastetaan toisiamme ja halutaan edelleen olla yhdessä koko loppuelämä. Joulua ei siis ole peruttu.:)

Muuten olen ahkeroinut vauvan vaatteita pesten, myös peitot, toppapuvut, lakanat ja harsot on nyt pesty. Vielä jotain pientä tosin pesemättä, mutta ei sellaista tärkeää mitä tarvitsisi heti vauvan syntymän jälkeen.

Mulla on alkanut tässä touhutessani uudenlaiset kivut, kaiketi jonkunlaiset kivuliaammat esisupparikivut tai että alkaa kohdunkaula lyhentyä ja kohdunsuu pehmetä. Pitää kai alkaa ottamaan pikkuhiljaa iisimmin tonne viikolle 37+0 asti, että vauva ei syntyisi ennenaikaisena. Vaavi on muuten alkanut pyörimään aktiivisemmin ja muksauttelee varsin mukavasti vähän väliä virtsarakkoon. Muutenkin tuntuu, että pissalla saa juosta vielä entistäkin enemmän ja usein sitten tulee vaan pari tippaa.

Mutta juu, pitemmittä puheitta, kiirettä pukkaa, joten pitää juosta! Miten musta tuntuu, et mä nykyään jaksan ihan mitä vaan, vaikka viimekin yönä nukuin 2h ja äskettäin tunnin päikkärit? Ihme energiaa, vaikka samalla oonkin välillä niin väsy että meinaa jalat lähteä alta ja kävelen seiniä päin. Mutta kuitenkin touhuun kokoajan jotain siivousta, pyykkäystä, paketointia, koiran kanssa lenkkeilyä ja kaupoissa juoksua ja jaksan jopa lähteä kaupungille kaveria tapaamaan. Kuukausi sitten tuntu, et jos koiran kanssa oli ollut vartin ulkona niin ei sitten enää jaksanut yhtään mitään. Ihan kummaa. Ja huomenna meillä taas siivotaan ja leivotaan.:)

Puh, olen oikeasti yrittänyt kirjoittaa tänne monta kertaa, aloittanut ja sitten pyyhkinyt kaiken pois ja jättänyt sikseen. Nyt jos yrittäisi taas paremmalla menestyksellä. Kirjoituksen keskeyttämiseen on ollut milloin mikäkin syy, kone juminut, ajatukset katkenneet tyystin tai tullut jotain kiireisempää.

Lauantai-illasta asti aloin kärsimään kamalasta hammassärystä. Särky oli kuitenkin sunnuntaipäivänä ihan siedettävää, joten ajattelin että josko se siitä ja siivosin ja touhusin kuin hullu ja kävin koirankin kanssa tunnin lenkillä. Illalla sitten tavanomaisten touhupäivän jälkeisten lonkka-ja selkäsärkyjen lisäksi paheni taas toi hammassärky. Koko leukaa särki ja melkein koko päätä ja yhteen isoon hampaaseen ei voinut koskea ollenkaan. Kuitenkin sitten maanantaina onnistuin vitkuttelemaan hammaslääkärille soiton kanssa niin, että sanoivat että pitää soittaa uudestaan tiistai-aamuna heti kaheksalta jos hoitoon mielii päästä.  Siinä sitten kärvistelin ja nukuin jo kolmannen yön noin 2h. Tiistai-aamuna pääsinkin sitten onneksi heti hammaslääkärille ja siellä olikin jo syksyllä paikatun hampaan juureen tullut jotain mätää. Se sitten putsattiin ja pistettiin jotain lääkettä ja taas joku väliaikainen paikka päälle ja nyt toivottavasti selviää vauvan syntymään ja sitten heti taas hammaslääkärille röntgeniin ja juurihoitoon. Äiti sitten ihmetteli kun en saanut mitään antibioottikuuria, kun jos on ollut joku tulehdus ja päässyt verenkiertoon. Hui! No eiköhän ne siellä hammaslääkärissä tiedä. Toivotaan.

Tänään olenkin sitten siivoillut ja parhaillaan vauvan vaatteet hurisevat koneessa! En tajua miksi sekin on nyt muka niin jännä juttu pestä jotain vauvan vaatteita. Kai se tuo taas hieman lähemmäs todellisuutta. Ensin ajattelin lykätä koko homman jonnekin joulun jälkeen, mutta sitten oli aikaa ja äitikin taas jo totesi, että niitä olisi jo hyvä alkaa pesemään, kun ei voi tietää millon se vaavi päättää maailmaan tulla.

No nyt tällä hetkellä taas vituttaa ja itkettääkin. Syynä mies. Tässä onkin jonkun aikaa mennyt ihan hyvin, mutta tänään se sai mut kyllä vihaseks. Enste pyysin sitä viemään koiran ulos kun tulee töistä (oletin sen tulevan joskus viiden maissa) ja lähetin viestin ettei se valittaisi kun tulee kotiin ja jos heti pyydän sitä viemään koiraa ulos. Pyysin ihan siksi koska olin siivoillut tosi paljon päivän aikana ja saanut just yhen vähän kivuliaamman supparin, joten aattelin että parempi jos mies vie koiran. No sitten se tulee kotiin seittämältä, henki kaljalta haisten, ei siinä mitään, ei ollut kuitenkaan kännissä, mut sil oli työkaveri mukana ja muutama kalja kans. No ei sekään mikään paha ole, mut olin vähän kärttysenä et se tuo työkaverin tänne kysymättä multa mitään, mähän oisin voinu pomppia täällä vaikka alasti. Sit ku olin vähän kärttysenä ni se sit alkaa valittaa, et mitä mä nyt taas oikein valitan ja sanoin et ois kiva tietää etukäteen jos se on pyytäny jonkun tänne ja se vaan jatko et mitä mä valitan ja sanoin sit et mäkin sit rupeen tekee ihan mitä lystää kysymättä siltä mitään ja sit se hermostu täysin ja huus et tee vittu mitä haluut. Et onpa kiva mieli taas. Aattelin jo et lähen tästä vanhemmille yökylään ku tuskin tän illan aikana saadaan mitään parempaa enää aikaseks, siis sovittua mitään. Menee varmaan vaan pahemmaks kun se noi muutamat kaljansa taas juo, vaikka ei niitä paljoa ole. Toki on sillä rankkaa, täl viikolla seittämän päivän työputki ja sitäkin pelottaa ja huolettaa vauvan tulo, vaikka sitä tosi innoissaan odottaakin. Mut silti oli miten rankkaa hyvänsä ni silti vituttaa tollanen. Niin ja mähän sen koirankin sitten vein ennen sen tuloa, kun en tiennyt millon se on tulossa. Sillä on kännyssä se mikälie credit (mikskä sitä nyt suomeks sanotaan) loppu, et tiesin kyl ettei se voi tekstailla tai soittaa, mut ois sit menny vaik ostamaan sitä, et ois voinu ilmottaa.

Tästäkin tuli taas tällanen laidasta laitaan postaus, et tekis mieli poistaa koko roska, mut olkoon. Harmittaa eniten, kun olin tossa jo niin innoissani kaikesta ja sit mies tulee ja pilaa mun hyvän mielen. Ihan kun tässä muutenkaan niin riemuissaan ois viimeaikoina ollut ni sit ku vihdoin ois kaikki vähän paremmin ni sit mies pilaa kaiken. Kiitti vitusti!

Huih, 33. raskausviikko lähti sitten käyntiin ja ultrien mukaan jos mentäisiin niin huomenna alkaisi jo 34. viikko! Apua!

Pohdiskelin tässä näitä viime viikkojen tapahtumia ja tulin siihen tulokseen, että ei mikään ihme, etten nyt jaksa mitään opiskeluja. Ensin oli tuo läheisen vakava sairastuminen muutama viikko sitten ja nyt tuo rakkaan koiran kuolema. Ja lisäksi kun painaa ihan raskausväsymys ja huolet päälle, niin miksi sitä edes pitäisi vaatia itseltään nyt niin kamalasti? Vuosi sitten ahkeroin todenteolla ja kevät ja alkukesä menivät ulkomailla. Miksi juuri nyt tarvisi repiä stressiä näistäkin? Lisäksi kun ei paljoa puutu, niin miksi en suorittelisi niitä hiljalleen kotiäitiyden aikana, kun kuitenkin varmaan parisen vuotta tulee enempi kotona oltua? Mitä väliä sillä on kotona istuessa, olenko valmistunut vai enkö ole? Hoitoapua on sen verran että pystyn hyvin käydä parissa tentissä ja parilla kurssilla istumassa. Ei pitäisi raskaaksi käydä kun sen verran vähän kuitenkin olisi suoritettavaa aika pitkällä aikatähtäimellä. Eniten stressaa töiden kanssa. Töihin olisi mentävä jos joskus mielisi muuttaa vähän isompaan kämppään. No, mutta ei sinne töihinkään olla nyt heti menossa, joten turha niitä vielä alkaa stressaamaan.

Ajattelin kirjata ylös kaikki raskausvaivani, mitä tähän mennessä on ilmennyt, kun muuten ne varmaan autuaasti unohtuu. Vaivat ovatkin olleet sen verran pieniä, että jälkikäteen varmaan muistelisin selvinneeni täysin vaivatta. Siis tässä vaivalista:

-Verenvuoto ikenistä hampaita harjattaessa. (Joka kerta tulee verta ja joskus jopa tosi paljon.)

-Nenäverenvuoto. (Näin nuhakaudella niistäessä usein alkaa tursuta verta nenästä, muutama päivä sitten tuntui, että sitä olisi tullut litrakaupalla.)

-Häpyliitoskivut. (Varmaan ainoat kivut mitkä viimeaikoina päivittäin tuntuteet. Ei onneksi satu kaiken aikaa ja niihin on aika hyvin tottunut.)

-Satunnaiset huimauskohtaukset. (Mm. viime maanantaina istuin koneella ja yhtäkkiä alkoi pyöriä silmissä, vaikka olin istunut jonkun aikaa ihan rauhassa, eikä siihen ollut mitään järkevää syytä.)

-Hapen puute. (Jatkuvasti tuntuu, että ei saa ilmaa tarpeeksi. Nytkin on parvekkeen ovi auki että saisi raitista happea. Varmaan nuo huimauskohtaukset johtunevat ihan tästä.)

-Öiset lonkka-selkäkivut. (Melko lieviä vielä. Asentoa pitää kyllä suht usein vaihtaa, mutta en ole vielä turvautunut tyynyviritelmiin.)

-Väsymys. (Ei sitä oikein edes huomaa. Ainahan sitä on väsynyt.)

Siinähän nuo. Vielä ei ole iskenyt perinteisiä närästyksiä tai ummetuksia. Onhan tässä vielä muutama viikko aikaa vaivaantua vielä oikein urakalla.

Yksi juttu mikä on vähän ruvennut stressaamaan on se, että olisi niin kiva päästä ultraan kattomaan, että vauvalla on kaikki jees. Ei vaan ole varaa. Eihän tässä mitään syytä ole, miksi ei kaikki olisi ok, mutta kun mitä tuolta foorumeilta välillä lukee, kun porukka on käynyt syystä tai toisesta rakenneultrien jälkeen ultrissa niin siellä on voinut ilmetä jotain yllättävää. Nyt sitten miettii, että jos jokin olisikin vinossa ja ei tiedä asiasta mitään. Toisaalta jos vauvalla olisikin vaikka joku vika, niin mitäpä sille voisi nyt tehdä? Helpottaisiko se sitten huolta yhtään jos nyt saisin tietää, että vauvalla onkin jokin vika? Ei varmaan. Nyt voi ainakin toivoa ja ajatella, että kyllä kaikki on varmasti ihan hyvin.

Välillä iskee sellaisia pelkoja, että vauva on liian pieni. En tiedä mistä moinen pelko kun sf-mittakin on hieman keskikäyrän yläpuolella? Maha on kyllä sivusta päin muhkea, mutta kun sitä katsoo tästä suoraan alaspäin niin ei se niin isolta tunnu. Mietin sitten että miten se vauva mahtuu sinne? No, eihän se näillä viikoilla mikään täysaikaisen kokoinen toki pidä ollakaan ja vielähän se kasvaa paljonkin. Neuvolassakin sanottiin, että koska olen niin pitkä (175cm) ja pitkäselkäinen niin vaavilla on hyvin tilaa siellä pyöriä. Eiköhän sieltä ihan muhkea vaavi lopulta tule.

Kohta puoliin pitäisi lähteä miehen kanssa tekemään taas joululahjashoppailuja. Kumpa saisi kaikki tehtyä tänään, tai ainakin suurimman osan. Jotenkin vähän stressaa kun rahat on tiukilla ja ideatkin vähissä. Viime torstaina turhauduin täysin, kun tuntui etten vaan löydä mitään kivaa. Itse en viitsinyt alkaa yrittämäänkään tehdä mitään, kun en ole mikään näpertelijä, hermot menisi  ja tuskin saisin sitten edes ensi jouluksikaan valmiiksi jotain keskinkertaista tekelettä. Kerran tein veljelle kaulaliinan, joka jäi liian lyhyeksi ja kerran tein siskolle tumput, jotka sain valmiiksi kahdessa vuodessa. Toivon kyllä, että lapsen myötä sitä kehittyisi joksikin himo-ompelijaksi ja askartelijaksi. Voisi olla kätevää.

Ilokseni sentään olen nyt ihan tykännyt tehdä noita kakkuja. Ehkä musta tulee edes leipurimamma. Kuvittelin, että siinäkin menisi täysin hermot ja ne epäonnistuisi, mutta ei. Käämit ei ole palaneet kertaakaan ja kakuista tuli hyvännäköisiä ja tuoksuisia. Jipii, myös olen tässä muussa saamattomuudessani saanut pidettyä kodin ihan siistissä kunnossa ilman että miehen on tarvinnut kaikkea tehdä. Imurointi, tiskaus ja toki vaatteiden pesu onnistuu.

Tiskaamisesta puheenollen…

(Tulipa sekavaa jaaritelmaa laidasta laitaan. Sitä se teettää kun ajankulukseen kirjoittelee.)

Vaihdoin jälleen sivupohjaa itsepiristykseksi ja tällä kertaa päädyin tähän. Edellisten postausten hymiöt ovat jostain syystä pompanneet ihan omille paikoilleen, mutta en jaksa niitä alkaa poistelemaan.

Viimepäivät ovat olleet, noh… yhtä itkua. Suurin itkun aihe tapahtui keskiviikkona, kun vanhempien koira, joka virallisesti aikoinaan hankittiin mulle lukioaikoina, mutta joka muutettuani jäi siis vanhemmilleni jouduttiin viemään lopetettavaksi vakavan sairastumisen takia. Halusin ehdottomasti mukaan saadakseni hyvästellä koiran, vaikka äiti pelkäsi ihan oikeasti, että joudutaan sen jälkeen vielä lähteä synnyttämään. Tilanne oli toki kamala, itkua tuli väännettyä, mutta tuntui hyvältä, että sai olla loppuun asti mukana hyvästelemässä koiraa. Koira oli kyllä koko ajan oikein rauhallinen, ikään kuin olisi tajunnut mitä tapahtuu ja hyväksynyt tilanteen. Keskiviikko meni siis itkiessä. Torstaina omassa kodissa, oman koiran kanssa pystyi jotenkin lähes unohtamaan koko tapahtuneen päivän ajaksi, käytiin miehen kanssa tekemässä hieman joluostoksia, leivoin joulukakun, kateltiin pari leffaa kunnes kömmittiin sänkyyn ja rupateltiin niitä näitä ja yhtäkkiä taas muistin tapahtuneen ja itkin sitten puoliyötä miehen lohdutellessa. Koiran kannalta lopettaminen oli ainoa oikea ratkaisu, muuten se olisi vaan kärsinyt kohtuuttomasti jos sitä olisi yrittänyt alkaa leikkaamaan, mikä ei kuitenkaan olisi taannut paranemista tai paljoa pitempää ikää. Olihan se elänyt jo hyvät lähes 12 vuotta. Tuntuu silti vaan niin uskomattomalta, että vielä viimeviikolla se oli täällä hoidossa, makasi sängyssä jaloissani kun lueskelin sängyssä ja nyt se on kuollut. Jotenkin sitä voi hämätä itseään ja kuvitella, että siellä se elää vanhempieni luona niinkuin aina ennenkin. Ensiviikolla olen menossa sinne piparien leivontaan niin sitten varmaan taas tilanne iskee tajuntaan oikein kunnolla. Tänään olen itkenyt useampaakin asiaa; tietysti koiraa, sitten yritin alkaa lukemaan tenttiin, mutta totesin että tässä on mennyt jo useampi päivä lukematta ja en kyllä millään saa noita tiiliskiviä enää luettua ensi keskiviikolle. Mies sitten meni vitsailemaan jotain josta pahastuin ja tunsin itseni isoksi lihavaksi luuseriksi.  Tämä syksy on todella ollut yhtä aloittamista ja kesken jättämistä noiden opintojen osalta. Itkin sitten miehelleni sitä, että sen mielestä olen vain lihava luuseri ja se lohdutteli että en todellakaan ole, vaan kaikista paras, seksikkäin ja että mulla on tärkeämpiäkin asioita nyt käsillä kuin opinnot. Sitten kun olin taas rauhoittunut alettiin puhumaan lähestyvästä synnytyksestä innoissaan ja todettiin, että eihän tässä ole enää kahta kuukauttakaan laskettuun aikaan. Ensin siinä intoiltiin kunnes purskahdin jälleen itkuun. Mies siinä ihmetteli että mikäs nyt taas tuli ja sain itkusta värisevällä äänellä sanottua että pelottaa. Ja jälleen mies sai lohdutella aikansa. Lopulta sain itkultani vitsailtua, että muutenkin kasvaneen vessapaperikulutuksen lisäksi tarvitaan nyt myös ekstrapaperia silmieni ja nenäni pyyhkimiseen.

Tällaista. Eilen sain vielä jonkun jännetulehduksen tai minkälie luupiikin oikeaan jalkaani, että nyt en pysty kävelemään kuin varpaillani sillä jalalla, on nääs todella kipeä.

Uunissa kohoaa jälleen joulukakku. Ajattelin niitä kaiken kaikkiaan kolme vääntää. Vähän helpotusta äidille jouluvalmisteluissa, kun kaikki lapset perheinemme vanhemmillemme taas mennään jouluksi ja onhan mulla tässä aikaa.

Maanantaina oltiinkin tutustumassa Kättärille. Kunpa pääsisin siihen huoneeseen missä oli se iso amme, niitä ammeita kun on siellä vaan siinä yhdessä huoneessa. No mun tuurilla vaikka pääsisinkin niin sitten se ei joko tunnukaan hyvältä tai tapahtuu jotain ennen ammeeseen menoa, etten voikaan sinne mennä. Eipä siellä ollut ihmeempiä, mielestäni näytti ihan viihtyisältä, että ei ympäristön puolesta valittamista ainakaan. Täytyy vielä toivoa, että sattuisi mukavat kätilöt kohdalle. Sinänsä en nyt niin ihmeitä niiltäkään odota pääasia että hoitaa hommansa ja mies on sitä varten, että mulla olisi mahdollisimman mukava olla kuin vaan siinä tilanteessa voi. Mies myös varmasti pitää huolen siitä että toiveitani kuunnellaan.

Vauvan vaatteet odottavat yhä pesijäänsä. Alkuperäissuunnitelmien mukaan piti pestä ne marraskuun aikana. No, jospa vaikka tässä joulukuun aikana saisi sen homman tehdyksi. Joko ensiviikolla tai joulun jälkeen. Tammikuuksi riittikin vielä tuota hankintojen tekoa ja pientä nyhräystä. Varmaan vaunutkin pitää hyvissä ajoin pistää valmiuteen ja vaikka yrittää totuttaa koiraa niihin. Ehkä käyn harjoituslenkillä. Hoitopöytälipasto kaipaa vielä hoitopöytätason kiinnitystä ja kaikenlaista. No kiva, ettei tekeminen tyssää tammikuussa. Ei kuitenkaan mitään kovin suurta enää. Sairaalakassin ajattelin ainakin osittain pakkailla jo ensiviikon aikana.

Vähän aneeminen postaus tuli, mutta eipä tämä mielikään ole mikään ratkiriemukas. Nyt pelastamaan kakku uunista ja sit jos vaikka yrittäisi kuumaa jalkakylpyä, jos vaikka hieman auttaisi tohon jalkaan.

Jouluista viikonloppua!

No huh, viikot senkus paukkuvat! Nyt tuntuu todellakin, että aikaa ei ole enää paljon. Etenkin kun tapittaa tätä ja miettii mitä kaikkea vielä on tehtävänä. Ensin tuo tentin mokoma puolentoista viikon päästä, sitten siitä onkin enää viikko jouluun ja kappas, vuosi vaihtuukin jo ja siitähän se panikointi vasta alkaakin. Vielä odottaa vauvan vaatteiden pesu, lakanoiden pesu, turvakaukalon, sitterin ja kantorepun osto plus kaiken pienen tilpehöörin osto kuten vaipat, harsot, rintapumppu, korviketta varuille, kuumemittari, massutippoja, vitamiinitippoja yms. yms. Nyt onkin jo sellainen olo, että ei edes tahtoisi tämän ajan kuluvan nopeasti ja kun kaksi kuukautta on aivan naurettavan lyhyt aika kuitenkin ja aina se mahdollisuus että aiemminkin se vauva voi ulos tulla. Lisäksi kun ei ole mitään kamalia vaivojakaan mistä odottaisi pääsevänsä eroon ja massuakin tulee ikävä, nyyh!

Juuri kun viimeksi manailin, että kukaan ei päästä ratikassa istumaan, niin eilen sitten tarjottiin paikkaa peräti kahteen otteeseen. Ensin joku nainen istui pienen tyttönsä kanssa penkillä ja kun se huomasi mahani, joka selkeästi siinä pönötti kun pidin takkia vielä auki niin otti tyttönsä syliin ja tarjosi paikkaa. Sitten toisella kerralla oli taas ratikka täynnänsä ja jo aikani siinä seisottuani joku nousi jäädäkseen pois ja siinä oli ihmisiä lähempänäkin penkkiä ja joku nuorempi mies istahtikin siihen jo, joka oli kyllä noteerannut mahani, mutta joku noin nelikymppinen herrasmies joka seisoi siinä vieressä kysyi heti, että haluanko istua ja se nuorempi sitten pomppasi heti ylös ja mutisi jotain “niin joo” ja minä taas kovasti kiitellen otin auliisti paikan vastaan. Ihan mieluusti istuin kun oli sen verran tullut juostua taas eilen kaupoissa ja oli kantamuksiakin ja olo oli jo melko tukala ja naatti. Että kiitosta vaan ystävällisille paikan tarjoajille! Tuli oikein hyvä mieli.

Eilen tuli tosiaan juostua vähän liiankin kanssa ja raahattua painavia kasseja. Illalla oli tulossa ystäväpariskunta kylään ja olin kotiutunut vasta hieman ennen ja olin niin poikki, että olin purskahtamaisillani itkuun. Onneksi sitten rauhoituin kun he tulivat ja oli oikein mukava ilta.

Eiliseltä jäi vielä sen verran kivasti herkkuruokia kuten kermaista kanarisottoa, pipareita, glögiä, suklaata ja ystäväpariskunnan minulle tuoma Ben & Jerry’s jäätelöä, että illan aion vaan löhöillä herkutellen ja Linnanjuhlia katsellen. Mies menee iltavuoroon, joten koiran kanssa tulee Itsenäisyyspäivän iltaa vietettyä.

Näin pitkästä aikaa viimeyönä raskausunta, jossa jouduin sairaalaan ja siellä todettiin, että synnytys voi nyt käynnistyä minä hetkenä hyvänsä ja minun pitää jäädä loppuajaksi vuodelepoon sinne. Se ei kyllä ollut mukava uni, kun siinä oli vielä jotain vaaraa, että vauvalle käy jotain. Onneksi se oli vain unta. Aika vähän olen mitään raskausunia nähnyt, ainakaan mitä olisi mieleen jäänyt. Kesällä oli pari synnytysunta, jotka oli mukavia ja hassuja ja nyt tämä hieman painajaismaisempi, vaikka ei varsinainen painajainen kuitenkaan. Normaalisti kyllä näen paljon unia ja muistakin ne hyvin, mutta mulle sitten käynyt ilmeisesti toistepäin, että nyt en sitten niitä paljoa näe tai muista.

Ylihuomenna onkin sitten taas neuvola ja synnytyssairaalaan tutustuminen! Huih!

Ja eikun Hyvää Itsenäisyyspäivää koko Suomelle!

Kokeilen nyt ensimmäistä kertaa uutta kirjoituspaikkaa ja asentoa, kun koneella istuminen 15 minuuttia pidempään pöydän ääressä alkaa olla jo melko inhottavaa tämän käsien puutumisen takia. Nyt ei kädet ainakaan nouse turhan korkealle, joten ei pitäisi puutuakaan. Tässä onkin hauskaa samalla seurailla mahan pomppimista, kun se on tuossa silmien ja koneen välissä. Niin ja meinasi unohtaa mainita, että istun nyt siis mukavasti sängyllä läppäri sylissä tyynyihin nojaten.

Mitäs tässä onkaan tapahtunut sitten viimosen? Ainakin vauvan vaatteita on tullut osteltua, että eiköhän ne ala jo riittämään. Etenkin kun on vihjailtu, että niitä olisi lahjaksikin tulossa. Sitten olen onnistunut lukemaan tenttiinkin ihan kivasti. Sain tosin tietää, että mulla on viikko lisää lukuaikaa, kun olin kattonut tenttipäivän vahingossa perusopintojen kohdalta ja toi tentti kuuluu aineopintoihin. Eli aineopintojen tenttipäivä onkin vasta viikkoa myöhemmin. En millään malta odotuttaa joululahjashoppailuja vasta tentin jälkeen, joten aion vyöttää kupeeni ja änkeä hulinaan jo huomenna, kun veronpalautusten pitäisi kilahtaa tilille. Nyt olen onneksi oppinut etten enää änkeä pahimpaan ruuhka-aikaan keskustaan, kun siellä on sellainen olo, että joku jyrää suunnilleen yli, kun köpöttelen hitaammin mahani kanssa. Lisäksi en tykkää muutenkaan, kun tuntuu että tuupitaan ja tulee hieman turvaton olo. Eikös sitä näin joulun alla pitäisi olla oikein erityisen ystävällinen ja kanssaeläjiään huomioiva? Ei ainakaan täällä ihanassa pääkaupungissa. Sama se jos jää joku onneton raskaana oleva jalkoihin. Ei sellaisia ainakaan istumaan päästetä niille varatuille paikoille. No joo, täytyy tosiaan vältellä noita ruuhkia, kun onneksi pystyy.

Tekemisen intoa riittää vielä ihan kivasti. Vaikka väsymyskin on taas vaivannut hieman enemmän. Nytkin tekisi mieli vetäistä tirsat ja eilen tuli päiväuniteltua kahteenkin otteeseen. Jotenkin tämä väsymys ja toisaalta hirveä tekemisen tarve on purkautunut sitten kärttyisyytenä. Miehelle on tullut motkoteltua aika reippaasti ilman järkevää syytä. Eilen esimerkiksi sain kamalan raivokohtauksen kun mies oli unohtanut hellan levyn päälle. Siinä sitten mäkätin, että tappaa vielä meidät kaikki tulipalossa ja että voisi olla pikkasen huolellisempi. Jooh, sattuuhan noita. Itselläkin on joskus jäänyt levy päälle yms. mutta eilen sitten tuli pultattua oikein urakalla. Yksi kestomäkätyksen aihe on myös se jos mies ei heti paikalla älyä vaihtaa hikisiä ja haisevia sukkiaan puhtaisiin työpäivän jälkeen. Että raskaan työpäivän jälkeen kotiin ihanan ja rakastavan avovaimon luokse, joopa. Mies parka. Se jopa eilen osti mulle pikkujoululahjaksi jumppapallon, kun olen sellaisesta haaveillut. Pitää yrittää nyt pitää nämä turhat mölyt mahassa. Muuten menee ihan kivasti. Ei ole ollut mitään suurta draamaa ja mies on urheasti kestänyt nämä viimepäivien nalkutukseni ja öiden, koska silloin nalkutan tietysti sen kuorsaamisesta.

En yleensä jaksa manailla säitä, mutta nyt kyllä alkaa masentaa. Sataa, sataa ja sataa. Joulutunnelmaan voi yrittää virittäytyä ainoastaan vetämällä verhot visusti ikkunoiden eteen. Koiran kanssa lenkkeily ei inspiroi. Aamulla yhdentoista aikaan herätessä on varma, että on vasta aamuyö pimeydestä päätellen. Ankeaa.

Eipä tässä nyt taida muuta ihmeellistä ollakaan kirjoteltavana. Ensi maanantaina on taas neuvola ja myös tutustumiskäynti synnärille. Tänään olisi ollut perhevalmennuksen toinen kerta, mutta en sitten jaksanut nousta sinne, kun oli jo 8.15 ja tuli melko katkonnaisesti nukuttua. Viime kerta oli niin turhan tuntuinen, että enpä usko että missasin mitään erityistä, kun kuitenkin löytyy samat jutut netistä/kirjoista.

Äh, nyt kyllä taidan mennä kuitenkin päikkäreille. Sen verran väsyttää, että ei tässä mitään oikein jaksa alkaa tekemäänkään ja netissäkin surffailu vaan väsyttää lisää.