Odotusta (parisuhdesopalla)

Kiitoksia kovasti kommenteista! On aina todella piristävää saada kommenttia ja vertaistukea ja sen voimin jaksaa aina taas paremmin. Kuvaa kyseltiin makkarista. Voin sellaisen jossain välissä ottaa, kun saadaan vielä pienimmätkin nippelinappelit hiottua. Nyt pitäisi vielä jaksaa raivata paperipinoja pöydältä ja semmoista pientä, mutta juuri nyt en jaksa.

Suoraan sanottuna vähän pelottaa tämä viimepäivien touhuamiseni. Mies on parhaillaan töissä ja meidän oli tarkoitus tänä iltana vielä siirtää pinnasänky ja hoitopöytälipasto päinvastaisille seinille ja sen takia myös ruuvata työpöydästä irti sellainen liukuva uloke, joka toimii lisäpöytätilana. Ikeasta muuten työpöytäkin. No, en sitten millään jaksanut odottaa vaan ruuvailin sitten itse sen lisukepöydän irti tuolla lattialla maaten, siirsin hoitopöytälipaston työntäen toiselle seinustalle ja pinnis piti tilan ahtauden vuoksi vielä nostaa omalle paikalleen. Varmaan tämmöisiä hommia ei pitäisi tässä vaiheessa enää tehdä, mutta kun en malta. Ihan hirveä valmiiksi saamisen tarve!! Vaikka en usko, että se vauva sieltä etuajassa päättäisi tulla, niin ilmeisesti sen pienen mahdollisuuden tietoisuus saa touhuamaan kuin viimeistä päivää. Kaikki on saatava valmiiksi ja pian!

Yö uudessa sängyssä oli aivan taivaallinen! Kertaakaan ei tarvinnut miestä tuuppia poispäin, ei tullut polvesta tai kyynärpäästä töytäisyjä ja mikä parasta; selkä tai lonkat eivät kipeytyneet ollenkaan! Eli hyvällä patjalla ja riittävällä tilalla on aika paljon merkitystä myös näihin raskausajan nukkumisongelmiin. Hmm, yllättävää. .

Tämä aamu lähti melko kivuttomasti käyntiin, vaikka nukuttua tuli vain n. 7h. Vanhempien koira tuli illalla tänne hoitoon viikoksi, kun vanhemmat lähti reissuun ja sillä reppanalla on vielä paha silmätulehdus, jota pitää nyt kolmesti päivässä lääkitä. Se on jo melko vanha ja kaavoihinsa kangistunut ja pelkäsin, että se piipittää jo aamuseitsämältä lenkille, mutta kiltisti se nukkui aina siihen asti kun heräsin. Kävelylenkki kahden koiran kanssa sujui niin vaivattomasti, että tuli tehtyä ihan kunnon lenkki. Lenkkipolutkin olivat sulaneet enimmäkseen kävelykelpoiseen kuntoon, että oli ihan mukavaa. Vielä pitäisi jaksaa mennä miestä töihin vastaan ja mennä lakanaostoksille ja samalla jos saisi jotain puuttuvia juttuja vauvalle hankittua. Sitten voisi yrittää vaikka ihan vaan rentoutua.

Rentouttavaa lauantai-iltaa!

Uusi päivä, parempi mieli , vaikka väsymyksen määrä onkin aika tolkutonta. Mieli pitää jälleen väsyneen ruumiin hereillä vuorokauden ajasta riippumatta. Saatiin eilen illalla Huuto.netistä huutamamme Ikean Malm-sänky ilman kokoamisohjeita ja miehen kanssa sitten pähkäiltiin ja pähkäiltiin jonnekin puolille öin. Netistä yritettiin etsiä ohjeita, mutta ei löytynyt, kunnes hoksasin hakea englanniksi ja tädää, heti löytyi! Ihan Ikean sivuilta löytyi ohjeet, mutta ei vaan suomenkielisiltä Ikean sivuilta mitään löytynyt . Noh, oltiin onneksi koottu ihan oikein se mitä oltiin ehditty koota. Hommaa hankaloitti suunnattomasti tilan ahtaus. Piti sitten kirjahyllyäkin alkaa siirtelemään, että saatiin sänky kasaan. Ei saatu sänkyä kuitenkaan ihan valmiiksi, kun puuttui muutamia tarpeellisia työkaluja, jotka onneksi saadaan tänään. Viime yö meni sitten pyöriessä vanhassa sängyssä keskellä olohuoneen lattiaa. Oltiin miehen kanssa täysin rättejä kun kaaduttiin sänkyyn ja puheltiin, että nyt ainakin sammutaan heti. No turha toivo. Pyörittiin kumpikin ja höpistiin välillä jotain jonnekin kolmeen asti. Sitten ramppasin avaamassa ikkunaa ja sulkemassa patteria kun oli tajuttoman kuuma, niin ja tietysti lukemattomia kertoja vessassa. Sitten kuuntelin älytöntä tuulen ujellusta, miehen kuorsausta, koiran kuorsausta, sadetta, liikennettä… Sitten vilkaisin kelloa ja totesin, että miehen herätyskello soi puolen tunnin kuluttua. Sitten taisin hetkeksi onnistua nukahtamaan, kun unissani kokosin sänkyä. Sitten heräsin herätykseen, nousin ja keitin miehelle ja itselleni teetä, koska en oikein nukkuakaan enää osannut. Sitten mies lähti töihin ja yritin vielä nukkua, mutta aloin miettimään miten selittää englanninkieliselle ero suomenkielen lauseissa “olen syömässä” tai “minä syön”? Siinä sitten pähkäilin ja pääsin aina keilaamisesta puhumiseen asti, mutta en kuitenkaan mihinkään järkevään loppuratkaisuun.

Juu, eli olen aika väsynyt, mutta onnellinen. Saadaan vihdoin makuuhuone valmiiksi ja tänään nukkumaan uuteen ihanaan vartalon muotoja hyväilevään sänkyyn. Eli makkarista ei ole muuta entistä enää jäljellä kuin työpöytä. Entinen kirjahylly ja sänky on nyt poissa ja täällä pönöttää uusi sänky, kirjahylly, hoitopöytälipasto ja pinnis. Vielä kun saadaan tuo sänky lopullisesti koottua niin voidaan vielä pyöritellä hoitopöytälipasto ja pinnis lopullisille paikoilleen, kun ne ovat toistaiseksi vielä hieman turhan ahtaasti sijoitettuna.

Jospa nyt raahautuisi tuonne tuuleen ja tuiverrukseen koiruuden kanssa ja sitten jos jaksaisi vaikka hieman pötkötellä jos vaikka ihan nukahtaisi. Mukavasti särkenyt taas lonkista ja häpyliitoksista tuon eilisen “rempan” jäljiltä. Onneksi ei kuitenkaan supisteluiksi mennyt. Varmaan hieman rauhallisemmin täytyisi jo tässä vaiheessa ottaa.

Huih, huomenna pamahtaa 30 viikkoa täyteen! Niin ja joulukuu maanantaina! Hyvät hyssykät!!

Takkuaa, takkuaa. En tiedä mikä nyt mättää, mutta maanantainen energinen ja sosiaalinen olo on tipotiessään. Ollut siis jo eilisestä asti. Nyt on ollut sellainen olo, että joko verenpaineet tai rauta-arvot ovat romahtaneet ja nopsasti, kun aivan totaalisen väsynyt ja huiputtava olo. Parin tunnin päästä pitäisi raahautua jälleen intensiivikurssille ja sinne on pakko mennä, koska eilen en kertakaikkiaan kyennyt ja poissaoloja ei sallita enempää kuin yksi. Jos siitä nyt selviytyisi tänään ja sitten onkin vain yksi kerta jäljellä ensiviikolla niin olisi se nyt sitten suoritettu edes alta pois. Pakko jaksaa. Ei jaksaisi, mutta pakko.

Toisaalta, tuleehan tällaisia flegmaattisia päiviä vastaan ihan muutenkin, ilman raskaana oloa. Ei kaikki johdu aina raskaudesta. Nyt sitä vaan liittää ihan kaikki olotilat kuuluvaksi raskauteen, vaikka niin ei olisi.

En millään jaksaisi odottaa, että tentti olisi ohi ja veronpalautukset tilillä ja saisi vaan omistautua joululle. Nyt ei taas niin millään jaksaisi mitään “pakollisia” velvollisuuksia. Vaikka eihän noi pakollisia ole, lähinnä vaan oman mielenrauhan takia haluan saada edes ne alta pois. En kestä vanhempieni uteluita opinnoistani jos ja kun ei ole mitään kerrottavaa ja tiedän että ne ovat sisimmissään vähän pettyneitä jos en saa mitään tehdyksi, vaikka eivät niin suoraan sanoisikaan. Ja pettynyt olisin itsekin. Ajattelisin, että olen vain surkea laiska paska jos en saa edes tätä vähää suoritettua. Olisi niin paljon helpompaa jos olisin nyt vanhassa duunissa. Se ei ole millään muotoa stressaavaa, välistä jopa tylsää, mutta siellä pystyisi hyvin istumaan vähän väsyneempänäkin. Kivat työkaverit toisivat jotain piristystä päiviin ja ainakin palkka motivoisi kestämään läpi vähän rankemmatkin päivät, vaikka rankat päivät nyt ovat aika utopiaa siellä. Mutta turha tässä jossitella. Sitäpaitsi jos (jossittelua kuitenkin jatkaakseni) olisin siellä nyt töissä niin takuulla kiroilisin sitten sitä, kun istun siellä tylsistyneenä vailla tekemistä, kun kotona olisi vaikka ja mitä tehtävää. Että silloinkin harmittaisi. Eli turha jossitella.

Tässä onkin ehtinyt sattua ja tapahtua sitten viime kirjoituksen, että ei oikein tiedä mistä aloittaisi. Tai ei nyt niin hurjasti kuitenkaan, mitä tosta voisi ymmärtää, että ei siis kannata odottaa mitään sensaatiomaista. Viime viikko meni siis mukavasti flunssan kourissa. Samaan syssyyn sitten eräs läheinen sairastui melkoisen vakavasti ja pari päivää menikin vielä huolesta kipeänä. Viikonlopulla onneksi tilanne helpottui sen verran, että nyt ei ole enää akuuttia hätää ja voi huokaista helpotuksesta. Luojan kiitos! Tällasiin tapahtumiin on vaan mahdotonta varautua mitenkään etukäteen ja sitten kun jotain sattuu niin on ihan pasmat sekaisin. Oma flunssa oli nyt itsestäänselvästi sivuseikkana siinä vaiheessa, mutta lepäily oli melkos mahdotonta ennen viikonloppua. Se sitten menikin visusti neljän seinän sisässä maaten. Mies onneksi hoiti mielellään koiran ulkoilutukset täyspäiväisesti, koska oli niin intona lumen tulosta että hyvä kun malttoi sisällä ollakaan. Mies kun ei ole kotimaassaan tällaista lumen tuloa koskaan kokenutkaan ja jossa viimeisestä pienemmästäkin lumen tulosta on jo viitisen vuotta. No itse todistin siellä kyllä viimetalvena loskasateen, mutta se oli ainoastaan korkeammilla vuorilla.

Lumesta päästäänkin ytimekkäästi siihen, että tänä aamuna sitten pistin nenäni reippaasti ulos jo aamukahdeksalta, mentiin nimittäin miehen kanssa perhevalmennukseen. Tällä ensimmäisellä kerralla käsiteltiin synnytyksen vaiheita, kivunlievitystä ja hieman tukihenkilön osuutta synnytyksessä. Sanotaan nyt näin, että oli ihan kiva kattoa synnytysvideo (jonka aikana olin tietysti pala kurkussa ja tippa linssissä), mutta muuten oli aivan tyhjänpäiväinen kokemus. Eli jos on noista aiheista jo lukenut neuvolasta saaduista opuksista ja netistä, niin ei jää mistään paitsi jos siellä ei käy. Jotkut sanovat, että jos ei muuta niin ainakin siellä on mahdollisuus tutustua muihin odottajiin. Meitä oli siellä melko paljon eikä siellä mitään keskustelua ainakaan vielä syntynyt, välissä oli vartin tauko milloin naiset juoksi vessaan ja moni kävi vielä kiireesti hakemassa kahvia yms. eikä siinä oikein ollut kamalasti tilaisuutta alkaa luomaan mitään kontakteja. Vielä kun aamukahdeksan on ainakin minulle täysin luonnoton aika olla ihmisten ilmoilla ja sosiaalinen. Miehelle yritin tulkata mitä jaksoin ja ehdin, mutta vielä turhempi kokemus se varmasti sille oli, kun ei kieltäkään vielä pahemmin ymmärrä. Olin vielä neuvolatädiltäni etukäteen kysynyt, että kannattaako mieheni edes tulla sinne kun ei kieltä ymmärrä ja hän oli sanonut että kyllä kannattaa. Nooh, seuraava kerta onkin ensiviikolla ja silloin käsitellään lapsivuodeaikaa, imetystä ja lapsenhoitoa. Siltä reissulta odotan eniten paria, jotka tulee kaksikuukautisen vauvan kanssa kertomaan kokemuksiaan. Ehkä imetykseenkin voi saada jotain hyödyllisiä vinkkejä. Mutta toki nämä valmennukset ovat erilaisia, että en mitenkään kehoita ketään olla menemättä, joillekin siitä voi olla jotain apuakin ja siellä voi ainakin kysyä jos on jotain mikä askarruttaa. Valmennuksen loputtua meillä olikin heti neuvola, eli järjestyksessään viides sellainen. Viimekerrasta on siis kaksi ja puoli viikkoa. Tässä nyt näitä perustietoja:

Verenpaine: 120/70 (eli sama kuin viimeksi)

Hemoglobiini: ei ole mitattu 6.10. jälkeen!

Painon muutos /viikko: +1400!!! (Hyvästi joulutortut ja suklaat! )

Pissa: puhdas

Sf-mitta: 28

Lapsiveden määrä: N (Tarkoittaako se sitten normaali??)

Vauvan sydämensyke: 150

Liikkeet: ++

Rh-nega oli pysynyt normina ilman muutoksia ja seuraava tsekkaus on rv. 36.

Eli eipä tuossa kummempia paitsi kiloja oli kertynyt kahdessa ja puolessa viikossa peräti 3kg 600g! Etenkin joulutorttuja on nyt kyllä tullut mussutettua ja sitä suklaatakin kyllä, eikä ole kovin ahkeraan tullut liikuttuakaan. Eli tarkkuutta syömisiin ja liikuntaan!

Muuten on kauhistuttanut, kun neuvolatäti sanoi, että pitää varoa liukastumista, kun että jos kaadun niin pitää mennä heti päivystykseen. Pitkänä ihmisenä kun on kuulemma enempi vaaraa kaatumisesta. Nyt sitten yritin köpötellä mahdollisimman varovasti ja sitten kehitin pelon, että jostain puusta tai katolta tippuu joku kauhea lumikasa päälleni ja kaadun ja loukkaannun. Yleensä en liukastele herkästi niin että kaatuisin kun tasapaino sen verran hyvä ja jotenkin osaan vaan kävellä niin etten liukastu, mutta nyt vatsoineen voi tietysti olla tän tasapainon kanssa vähän niin tai näin.

Tänään iltapäivällä alkoi se intensiivikurssikin. Siitä jäi kyllä kiva mieli, kun olin varautunut siihen niin että se on vaan pakollinen paha, josta on vaan hammasta purren selviydyttävä, mutta yllätyksekseni siellä olikin hauskaa ja mielenkiintoista. Että eiköhän siellä muutama ilta suht kivuttomasti vierähdä. Mulle oli kehkeytynyt ilmeisesti joku sosiaalisen elämän tarve viikonlopun sisällä kökkiessäni, että viihdyin loistavasti tuikituntemattomien seurassa ja höpötin minkä kerkesin, vaikka olin kuvitellut istuvani hiljaa nurkassa tylsistyneenä.

Vaavin liikkeet ovat olleet voimistumissuhdanteessa. Ensinnäkin nyt on ollut havaittavissa kyllä todella vauhdikasta menoa viimepäivät ja välillä tulee jo sen verran voimakkaita muksauksia, että hätkähdän, vaikka ei varsinaisesti kipeää vielä tee. Neuvolatäti sanoikin, että kun mulla on niin pitkä toi selkä ja myöskin suht leveät lanteet niin vauvalla on vielä hyvin tilaa siellä pyörähdelläkin. Varmaan sitten kun se tästä vielä vähän kasvaa niin alkaa ne potkut selkeemmin tehdä myös kipeää. Nyt liikkeet on vielä kerrassaan hauskoja ja lystikkäitä, mutta niitä “kylkiluut säpäleiksi” potkuja en kyllä mitenkään kovin innolla odota.

Olen ehtinyt jo muutamana päivänä olla kertakaikkisen kyllästynyt tähän odotukseen. Tyypillisten vauvasivujen sijaan olenkin surffaillut koirakoulujen sivuilla etsimässä jotain kivaa kurssia harrastukseksi koiran kanssa heti kun vaan synnytykseltä ja vauvanhoidolta kykenen mihinkään sen verran irtautumaan. Haluan että koirallakin olisi sellainen tärkeä olo, että tää on vaan meidän yhteinen juttu ja pääseehän siinä itsekin mukavasti irtautumaan hetkeksi vauva-arjesta. Lisäksi olen haaveillut jostain pikakaupunkilomasta ensi kesän lopulla tai syksyllä niin että vauva menisi vanhemmille hoitoon ja päästäisiin irtautumaan miehen kanssa arjesta pariksi päiväksi. Niinpä olen siis katsellut myös lentojen hintoja mm. Roomaan.

Eilen illalla kehittelin kyllä paniikkia taas, kun lukasin neuvolan odotuskirjasesta isälle tarkoitetusta osiosta viikon 33 kohdalta, että isän pitäisi kehoittaa kumppaniaan pakkaamaan jo sairaalakassin valmiiksi. Siis kolmen viikon päästä jo muka! Olin ajatellut että joskus tammikuun puolessa välissä, vaikka äitikin jo sanoi, että on se hyvä pakata jo tuossa joulukuun puolella varmuuden vuoksi. Huih! Ettäkö jo kolmen viikon päästä pitäisi alkaa jo varautumaan synnytykseen lähtöön?! Muutenkin taas hurjaa, kun seuraavat viisi viikkoa vierähtää ainakin kepeästi ilman ajantappamisongelmia ja sitten ollaankin jo ihan hurjan pitkällä! No ehtiihän sitä vielä tammikuussa tuskastua. Hei, mulle tulee muuten ensimmäinen tipaton tammikuu sitten miesmuistiin!

No just juu. Ihan lyhkäsesti piti tulla kuulumiset päivittämään, mutta tässä onkin tullut jaariteltua taas ihan kivasti ja kellokin taas jo vaikka mitä!

Krööh! Koko syksyn olen kummastellut, kun flunssa ei ole vielä iskenyt, kun normaalisti eka flunssa iskee syyskuussa ja niitä yleensä kerkeää parikin olemaan ennen joulua. No nyt sitten iski se flunssa. Tiistai-iltana kurkku oli hiukan kipeä. Eilen sitten kaupasta kotiin tultaessa kävely tökki todella ja oli jotenkin kuuma ja heikko olo. Lähdin siinä sitten tuskan hiessä koiran kanssa ulos ja seistä jökötin hikisenä kylmässä tuulessa jonkin aikaa kun koira kirmaili ympärillä. Kylmähän siinä tuli. Kotona vielä tartuin imuriin, kun illaksi oli tulossa vieras kylään. Sitten alkoi aivastuttaa, nenä vuotaa ja viluttaa. Kökkö olo. Vieraan lähdettyä minä, joka en koskaan nukahda sohvalle, nukahdin sohvalle, josta mies minut löysi kotiuduttuaan töistä. Ilmeisesti raskaudesta johtuen nenän limakalvot ovat niin ohuet, että jo pari kertaa niistämisen jälkeen nenästä on pursunnut verta. Ihanuutta. Kuumetta ei onneksi ole, mutta olo ei ole kovin kaksinainen. Äsken kävin koiran kanssa ulkona ja piti pakottautua kävelemään rauhallisesti. Mulla kun on tapana normaalisti viuhtoa aika rivakkaa vauhtia, vieläkin, vaikka on tää maha. Tai niin rivakkaa kun sen kanssa on ylipäätään mahdollista viuhtoa. Sitten koira ennätti syödä hieman jotain leivänpalasia ennenkuin ehdin huomata. Mrrr! Nyt sitten saa seurailla ettei tule mitään myrkytysoireita.

Olen kehittänyt pientä huolta vauvan liikkeistä. Nythän niitä pitäisi laskeskella, jossain sanottiin, että tunti aamulla ja tunti illalla. En ole jaksanut. Kymmenen liikettä pitäisi tunnissa tuntea. Toki ei tarvitse tuota tuntia laskeskella jos kymmenen liikettä tulee aiemmin täyteen. Kerran yritin laskeskella, mutta kyllästyin ja vaavikin taisi olla unilla silloin. Nyt olen yrittänyt laskeskella silloin kun huomaan, että se on hereillä ja liikuskelee. Niitä liikkeitä tulee silloin kuitenkin aika monta lyhyessä ajassa. Tosin en ole aina jaksanut laskea sinne kymmeneen asti. Liikkeet tuntuu vieläkin melko hentoisina. Joko sellaista kevyttä muksahtelua tai muljahtelua, kun vaavi pyörähtää ympäri tai sitten sellaista pientä kutinaa joko kyljessä tai ihan alavatsassa. Kipeetä ei ole vielä tehnyt. Joskus on tullut potku rakkoon, mikä ei nyt miellyttävältä tunnu, mutta ei kipeältäkään. Usein iltaisin unta odotellessa ja vasemmalla kyljellä maatessa vauva potkiskelee vasempaan kylkeen ja se kutittaa melko paljon ja välillä jopa hiukan vihlaisee. Muuten vauva tuntuu melko rauhalliselta, liikeitä kyllä on, mutta ei mitään ihan hurjaa riekkumista ainakaan usein. Jospa tästä tulisi rauhallinen vauva.

Mutta nyt kömmin jonkun hömppäromaanin kanssa sänkyyn lepäilemään. Tenttiin ei jaksa pää tukossa lueskella, mutta onneksi eilen sain ihan kivasti luettua, joten se ei niin maita mullista. Huih, kohta alkaa 30. raskausviikko!

Onpas tonttuolo. Vaihdoin jälleen sivupohjaa vaihtelun vuoksi. Jospa tämä miellyttäisi nyt vaikka sinne helmikuulle.

Päivä on mennyt tonttuillessa, siitä tonttuolo. Olen nimittäin ahkeraan mietiskellyt joululahjoja ja surffaillut erilaisilla joulusivuilla jos vaikka saisin jotain inspiraatiota joululahjoihin. Hitsi kun pitää odottaa veronpalautuksiin, ennenkuin voi alkaa mitään hankintoja tekemään. Tekisi mieli hoitaa ne jo alta pois. Tänä jouluna aion myös leipoa ihan hirveästi ja koristella kodin erityisen nätiksi. Pitää vähän miettiä jotain yhtenäistä koristeluteemaa, ettei koko kämppä olisi vaan täynnä erilaisia vanhoja koristeita ja yleisvaikutelma sekava. Yllättäen tämä jolusekoilu alkoi juuri nyt, kun tenttiin pitäisi lukea. Nooh, jotainhan sitä pitää hössöttää ja toimittaa ohessa tai sijasta ja uusia vauvahankintoja ei ihan heti tulla tekemään, joten…

Otin myös uuden massukuvan. Kauheen vaikeaa säätöä ottaa itse tuota kuvaa, mutta yksi sentäs onnistui ja se onneksi riittää.

No niin. Mykkäkoulu saatu onnellisesti päätökseen. Eli kaikki jälleen hyvin. Mies kotiutui, maattiin vierekkäin sängyllä ja lopulta kysyin milloin se aikoo lopettaa mököttämisensä. Mies siihen, että en mä mitään mökötä, sähän tässä mökötät, minä: eikun sä, mies: sä, sä, sä, sä, eikun sä, säpäs. Haluatko teetä? Ehkä sä yrität myrkyttää mut? Niin varmaan joo, miks muka? Koska sä inhoat mua. Enpäs ku rakastan. Ehkä sä inhoot mua. En kun rakastan. Ja niin edelleen. Nyt siis kaikki hyvin ja minä sain suklaalevyni, jota en sunnuntaina huolinut. Slurps! Varovaisesti pitää tosin nyt syödä, kun olin tuossa pää vesanpöntössä kun mies tuli kotiin. Kokikset tulivat valtoimenaan ylös. Pitää todella nyt vältellä noiden hiilihappoisten juomien runsasta yhtäkkistä nauttimista, ei hyvä. Yöks.

Pöh, lunta piti muka tulla KOKO Suomeen, mutta mihinkäs muuhun heräsinkään, kuin sateen ropinaan? Noh antaahan tuollaiset lupaukset toki toivoa. Eilen oli oikeasti sellainen fiilis, että lunta voisi kohta jopa tullakin, sen verran kylmä oli.

Mies on työhaastattelussa. Yritin nukkua vielä kun se lähti, mutta ei siitä tullut sitten mitään, huonosti nukutusta yöstä huolimatta. Meille tuli pientä riitaa tuossa sunnuntaina, ei mitään mullistavaa tai kummoista, mutta nyt ollaan kumpikin jääräpäisesti mökötetty aina tähän päivään saakka. Odotan mieheltä anteeksipyyntöä, näköjään taas turhaan. Mies yritti kaiketi omalla tökeröllä tavallaan osoittaa katumusta sunnuntaina tuomalla minulle suklaata, mutta olin jo saanut makeayliannostuksen joulutorttujen muodossa, joten tyrkkäsin suklaan tylysti sivuun. Eilen töistä kotiutuessaan mies kantoi pöydälle lasin kokista jäillä ja tuli hetken päästä sanomaan, että se on sitten mulle. Oliko se sitten tulkittavissa myös epämääräiseksi sovintoyritykseksi? En tiedä. Voin tulla vähän vastaan, mutta sen on aivan turha mököttää, kun itse koko sopan aloitti. Vaikka varmaan onkin toista mieltä. Pöh.

Muuten olen yllättänyt itseni hankkimalla tenttikirjat eilen ja alkamalla jo pänttäämään. Vaikka aihepiiri ei kaikista kiinnostavin olekaan ei lukeminen tuntunutkaan yhtään hankalalta ja aloin jopa hiukan kiinnostumaan siinä lukiessani. Juuri tällaisesta tunteesta opiskellessani nautin. Se tunne on vaan ollut kateissa nyt melko pitkään. En saa otetta, en kiinnostu ja kaikki energia menee turhaan stressaamiseen. Nyt on kuitenkin positiivinen mieli tämän tentin suhteen. Tenttiin on aikaa vielä kolme viikkoa, eikä tässä ole mitään ihmeitä taikka kiireitä, paitsi ensiviikolla on yksi kolmen päivän pikakurssi, mutta muuten aikaa on kivasti. Lisäksi aika kuluu joutuisammin kun on jotain tekemistä, muutakin kuin vauvajuttujen ihmettelyä ja suunnittelua.

Eilen kehitin paniikkia kahvin juomisestani. Ajattelin että juon sitä ihan liikaa. Piti sitten oikein mitan kanssa laskea paljon sitä tulee päivässä juotua ja tulos oli 1,5-3dl. Harvemmin kuitenkaan edes tota kolmea. Eli ei kai se kovin ylenpalttisesti olekaan? Yhteen mukiin menee ehkä hiukan enempi kuin 1,5dl ja se tulee juotua, sitten yleensä otan toisen mukillisen, mutta en koskaan saa sitä juoduksi enempää kuin ehkä pari pientä siemausta.

Olen tässä harmitellut kun en alkanut jo aiemmin kirjoittamaan tuntojani tästä raskaudesta. Nyt en enää oikein edes muista alkukesän ja kesän tunnelmia. Raskaustestin tehtyäni olin lähinnä melko epäuskoinen. En tuntenut mitään suurta riemua tai mitään, lähinnä epäuskoa. Kai juuri siksi kun kaikki kävi niin nopeasti. En ollut ehtinyt pitkään suunnitella, että nyt olisi sopiva aika vauvalle ja sitten ehtinyt odottaa sitä, että milloin tärppäisi. Tietysti olin sillä tavoin asiaa ajatellut, että kun mieskin sitä ehdotti, niin ajattelin että mikä ettei, että nyt on ihan hyvä hetki. Mutta jotenkin olin kuvitellut että se ei tapahdu niin helposti. Ajattelin, että varmaan ainakin vuosi siinä menee ennenkuin tärppää. Siksi oli jotenkin vaikea tajuta mitään, kun raskaustestiin ilmestyi kaksi viivaa. Asian salassapito tuntui yllättävän helpolta. En siis tuntenut mitään suurta halua mennä kuuluttelemaan asiaa. Tuntui jotenkin kivalta, kun oli salaisuus. Toisaalta välillä puheissaan piti varoa, ettei lipsauttele jotain pahoinvoinnista tai siitä, ettei voi juoda alkoholia. Asiahan oli varmasti melkoinen yllätys koko lähipiirille. Vanhemmat ja sisarukset ottivat uutisen iloisesti yllättyneenä vastaan. Vanhemmatkin tointuivat yllättävän nopeasti alkushokista ja äiti alkoi heti kutomaan vauvalle villapukua. Kaverit suhtautuivat asiaan kuka mitenkin. Suurin osa tuntui olevan onneksi aidosti onnellisia puolestani. Jotkut suhtautuivat asiaan käytännöllisesti tyyliin “mikäs siinä, tässä iässähän niitä olisi hyvä alkaa biologiankin kannalta saamaan..” Pari järkyttyi enemmän. Joo, musta ei ole enää ratkiriemukasta bileseuraa vähään aikaan. Välistä olen miettinyt, että kaverit karttelevat tämän asian myötä, mutta totuus on, että karttelen minäkin. Jotenkin olen vaan halunnut velloa näissä vauva-ajatuksissani, enkä halua kyllästyttää kavereitani niillä. Sitten taas kun en oikein niistä viitsi pahemmin puhua, niin en oikein tiedä mistä puhuisin. Monet keskustelut tuntuvat jäävän kovin yleiselle tasolle. Onneksi myös muutamien hyvien kavereiden kanssa pystyy puhumaan ihan samoista jutuista kun ennenkin, miehistä, opiskeluista, muista ihmissuhteista, väsymyksestä yms. mistä milloinkin jotenkin syvällisemmin. Jotkut kaverit myös jopa heittäytyvät innoissaan vauva-arjen kuvitteluun, ilman että niitä tarvitsisi siihen mitenkään johdatella. On vaan ikävää, että joidenkin kohdalla joudun jotenkin varomaan puhumasta pahemmin vauva-asioista. Ne kysyvät “mitäs sulle kuuluu?” mutta en voi paljoa muuta vastata kuin “mitäs tässä” ja jotain ympäripyöreää. Jos ne ei sanallakaan kysy mitään raskaudestani niin en sitten viitsi siitä alkaa puhumaankaan. Sitten minä kuuntelenkin loppuajan niiden työmurheita yms. Jotenkin on vaan epäreilua, että ihmiset saavat kyllä jauhaa työjutuistaan, ihmissuhteistaan, reissusuunnitelmistaan, talon remonteistaan yms. vaikka millä mitalla ja hyvän ystävän tavallaan kuuluu ymmärtäväisenä jaksaa kuunnella, mutta sitten taas niinkin luonnollinen juttu kuin raskaus ja vauvat on jotenkin tabu ja siitä puhumista pitää ymmärtää välttää ei aina ehkä täysin, mutta suuremmilta osin. Jotenkin tuntuu, että monet kaverit haluaisivat vaan säilyttää kanssakäymisen ja puheenaiheet entisenlaisina, ilman että niitä kiinnostaa pätkääkään mitä ajatuksia mun päässä pyörii, kun odotan sentään ensimmäistä lasta. Ne tuntuu vaan pelkäävän muutosta suhteissa ja sitten ne alkaa jotenkin vältellä. Kyllä minä osoitan yleensä kiinnostusta kavereiden elämänmuutoksiin, kyselen jos on ollut työ/ihmissuhde yms. pulmia, että mites ne asiat ja kuuntelen kun kaverit tilittää. Osa kavereista taas ei kysy mitään raskauteeni liittyvää tai tuntojani vauvan tulosta millään tavalla kun nähdään. Kuitenkin kun se nyt vaan varmaan melko ymmärrettävästi on tällä hetkellä suurin juttu elämässäni niin on kurjaa, että siitä ei sitten voi puhua. Yllättäen nyt sitten muutama sellainen kaveri, jotka ennen ovat olleet ehkä hiukan etäisempiä ovat olleet kiinnostuneempia raskaudestani ja puivat mielellään itsekin vauvan saamisen ihmeitä, mutta sitten taas muutama läheisempi kaveri ovat etääntyneet, eikä selkeästi oikein tiedä enää miten suhtautua muhun.

No asiat nyt karkasivat ystävyyssuhteiden puimiseen, vaikka niistä ei alunperin ollut ollenkaan tarkoitus kirjoittaa.

Voi yök. Pitää oppia, ettei kokistakaan kannata enää niin kamalasti juoda, kun nyt röyhdätyttää niin maan vietävästi. Menisikö vielä jatkamaan hiukan unia vaiko koiran kanssa ulos? Ei kyllä huvita tuo ulkoilma sitten yhtään. Vähän tarttee kyllä lepäillä ennenkuin jaksaa tarttua tenttikirjaan.

Nyt rupesi vähän oksettamaan. Pieni lepo ennen ulkoilua siis.

Happea! Olin tuossa koiran kanssa lenkillä ja ihmettelin kun jotenkin olo oli kovin nuutunut. En päässyt millään mihinkään rivakkaan vauhtiin vaan piti välillä pysähdellä vetämään keuhkot täyteen ilmaa. Vaikka ilma oli raikkaan happipitoinen, kokoajan oli sellainen olo etten saa tarpeeksi happea. Iltaisin sänkyyn mennessä avaan aina ikkunan joksikin aikaa saadakseni vaan happea, samoin aamulla herätessäni. Yölläkin saatan mennä välillä parvekkeen oven raosta hengittelemään. Nyt on jo sen verran kylmä ettei ikkunoita voi pitää koko yötä raollaan, mutta tuntuu että tarvitsen nyt aina säännöllisesti raikasta happitankkausta.

Muutoin fiilikset ovat himpun verran positiivisemmat kuin eilen. Kyllä tämä tästä. Ei tässä kuitenkaan mitään hätää ole ja vauva on odotettu ja toivottu. Onhan tämä sellainen elämänmuutos ettei samassa mittakaavassa moista ole koskaan koettu. Ulkomaille muutto oman onnen nojassa on pikkujuttu tähän verrattuna. Jotenkin tämä tuntuu sellaiselta viimeiseltä ja lopulliselta riuhtaisulta irti nuoruudesta ja huolettomuudesta. Koko loppuelämä tulee olemaan huolta tästä masuasukista ja jonain päivänä ehkä useammasta. Toisaalta miten paljon elämään tuleekaan lisää myös onnea, iloa ja rakkautta. Nyt jo mietin miten pakahdun ylpeydestä, kun oma lapsi esiintyy päiväkodin joulunäytelmässä. Miten se tuleekaan olemaan äidille kova pala, kun lapsi pitää saattaa ensimmäistä kertaa kouluun. Niin paljon hienoja, ikimuistoisia hetkiä. Oi onnea!

Olen ehkä vihdoin alkanut huomaamaan vauvalla jonkinlaista rytmiä. Iltaisin kun katselen telkkaria n. 21-23 aikoihin masuasukki herää jo möyrii ja pöyrii pirteänä noin tunnin tai parikin. Sitten se tuntuisi nukahtavan noin 2-3 tunniksi ja herää sitten taas yhdenaikoihin kun makaan sängyssä unta odottamassa. Eilen nukkumattia odotellessa se potkiskeli tuonne vasempaan kylkeen niin että oikein kutitti. Nukkumisesta meinannut tulla oikein mitään kun piti hihitellä vähän väliä.

Aha, kas vain, jälleen sataa. Onneksi kerkesin ulkoilla koiran kanssa hyvän sään aikaan. Ikkunan voisi kyllä avata, kun tarvii jälleen lisähappea.

Ainiin, se pitikin vielä lisätä tuohon eiliseen epäonnistuneiden ruoanlaittokokeilujen listaan, että löysin pakastimesta yhden valkosipulipatongin, jonka ajattelin sitten pohjaan palaneiden puurojen sijasta syödä. Laitoin patongin uuniin, vilkaisin kelloa ja tulin koneelle. Näppärää, 10 minuutin päästä saisin edes ihanaa valkosipulipatonkia. Nooh, siinä sitten noin tunnin päästä havahduin, menin keittiöön ja kaivoin mustan korpun ulos uunista. Jepjep, että se siitäkin sitten. Eilen ei naurattanut yhtään, mutta nyt kieltämättä jo huvittaa.

Rentouttavaa viikonloppua!

Pitkästä aikaa hieman apeampi mieliala. Ei nyt varsinaisen masentunut, mutta hiukan. Tuo ainainen sade alkaa tympiä. Tänään ensimmäisenä ulos katsoessani alkoi päässäni soimaan CMX:n Pimeä maa.

Pimeä maa- CMX

tuhat vuotta sitten täällä
pyhällä maan perällä
ei koskaan laulettu huvikseen
ei lausuttu turhaa sanaa ei

lyökää naulat ruuhen laitaan
tervatkaa kylmennyt mies
tappakaa minut ja haudatkaa
laulaa päällikön vaimo hiljaa

pimeä maa

he rakensivat laivansa
kolme päivää se otti
näillä kylmillä tasangoilla
joilla aurinko nousee harvoin

täällä ne rukoilee henkeä
pitämään elämää yllä
täällä ne rukoilee talvea tuimaa
viemään kuolleet hämärään pois

En ole kyseistä kappaletta kuullut varmaan vuosiin. Eipä ollut kovin yllättävä biisivalinta. Yllättynyt olisin jos päässäni olisi alkanut soimaan vaikka tämä:

Please enable Javascript and Flash to view this Flash video.

Tämä viikko on ollut melko sosiaalinen. Tiistaina tuli istuttua kaverin kanssa kahvilla tuntitolkulla. Eilen kahvittelin toisen kaverin kanssa ja kävin myös katsomassa erästä kaveriani, jolla on kuukauden ikäinen poikavauva! Täytyy myöntää, että jotenkin pelotti mennä katsomaan sitä vauvaa ja nähdä sitä vauva-arkea. Synnytyksestä sain kuulla positiivisen kertomuksen, mutta vauva-arjen vaativuus ja uuvuttavuus oli kuulemma yllättänyt ystävän täysin. Apua! Miten minä sitten jaksan, kun hyvä jos nytkään mitään jaksan? Tuntui hurjalta pitää niin pientä nyyttiä sylissä ja se on vielä kuulemma kovasti kasvanut syntymästä. Tuntui ettei osannut pitää niin pientä mitenkään mukavassa asennossa ja sitten vauva alkoi hermostumaan kun yritin jatkuvasti korjailla asentoa. Kaveri sanoi, että piti sairaalan henkilökuntaa lähes edesvastuuttomina kun lähettivät tuoreet vanhemmat niin pienen vauvan kanssa kotiin. Apua! Minullekin iskee varmasti samanlainen paniikki, etten halua sairaalasta pois ollenkaan. Toisaalta nopeastihan siihen kaiketi tottuu. Kaverini ainakin käsitteli vauvaa jo tottunein ottein. Kaverini vaikutti aika väsyneeltä, mutta kaikenkaikkiaan kuitenkin onnelliselta. Onni vauvasta on kuitenkin niin ylitsevuotava, että ehkäpä minäkin selviän hengissä kaikesta valvomisesta, huolesta ja stressailusta huolimatta. Tässä vaiheessa on vielä helppoa, kun ei ole vielä täysin kiinni missään ja ainoa huoli on, että tuntuuko liikkeitä tarpeeksi. Miten paljon opettelua pieni vauva vaatiikaan! Milloin itku johtuu nälästä, milloin väsymyksestä, milloin märästä vaipasta, milloin yleisestä tyytymättömyydestä, milloin jostain kivusta ja milloin mistäkin? Huolta, huolta ja huolta. Huh! Olenpa nyt positiivisella päällä. Ehkä ei pitäisi mennä katsomaan liian pieniä vauvoja raskaana. No ei, mielelläni näen ihan pieniä ja vähän suurempiakin vauvoja. Kuitenkin tuntuu, että nyt vasta se todellisuus alkaa valkenemaan, että mihin on ryhdytty. No rakkauden ja onnen voimin jaksaa. Jaksaahan?

Raskausvaivat ovat lisääntyneet tällä kertaa häpyluun kipuilun merkeissä. Eilen illalla sohvalta noustessa en meinannut päästä yhtäkkiä liikkeelle ollenkaan ja sama juttu tänään, minkä takia sitten peruuntuikin yksi mukava iltameno, kun en yksinkertaisesti vaan pysty oikein kävelemään ilman omituista jalat ristissä vaappumista ja tuskasta irvistelyä. Ärsyttää kun ei nykyään voi olla enää oikein varma pääseekö minnekään, kun aina voi ilmaantua jotain yllättäviä kramppeja ja särkyjä, mitä siis on nyt ruvennut ilmaantumaan todella usein. Nykyään supisteleekin jo ihan kivasti. Etenkään koneen äärellä ei voi istua enää mitään maratooneja, ilman että alkaa supistella, mikä on toisaalta ihan hyväkin.

En jostain syystä osaa vieläkään oikein rentoutua. En osaa viettää päivää vain leväten. Jotain pitää tehdä ja olla jotenkin tehokas. Pitää siivoilla, pitää järjestellä, pitää ulkoilla paljon koiran kanssa (jos säryiltä pystyy), pitää kirjoitella listoja, pitää miettiä jotain typerää opiskelujuttua tietysti keskellä yötä, että josko sittenkin yrittäisi sen suorittaa niin ettei taatusti nuku. Ennen osasin huoletta nukkua päiväunia, mutta nyt en pysty. Jos yritän, nousen viiden minuutin päästä puuhastelemaan jotakin. Kokoajan joku tuli persuksen alla, että pitää tehdä jotain, ei voi vaan olla. Jatkuvasti jotenkin levoton olo.

Äh, ajattelin että asioista kirjoittelu helpottaisi oloa, mutta nyt rupesi vaan masentamaan lisää. Pimeys, sade, väsymys, säryt ja kaikki ajatukset. Ihmepiristyksenä toimisi tietysti suklaa, mutta sitäkin on tullut tällä viikolla ihan liikaa taas nautiskeltua ja lisäksi ei jaksa/kykene lähteä sitä ostamaankaan ja mieskin töissä.

Vaavi onneksi piristää mieltä etenkin iltaisin ja aamuisin. Miehen kanssa naureskellaan kun mahani heiluu ja yhtäkkiä joko pää tai takapuoli puskee navan vierestä ja liikkuu ympäri mahaa. On se vaan jotenkin niin outoa ja hassua, että siellä tosiaan on joku.

Voisin virittää joogamaton ja tehdä raskausjoogassa oppimiani harjoituksia, josko siten hieman rentoutuisi.

Lunta ja valoisuutta odotellessa!

Edit. Mistä sekin sitten johtuu, että aina kun jo muutenkin kököttää ja yrittää epätoivoisia itsensäpiristyskeinoja niin ne ei takuulla onnistu? Rupesi tekemään mieli vehnälesevelliä niin eiköhän se palanut pohjaan totaalisesti ja käytin siihen tietysti viimeiset maidonrippeet. Sitten yritin tiskata niin enköhän kääntänyt hanaa liian kovalle paineelle niin että vedet roiskui täysillä pitkin paitaani ja housujani. Voi ankeus. Miksi tämä on taas niin vaikeaa?

Edit. Edit. Juu juu, valitan turhasta ja niinpäin pois, mutta kun… Argh!