Odotusta (parisuhdesopalla)

Ja jälleen tekstiä pukkaa! Ensin päivittelyä eilisestä verenluovutuksesta. Siis kävin siellä rhesusnegan ja hemoglobiinin takia. Setä kyseli lähetteen perään ja en minä vain sellaista ollut saanut. Otti sitten veret ja sanoi, että käyppä neuvolan vastaanotossa sanomassa, että ilmottavat neuvolatädille, että lähettää sen viimeistään pe aamuna. Olin sitten menossa sinne tavallisen terveysasemaosaston läpi ja ovi oli lukossa ja ovessa lappu, että suljettu koulutuksen takia. Neuvolapuolelle pääsee myös ulkokautta joten menin sitten sieltä ja se ovi oli auki, eikä mitään lappuja missään. Painoin sitten vastaanoton kelloa ja tympeän oloinen täti tuli jotain mussuttamaan, että niillä on koulutuspäivä ja mussun mussun. Sanoin sitten vaan, että käskettiin labrasta tänne tulla ja täti sitten otti numeroni ynseästi ylös ja sanoi, että neuvolatäti soittaa. No ei se mitään soittanut ja labrasetä oli painottanut, että lähete pitää olla siellä viimestään tänä aamuna. Yritin sitten itse soittaa neuvolaan, mutta olin unohtanut täysin, että sinne on soittoaika ainoastaan klo: 12-13. Sitten hermoillen odottelin kahteentoista ja ajattelin jo, että joudun uudestaan menemään sinne labraan antamaan verta (en siis yhtään tykkää kyseisestä toimenpiteestä). Soitin sitten uudestaan ja neuvolatäti vastasi jonkun ajan jonotuksen jälkeen ja sanoi, että lähete on viety ja pahoitteli, että sattui olemaan tuo koulutuspäivä juuri eilen ja aiheutti ylimääräistä vaivaa. Siinä sitten samalla sain suuni auki tästä unettomuudesta ja stressistä ja että on tullut luennoillakin oksenneltua tämän takia. Neuvolatäti sitten otti tilanteen onneksi vakavasti ja juteltiin siinä hyvä tovi. Sanoi, että ilmoittaa asiasta lääkärille jolle olen ensiviikolla menossa ja kyseli mikä minusta olisi paras hoitokeino, esim. lääkitys vai sairausloma. Antoi myös terveyskeskuksen psykologin numeron ja kehoitti ottamaan yhteyttä sinne jos siltä tuntuu. Sanoi myös, että voihan se olla ikävää jos opinnot viivästyy, mutta että pitää pistää asiat nyt tärkeysjärjestykseen. Opintoja pystyy siirtämään, mutta tätä raskautta ei. Nyt on jotenkin helpottunut olo, kun on puhunut asiasta ja tietää, että lääkärillekin menee tieto, ettei niin paljoa pelota sinne meno. Tunnen sen verran hyvin oman lääkärikäyttäytymiseni, että olisin siellä varmaan vaan, että joo, kaikki on tosi hyvin ja sitten tulisin kotiin itkemään kun kaikki on päin peetä. Nyt vaikka lääkäri olisi millainen hyvänsä niin tilanne on ainakin tiedossa ja se varmasti ottaa asian puheeksi, ettei tee minulle niin vaikeaa. Toivotaan nyt, että se lääkärikäynti menisi hyvin.

Olen tässä ollut tähän asti hieman tyytymätön neuvolatätiini, kun minulla on ollut sellainen tunne, että en oikein osaa avoimesti sen kanssa puhua ja että henkilökemiat ei ole parhaimmat mahdolliset. Nyt kuitenkin tuon puhelun jälkeen tuli tunne, että se onkin ihan hyvä. Olin odottanut jotenkin ynseämpää suhtautumista tyyliin, no yritä nyt vaan jaksaa. Se kuitenkin otti asian vakavasti ja tuli tunne, että voin hyvin tässä tilitellä tuntojani. Minulle on kuitenkin suuri kynnys yleensä alkaa jollekin täysin tuntemattomalle ihmiselle kertomaan jostain tämäntyyppisistä vaivoista. Olen sitä tyyppiä joka menee sairaalaan vaan jos on suunnilleen jalka poikki, 45 asteen kuume tai hieman lievempi kuume jatkunut yli 3 viikkoa. Jos en olisi raskaana en takuulla osaisi hakeutua hoitoon ajoissa tällaisten vaivojen takia. Nyt kuitenkin se tietoisuus, että jos minä voin huonosti, vauvakin voi huonosti ja siitä voi aiheutua riskejä synnytykseen ja vauvan terveyteen liittyen saa tajuamaan, että apua pitää pyytää ajoissa. Ja vaikka ei mitään riskejä vauvalle tulisikaan, niin onko siitäkään hyötyä, että äiti on loppuunpalanut jo ennen vauvan syntymää, kun sittenhän niitä voimia vaadittaisiin, kun vauva on syntynyt.

On ollut lohdullista lukea muista odotusblogeista, että muillakin on samantyyppisiä vaivoja ja että muutkin potevat syyllisyyttä siitä, että ei vaan jaksa. Että stressi ja unettomuus kasvaa liian isoksi. Ja tuntee itsensä huonoksi sen kaiken takia. Että ei olekaan vahva ja selviä kaikesta. Hitto, nyt huonot omatunnot sinne romukoppaan! Muutenkaan ei tarvitse olla aina vahva ja jaksaa kaikkea ja nyt vielä vähemmän on syytä ottaa ylimääräisiä paineita niskaan kun ollaan raskaana. Äh silti jostain nousee syyttävä sormi, pelkää, että ihmiset ei ymmärrä. Ääk, nyt hus pois tuollaiset ajatukset heti!

Ainiin, sain tässä varattua ajan tutustumiskäynnille Kättärille! Meillä se on jo 8. joulukuuta, kun mennään englanninkieliseen miehen takia ja ensivuoden ajoista ei ollut vielä tietoa ja sanoivat, että hyvin voidaan tuolloin jo tulla.

Katselin tässä muuten äitiyskorttiani ja tuntuu hassulta, että olen käynyt neuvolassa vasta kolme kertaa ja ensi viikolla on vasta ensimmäinen lääkärikäynti. Mitä nyt on eri keskustelupalstoja ja blogeja lueskellut, niin tuntuu, että ihmisillä olisi ollut noita käyntejä tähän mennessä jo paljon enemmän. No pianhan ne alkaa tihentyä ja eiköhän siellä neuvolassa saa sitten ravata ihan riittämiin.

Huih, tunnin päästä pitää lähteä jo Ikeaan ja tässä minä vaan istun jaarittelemassa. Tällä kertaa ostokset liittynevät lähinnä muuhun kuin vauvaan, mutta vauvan takia nekin joudutaan ostamaan, koska vauvan hoitopöydän ja pinnasängyn mahtumisen kannalta joudutaan uusimaan vähän muutakin makuuhuoneen kalustusta.

Hyvää viikonloppua ja pyhäinpäivää! Tosin varmaan tulen huomennakin tänne jotain jaarittelemaan, kun illan vietän yksin kotosalla, kun mies on töissä. Voisi tietysti repäistä ja kutsua jonkun kaveri kylään pitkästä aikaa. Tosin pääseeköhän kukaan enää näin lyhyellä varoitusajalla? Epäilen.

Pöh, olisin pistänyt tähän masukuvan, mutta en osaa. Tai osaisin jostain photopucketista, mutta en jaksa alkaa sellaiseen liittymään ja latailemaan sinne kuvia tätä varten. Omista kuvatiedostoista sain tuohon vaan sellanen jättikuvan, jota en osannut pienentää.

No mutta sitten asiaan. Kiteytettynä voi sanoa, että joka toinen päivä on ollut ihan hyvä ja joka toinen päivä aivan kamala. Uni tulee suunnilleen joka toinen yö. Tämä on ollut itkuviikko ja eilen sitten itkin niin, että varmaan lapsena viimeksi parkunut yhtä toivottomasti. Itkusta ei meinannut tulla loppua niin millään. Kaikki lähti jostain mitättömästä pikku kinasta, huusin miehelle kamalia loukkauksia ja mies sitten ihan aiheellisesti suuttui ja minä sitten itkin, itkin ja itkin. Makasin sängyllä nenäliinakasan keskellä parkumassa lähes koko päivän. Sangen rattoisaa.

Tänään on taas kaikki mukavasti. Miehen kanssa saatiin jo kinamme sovittua ja käytiin tuossa koiran kanssa yhdessä lenkillä ja suunniteltiin huomisen Ikean reissua. Viikonlopun aikana pitäisi sitten saada makuuhuone ns. vauvavalmiiksi, mitä nyt pinnasänkyä joudutaan odottelemaan jouluun asti. Mutta sillekin on sitten tila valmiina.

Tuntuu hurjalta, että pian tässä mennään viimeistä kolmatta, tai laskutavoista riippuen mennään jo. Kesä meni hujauksessa kaikenlaisia vauvaopuksia selaillen ja odotussivuilla surffaillen. Tunnelma oli hieman verrattavissa siihen, kuin olisi hankkimassa uutta koiraa. Silloinkin ahmin paljon kirjallisuutta koirista ja roduista ja suunnittelin minkälaisen patjan hankin koiran sänkyyn yms. yms. Sitten syksy on mennyt myös muihinkin asioihin keskittyen ja välillä melkein unohtaen, että on raskaana. Nyt sitten taas alkaa uudenlainen odotus ja jännitys, loppusuora. En edes melkein ota tammikuuta ollenkaan lukuun, koska se on viimeinen kuukausi ja periaatteessa se vauvahan voi sieltä tulla maailmaan hetkenä minä hyvänsä. Marras, joulu… Onneksi tässä on vielä joulu välissä. Tuntuu, että aika menee vauhdikkaammin ja rattoisammin. Olen aina tykännyt joulusta, mutta näin vanhemmiten se on turhan usein meinannut jäädä muiden kiireiden jalkoihin. Lapsena sitä odotti ja nykyään sitä vaan ihmettelee, että mitä, taasko se on joulu? Sikälikin joulu tuntuu nyt merkityksekkäämmältä, kun asun jonkun (eli miehen) kanssa yhdessä. Ei koristele kotia vaan itseään varten. Tänä jouluna haluaisin pienen joulukuusenkin. Aattoa olen aina viettänyt vanhemmillani, minne kokoontuu myös sisko ja veli perheineen. Tuntuu hurjalta, että nyt minulla on oma perhe, josta yksi jäsen tosin vielä masussa. Nyt on minä, mies, koira ja masuasukki. Erityisesti jouluna on mukavaa, kun ei tarvi palata joulun vietosta tyhjään kotiin. Vaikka olen minä siihenkin tottunut ja muutaman hulinapäivän jälkeen se on tuntunut ihan hyvältäkin. Aika jännää, että pian täällä on jatkuvaa hulinaa ihan omasta takaa.

Kävin tänään antamassa verta hemoglobiinia ja rhesus negatiivisen tutkimista varten. Vähän aneeminen olo ollut kyllä, mutta saapi nähdä tarvinneeko aloittaa raudansyöntiä. Jostain syystä on rauta-arvot olleet aina hyvät, vaikka olen ollut yksipuolinen kasvissyöjä iät ja ajat. Nyt syön lisäksi kanaa ja välillä lihaakin. Muuten vointi on ollut väsymystä ja mielialojen heilahteluja lukuunottamatta todella hyvä. Koiran kanssa pystyn vielä suht pitkiä ja reippaita lenkkejä tekemään, mihinkään ei satu, ei ole vielä ummetusta, peräpukamia, raskausarpia tai närästystä. Eli vähällä on tähän asti selvitty. Täytynee vaan toivoa, että ei sitten kaikki nämä vaivat kaadu niskaan muutaman viikon päästä. Ainoastaan jos on ollut kova touhu päivän mittaan päällä niin iltaisin särkee lonkat ja alaselkä kävellessä, mutta ei sekään mitään sietämätöntä kipua ole.

Huonoista yöunista on ollut se etu, että on ollut aikaa tunnustella vauvan liikkeitä. Se selkeästi liikkuu eniten öisin. Hauskaa kun nykyään erottaa jo silmällä potkut ja välillä näkyy, kun se kääntyilee ja näkee kun  möykky vilistää ihon alla mahan toiselta puolelta toiselle. Pikku alien.

Hurjaa, että pian alkaa 27. viikko! Se on jo tavallaan sama kuin 30. ja 30. tuntuu jo ihan viime metreiltä. Tuntuu, että on ollut jo pitkään tämän raskautensa kanssa vasta alussa. Huimaa, että nyt alkaa olla jo enempi lopussa.

Lopuksi vielä tällainen:

Huh mitä vuoristorataa! Tänään on oikeastaan ollut ihan hyvä päivä, kun olen päättänyt ettei tarvi stressata ja tehdä ihan kaikkea. Kuitenkin juoksin sitten luennoille, jotka oli peruttu. Sitten olen koko päivän siivonnut tehdäkseni tilaa makuuhuoneen muutokselle, mikä tehdään huomenna. Sitten olen itkenyt kolme kertaa, vai oliko se neljä? Lähinnä ihan aiheetta tai naurettavan pienestä. Hormonit ja yliväsymys, mikä ihana olotila.

Noniin. Näin tässä kävi, että vaikka kuinka olen höpöttänyt, että en ota liikoja stressejä opinnoista niin stressi on kuitenkin salakavalasti äitynyt niin pahaksi, että en kerta kaikkiaan saa nukutuksi. Opiskelustressi ei ole edes ainoa asia mikä unta haittaa, vaan myös yleiset nukkumisvaikeudet kasvavan mahan kanssa melko ahtaassa sängyssä ja alati lähestyvä synnytys ja kaikki lapseen ja vanhemmuuteen liittyvät mietteet, jotka juuri öisin valtaavat mielen. Viime yönä nukuin kaksi tuntia. Kun nousin, huippasi ja heikotti siihen malliin, että en todellakaan kyennyt alkaa mihinkään luennoille raahautumaan. En kuitenkaan enää kunnolla nukkuakaan pystynyt, joten olen aika zombi. Soitin sitten lekurille ja koska on neuvola+lääkärikäynti ensiviikolla niin kehoitettiin ottamaan iisisti sinne saakka ja ottamaan asia sitten siellä puheeksi. Muistuteltiin, että nyt on tärkeintä oma ja vauvan hyvinvointi ja saan kyllä saikkulomaa, että ei tarvi väkipakolla ilman unta koulussa istua. Opinnot ei siis etenekään luultavammin ihan siihen pisteeseen mihin olin alunperin ajatellut. Kumma kun vaikka miten tiedostan, että nyt pitää pitää itsestään hyvää huolta eikä muu ole niin tärkeää, niin silti hieman sellainen olo, että on jotenkin omaa huonouttani, että reagoin melko pieneenkin stressiin unettomuudella. Ennen olen jotenkin sinnitellyt, hyppinyt seinille, meinannut seota, lainannut äärimmäisessä hädässä siskolta muutaman unilääkkeen, mutta nyt en voi unilääkkeitä syödä ja sinnitellä tämän unettomuuden kanssa en oikein voi ilman, että itseni lisäksi ei kärsisi myös vauva.

Sitten jos saan jotenkin pukatuksi opiskelut mielestäni, mietin kaikkea maan ja taivaan väliltä, mutta enimmäkseen tulevan jännittämistä. Viime yönä mieleen tuli ties mitä kauhukuvia ja ajattelin, että kamalaa jos kuolen nyt ja vauva kuolisi hitaasti sisälleni. Sitten mietin, miltä näyttäisin arkussa mahani kanssa ja miten siellä olisi ahdasta. Ihan kamalia ajatuksia, mutta tällaisia ajatuksia sitä vaan päähän pälkähtää, kun on tarpeeksi pitkään maannut seiniä ja kattoa tuijotellen.

Ahdistaa myös, kun tuntuu ettei mieskään ihan ymmärrä tätä unettomuuttani. Se on luonnostaan sellainen, että pärjää aika vähällä unella ja kun se kaatuu sänkyyn niin ei mene montaa minuuttia kun se jo kuorsaa. Sitten kun totean, että nukuin todella huonosti niin se ihmettelee, että miksi. Jos valitan väsymystäni, se ihmettelee, että miten voin olla niin väsynyt, kun en käy edes töissäkään. Miksi ihmiset ei tajua, että ihan pelkkä ihmisen kasvattaminen sisällään vaatii jo aika hitosti energiaa? Sitten siihen päälle vielä kaikki muut arjen huolet ja stressi, tulevan jännittäminen, kaamosmasennus, unettomuus, huono itsetunto siitä ettei jaksa. Niin miten muka voit olla väsynyt?

Hrrr…kuin osaa olla taas ulkona kylmä. Tulisipa pian pakkasta ja vähän lunta, tai vaikka paljonkin! Koiran kanssa lenkkeily on paljon mukavampaa pakkaslumissa kuin tällaisissa myräköissä. Kotiuduin juuri vanhemmiltani ja nyt sytytin talon täyteen kynttilöitä ja juon kuumaa kaakaota. Mies on töissä. Ihan mukavaa viettää muutama tunti kaksin koiran kanssa elämää miettien.

Meillä on miehen kanssa mennyt edelleen oikein hyvin. Tai hyvinhän meillä enimmäkseen menee aina, mutta nyt ei ole ollut riitoja sitten viimeisen ja mies on ollut todella hyvä ja kiltti. Itsekin olen onnistunut olemaan suht hyvä, tehnyt kotitöitä, kuunnellut kärsivällisesti kun mies haluaa tilittää työjutuistaan enkä ole pahemmin nalkuttanut. Ollaan miehen kanssa puhuttu paljon suhteestamme, riidoistamme, tulevasta vauvasta ja miten se tulee suhteeseemme vaikuttamaan, sekä miehen sopeutumisesta Suomeen yms. yms. On ollut todella mukava jutella kaikesta ja huomata jälleen, että kumpikin ollaan onnellisia ja meillä on samanlaiset haaveet ja tavoitteet tulevaisuuden suhteen, miehellekin tekee selvästi hyvää puhua. Mies on aloittamassa tammikuussa erästä urheiluharrastusta ja haluaa jo sitä ennen kohottaa kuntoaan, joten hän suunnittelee pian aloittavansa koiran kanssa juoksemisen. Hän itse totesi, että liikunta tekisi hyvää ja auttaisi stressiin ja tuo harrastus on vielä sellainen mitä hän on aina halunnut harrastaa, mutta se ei ole hänen kotikunnassaan ollut mahdollista. Olen iloinen miehen puolesta ja tyytyväinen, että hän itse oli ajatellut sitä ilman, että minun on tarttenut alkaa mitään nalkuttamaan, että liikunta tekisi parempaa kun kaljan juonti mäkämäkä.. Kivaa, että miehellä on omia suunnitelmia ja tulee jotain muutakin elämänsisältöä kuin vaan työ ja koti. Tekee sille varmasti todella hyvää.

Eilen oltiin sillä synnytysvalmennusluennolla. Vähän siinä oli aluksi turhaa jauhantaa synnytyksen historiasta. Joo, sikäli ihan kiinnostavaa, mutta nyt ei oikein ollut sitä mitä siitä haettiin. Varsinkin kun koko luento kesti kolme tuntia, niin olisi voinut tuosta puolesta typistää. Muuten oli paljon hyödyllistä juttua ja mieskin kuunteli ja oli kiinnostunut. Jälkeenpäin selvisi, että mies oli jopa kuunnellut paremmin kuin minä, kun puhui mikä luennossa oli ollut hyvää ja jotkut asiat mistä se kommentoi oli itseltäni mennyt täysin ohi. Tehtiin myös muutamia hyödyllisiä ristiselän hieromisharjoituksia ja kokeiltiin muutamia synnytysasentojakin. Myös muistuteltiin energian tarpeellisuudesta, eli jotain limukkaa ja vaikka jotain syömistä mukaan. Ja mies sitten muistaa tankata siippaansa supistelujen välissä ja pitää huolta, että siippa hengittää ja käy vessassa.

Miehen kanssa puheltiin tässä myös siitä, miten seuraavat kaksi kuukautta tulee lentämään. Kummallakin kiireet pakkautuu loppuvuoteen, lisäksi marraskuussa saadaan ostettua uusia mööpeleitä makuuhuoneeseen ja laitettua se uuteen järkkään. Sitten tietysti jouluvalmistelut ja Tallinnassakin olimme ajatelleet käydä ihan yön yli ennen joulua. Minulla odottaa kolme tenttiä, esitelmä ja oppimispäiväkirja. Eipä tuo nyt mikään paha ole, joten enköhän suoriudu. Se vaan jännittää, että jos iskee jotain raskausvaivoja, että meneekö sitten miten hankalaksi. No toivotaan, että suht vaivatta selviytyisi. Mitään hirmustressejä en aio kuitenkaan ottaa, kun se ei ole vauvallekaan hyväksi. Eli tavoitteena jotenkuten läpi.

Ajatella, että olen viimeksi ollut iltaa viettämässä ulkona joskus viime keväänä! Mietin tuossa asiaa ja ensin ajattelin, että harmi tavallaan, kun ei sitä nyt enää niin vaan juostakaan ulkona, mutta sitten kun mietin asiaa tarkemmin niin tajusin että en kyllä kaipaa sitä sitten ollenkaan. Mistään hinnasta en vaihtaisi tätä olotilaa pois. Vaikka välistä pelottaa paljonkin ja miettii, että mitä se elämä sitten tulee olemaan ja miten selviytyy, mutta miksi ei selviytyisi? Minua on siunattu loistavilla tukijoukoilla ja ihanalla miehellä, joka haluaa osallistua lapsen hoitoon ja pitää itsestään selvänä, että minunkin pitää saada nukkua ja saada omaa aikaa. Vanhempani ovat innolla auttamassa jo nyt ja sisaruksetkin ovat auttamassa, joten enköhän pärjää. Itse tunnen omat voimavarani ja pärjään sisulla vaikeidenkin aikojen yli, kun tiedän, että ne ovat väliaikaisia. Minulla ei ole sellaista näyttämisen tarvetta, että en suostuisi ajoissa pyytämään apua, jos sitä tarvitsen.

Kuitenkin välillä iskee haikeus, kun tajuaa, että joku elämänvaihe on ohi. Kuitenkin melko suuri ja hyväkin elämänvaihe. Tai enimmäkseen hyvä. Sellainen elämänvaihe johon kuului paljon henkistä kasvamista, kipuakin ja oppimista elämään omillaan ja pärjäämään ja luottamaan tulevaisuuteen. Oppimista luottamaan itseensä. Paljon itsetutkiskelua, melko paljon juhlimista, töitä ja opiskelua. Sitoutumista vaativia päätöksiä= koira. Tämä tuleva sitoutuminen onkin sitten melko lailla suurempaa. Mutta uskon että minusta löytyy luonnostaan sellaista äitiyttä, ettei se tuota suurempia ongelmia. Tietenkään en katsele tulevaa vain vaaleanpunaisten linssien läpi, vaan olen tietoinen kaikesta mitä voi tulla; sairautta, masennusta, uupumusta, parisuhdeongelmia, onnettomuuksia jne. Mutta ei niitäkään oikein auta pelätä kamalasti etukäteen. Omasta puolestani en myöskään osaa olla huolissani ja mitäpä se hyödyttäisikään. Olen sitkeä sissi ja vaikeudet on tarkoitettu voitettavaksi.

Ainiin, minut haastettiin kertomaan viisi omituisuutta itsestäni. Muutama on helppo keksiä, mutta jotain pitää varmaan vähän miettiäkin. Katsotaanpa.

1. Syön leivänviipaleesta aina ensin reunat ja keskiosan viimeiseksi. Reunat on ankeita ja parhaan jätän viimeiseksi.

2. Kun syön leipää, nälkä katoaa aina kummasti viimeisen haukkauksen kohdalla, joten lautaselle jää aina pieni nurkka leipää. Sama käy mehun juomisen kanssa, jano loppuu, kun lasissa olisi vielä vähän, ja se jää sitten lasiin.  Nämä jämät sitten jäävät eri puolille taloa, josta mies korjaa ne pian pois. Muuten itse löytäisin ne jostain vasta muutaman päivän päästä.

3. Avaan aina uuden pakkauksen ennenkuin vanhaa on käytetty kokonaan loppuun. Liittyy myös muihin asioihin kuin ruokaan, esim. shampoopulloihin, hammastahnoihin yms. Koko kämppä on siis täynnänsä erinäisiä jämiä.

4. Rakastan kauhuelokuvia, mutta pelottavimmat kohdat jäävät aina näkemättä kun olen piiloutunut nallen taakse. Suojana on myös pakko olla nalle, tyyny ei kelpaa.

5. Minulla on sohvalla kaksi vanhaa nallea. Nukkumaan mennessäni minun on pakko tarkistaa, että ne ovat vierekkäin. Ajattelen, että muuten niillä on toisiaan ikävä ja niille tulisi kurja yö. (Tämä taitaa jo kuulua sarjaan noloimmat tunnustukset.)

Helppoahan tämä oli. Olisi ollut vielä vaikka mitä.

Jippii, kohta tulee suosikkisarja Riivatut talot! Tänkin ois tietysti voinut lisätä tuohon listaan. Ainiin, aion olla ikävä haastettu ja olla haastamatta ketään, vaatii liikaa vaivaa, etenkin kun olen raskaana.

Voi vaavi vaavi, kohta sinä olet täällä!

Muistakaahan kääntää kellot!

Eilen saapui kauan odotettu äitiyspakkaus! Tai oliko sitä nyt niin kauaa ehtinyt odottaa, nopeastihan se tuli. Oli aivan mahtavaa avata pakkaus ja tutkailla kaikkia erilaisia vaatekappaleita, vihkosia, lakanoita, peittoja, hiusharjaa jne. Viikkailin vaatteet jo vauvan lipastoon järjestykseen. Tosin täytyy ne vielä uudestaan viikkailla sitten pesun jälkeen. Ihan vielä en ajatellut alkaa niitä pesemään.

Mitäs muuta? Sain äsken tiskattua kamalan tiskivuoren, kun miehelle eilen lupasin ja se saa sitten imuroida. Ei tosin tollaiset kamalat tiskikasat tee hyvää, kun alkoi heikottamaan ja huippaamaan kesken kaiken. Pitää yrittää vältellä tiskivuorien syntymistä.

Väsy väsy ja väsy jälleen seurana. Yöllä oli jälleen univaukeuksia. Olin eilen shoppailemassa ja löysin itselleni mm. ensimmäiset mammahousuni, farkkusellaiset. Piti myös kuppikokoa isommat rintsikat hankkia, enää ei ahista. Eilen illalla olinkin sitten todella naatti, mutta silti sitä vaan yöllä pyöriskeli unettomana.

Eilisistä Idolseista ajattelin painavan sanani sanoa, kun en muutakaan nyt keksi. Wellu parka oli mennyt kyllä aika kehnot biisit valitsemaan näissä semeissä. Frozen oli ihan ankea ja toi eilinen neverhöörd balladi oli kanssa muutamia kohtia lukuunottamatta aika mitään sanomaton. En muista koko laulusta mitään. Olisin kyllä mielelläni odottanut vielä jotain repäisyä Wellulta. Kalle on mielestäni ihan symppis, mutta toi Rebel Yell kuulosti liian samaan tyyliin vedetyltä kuin edellinenkin kappale. Ne paljon puhutut maneerit alkaa vähän kyllästyttää. Pete on hyvä esiintyjä, mutta laulusta en vielä hirveästi ole lämmennyt, jotain siitä vaan vielä uupuu. Toivotaan että saadaan kuulla vaikka se Only You Peteltä, niin josko ne uupuvat osaset sieltä löytyisi. Vesa jätti eilen kylmäksi. Meinasin nukahtaa siihen on and on and on jauhaamiseen. Kuulosti liiaksi tangolaulajalta eilen. Koop veti vaikean biisin, mutta handlasi sen mielestäni hienosti, lukuunottamatta pieniä vireongelmia, mitkä eivät nyt kokonaisuutta juuri haitanneet. Näillä näkymin Koop on suosikkini miehistä. Mutta suosikki voi hyvinkin muuttua matkan varrella. Saas nähdä.

Nyt pyykkikone hurisemaan ja päivänokosille. Illalla mennään miehekkeen kanssa synnytysvalmennusluennolle. Jänskää.

Hassusti nämä fiilikset poukkoilevat lähes päivittäin. Tänään on taas vaihteeksi energinen ja touhukas olo. Raskausjooga oli taas ihanaa. Siellä pystyy jotenkin täysin rentoutumaan ja keskittymään kokonaan vaan hengittämiseen ja liikkeisiin. Kotona jos yrittää samaa, niin ensinnäkin ajatukset pyrkivät karkailemaan milloin mihinkin kotitöihin yms. Tai sitten koira raahaa jonkun kuolaisen lelunsa eteeni ja vaatii leikkimään. Pitääpä opettaa miestä joskus hieromaan ristiselästä, samalla kun minä keskityn hengittämiseen ja hyrisen.

Perjantaina raahaan miehen synnytysvalmennukseen. Toivottavasti se olisi miehellekin mielenkiintoinen ja antoisa. Onneksi mies on ihan mielellään sinne tulossa, että ei ole pakottamisen tunnetta.

Huomaan, että en oikein osaa kirjoittaa mitään silloin kun kaikki on hyvin. Huomaan myös, että suomenkieleni on rappeutunut, kun kotikielenä on kuitenkin englanti. En osaa enää kirjoittaa, jos nyt koskaan olen osannutkaan.

Odottelen äippäpakkausta kuin kuuta nousevaa. Odottaako joku muuten oikeasti kuuta nousevaksi? Hmm.. Lupasin koiralle meneväni illalla sen kanssa pitkälle lenkille. Ensin voisin kuitenkin hieman kölliä sen vieressä sängyssä, jossa se niin söpönä jo tuhisee. Lenkin jälkeen voisin taas hemmotella itseään jalkakylvyllä.

Väsymys tuntuu alkaneen painaa oikein toden teolla. Ulkona on alkanut näyttää ihan lokakuun lopulta; puut näyttää alastomilta ja on pimeää. Sitten alkaa marraskuu. Mitä odotan marraskuulta? Ainakin ensimmäistä lääkärin tarkastusta ja että pääsen taas kuulemaan vauvan sydänäänet. Muuten tulee olemaan melko kiireistä, tentti, pakollista läsnäoloa luennoilla, ruotsin esitelmän valmistelua. Pari uutta isoa hankintaakin on luvassa, oikeastaan jo tämän kuun lopulla. Sitten päästään vaihtamaan huoneen järjestys vauvaa varten valmiiksi. En voi uskoa että kohta on todella marraskuu. Sitten voi ostaa glögiä ja alkaa virittäytymään hiukan jo joulutunnelmiin. Tulisipa jo luntakin!

Viikonloppu meni rattoisasti ja hujauksessa. Sunnuntaina virtaa riitti niin, että tein lähes kaiken mitä olin suunnitellut nyt syyslomalla tekeväni. Nyt on sitten aikaa olla ja ihmetellä. Tosin voisi alkaa lukemaan tenttiin huomenna ja opiskella vähän ruotsiakin.

Miehen kanssa on mennyt nyt todella hyvin. Eilen tosin sain pillityskohtauksen, kun miehen exä soitti sille. Niillä on 10-vuotias poika, joka siis asuu äitinsä kanssa, joten luonnollisesti sitä joutuu välillä olemaan yhteyksissä. Mies ei vaan ole puhunut nyt Suomeen muuton jälkeen mitään pojastaan ja olen hiukan jo ihmetellytkin, että kai se nyt yhteyksissä aikoo poikaansa olla vaikka ei samassa maassa asukaan, mutta en ole viitsinyt vielä udella. Eilen mies sanoikin, että on tuo yhteydenpito on ollut mielessä kaiken aikaa, mutta ei vaan ole saanut aikaiseksi uuteen maahan totuttelun, uuden työn, uuden asunnon ja tulevan vauvan odotukseen totuttelun alta aikaisemmin. Exä oli aika kiukkusena, kun mies ei ollut ottanut yhteyttä aikaisemmin. Ne on eronneet joskus yli kuusi vuotta sitten ja ei mulla ole sen asian tiimoilta mitään ongelmaa, mutta eilen jotenkin vaan rupesin itkemään, etenkin kun on mennyt niin paljon aikaa tuosta viimeisestä yhteydenpidosta. Ilman muuta haluan, että miehen poika ja meidän lapsi tutustuvat ja ovat tekemisissä keskenään, onhan niillä sentään sama isä. Jotenkin tämä raskaus vaan taas herkistää oikein kunnolla ja ehkä ajatus siitä, että kun mulle tämä kaikki on ihan uutta, niin mies on jo kokenut kaiken kertaalleen. Mies oli kyllä ihana ja lohdutteli ja paijaili, vaikka sanoin että ei mua tarvitse lohduttaa, kun eihän se mitään väärää mua kohtaan ole tehnyt. Mies kuitenkin ymmärsi, että oli kuitenkin hieman arka paikka kuulla sen jutelleen exänsä kanssa näin pitkän ajan jälkeen, vaikka en ole missään välissä odottanut, että ne eivät enää ikinä olisi yhteyksissä kun niillä on sentään yhteinen lapsi. Joskus vaan muistutukset toisen entisestä elämästä vähän sattuu.

Juuri kun muuten viimeksi sain kirjoitettua, että  vauva on ollut hiljaisempi, niin eiköhän se sitten suunnilleen samantien ole alkanut taas jytäämään reippaammin.

Olen alkanut “viihdyttämään” itseäni lukemalla synnytyskertomuksia. On alkanut tuo synnytys jo hiukka mietityttämään ja jännittämään. Tosin yritän lukea vaan mahdollisimman positiivisia synnytysjuttuja, etten rupeaisi liikoja panikoimaan.

Tänään on väsyhkön olon rinnalla ollut kummallisia rytmihäiriöitä. Sydän tuntuu muljahtelevan välillä miten sattuu. Ajattelinkin ottaa tämän päivän sitten ihan levon kannalta, vaikka illaksi olisikin ollut menoa. Mutta vauva ja terveys ensin, sitten muut menot.

Hiphei! 25. viikko lähti käyntiin. Tämä oli mukava päivä Hämeenlinnan reissuineen, vaikka unta tulikin saatua vain noin 2h. Todella huonouninen viikko takana. Mieliala on onneksi ollut enimmäkseen hyvä ja päässä surrannut niin paljon asioita, että on jaksanut aivoenergialla jotenkin porskuttaa. Mutta kyllä tuntuu tervetulleelta tuo ensiviikon syysloma, saisi vaikka nukutuksi. Aamulla jo unohdin hellan päälle ja äsken kun kattelin Subin Riivattuja taloja pälyilin vainoharhaisena ympärilleni ja näin oman kuvajaiseni peilistä ja näytin jotenkin pelottavalta… Uni tekisi todella hyvää. Pelottaa miten vainoharhaisena sekopäänä sitä sitten ollaan, kun vauvan kanssa opetellaan elämään, kun viikon jälkeen alkaa olla jo aika pipipää vaikka varmaan enemmän nukkunut kuitenkin kuin nukkuisin vauvan kanssa.

Päässä pyörii vaan erilaisia to do-listoja kaiken aikaa; vauvahankinnat, sairaalakassi, isyyspakkaus, joululahjat, opiskelusuoritukset, siivous yms. yms. Näitä tietysti alkaa aina miettimään öisin niin, että aivot ruksuttavat pirteinä aamuyön tai aamun tunneille. En tahtoisi viimeiselle kuulle paljoa jättää, kun ei tiedä missä kunnossa silloin on, joten eihän tässä ole enää kuin pari kuukautta. Mitättömän lyhyt aika.

Huoks. Voisi kuitenkin raahautua vällyjen alle phdiskelemaan, jospa se unikin sieltä vihdoin tulisi. Onneksi voi nukkua vaikka koko huomisen jos siltä tuntuu. Eli ei muuta kuin kauniita unia!

Tämä päivä onkin vaihteeksi ollut taas tahmeampi. Olisiko eilisellä kastumisella osuutta hieman viluisaan ja väsähtäneeseen oloon. Myös hyvin nukuttu yö monen pätkäyön jälkeen yleensä piristämisen sijasta väsyttää. Mutta ei se mitään. Olen ottanut rennosti. Koiran kanssa tein pari lyhyempää lenkkiä, mutta jotenkin vilutti, eikä ulkoilu niin piristänyt. Äsken tein sen jalkakylvyn, mikä eilen jäi tekemättä ja kävin pitkässä lämpimässä suihkussa. Pienet asiat piristävät mieltä. Kuten se, että olen alkanut pitkästä aikaa hieman meikkailemaan. En olekaan meikannut sitten viime kevään! Mies jo leikkisästi epäili, että olen ihastunut yliopistolla johonkin, johon haluan tehdä vaikutuksen. Joo, vaikka oltaisiin miehen kanssa nyt eroamassa omasta aloitteestani, niin jonkun iskeminen tässä tilassa olisi kyllä viimeisenä mielessä. Ajattelin vain, että on ihan kivaa vaihtelua välillä vähän laittautua ja samalla tuntea itsensä hiukan vetävämmän ja pirteämmän näköiseksi. Tietysti innostuin tästä itseni ehostamisesta juuri viime tiistaina, jolloin piti juosta kesken luentojen vessaan oksentamaan. Arvatenkin siinä sitten silmät vuoti ja ripsivärit levisivät silmien alle. Noh, tuli ainakin aika rokahtava lookki.

Vaavi on ollut jotenkin rauhallisempi nyt pari päivää. Vähän alan jo huolestumaan. En nyt pahasti, koska tiedän ettei niitä liikkeitä tässä vaiheessa välttämättä ihan joka päivä tunne, mutta kuitenkin. Pitäisi varmaan vähän painella vatsaa ja tökkiä vaavia, mutta jotenkin se tuntuu kummalta, pelkään että painan jotenkin liian kovaa tai jotain, vaikka kai sitä aika ronskisti saa painella ennenkuin siitä olisi haittaa. Hurjaa, että huomenna mennään jo 25. viikkoa! Miten tämä aika hujahtaakaan. Vaikka toki sisäistänkin lapsen tuoman elämänmuutoksen, niin kovin hartaasti en ole sitä vielä ajatellut. Mietin että tässä pitäisi myös kaiken kiireen ja hössötyksen ohella nautiskellakin oikein kunnolla näistä viimeisistä viikoista ja elää hetkessä, kun omaa aikaa on vielä vaikka kuin. Ajatukset vaan pyrkivät karkaamaan jatkuvasti tulevaan.

Mietin tänään mitä asioita haluaisin lapselleni opettaa, antaa tavallaan perintönä kotikasvatuksesta. Ainakin toisten ihmisten arvostusta ja huomioonottamista, eläinten arvostusta, kaiken elämän arvostusta. Haluaisin että lapseni saisi hyvän ja terveen itsetunnon. Toivon siis, ettei minusta tulisi koskaan vähättelevää äitiä, kuten oma äitini, vaan muistaisin kehua ja kannustaa pienissäkin asioissa. Haluan myös, että lapseni oppisi mahdollisimman varhain olemaan terveellä tavalla itsekäs. Tosin inhoan sanaa itsekäs, koska sillä on liian negatiivinen kaiku. Tarkoitan, että toivon että lapseni ei kuitenkaan uhrautuisi jatkuvasti muiden puolesta, vaikka hyväntahtoinen olisikin. Toivon, että lapseni oppisi luottamaan huomiseen ja parempiin hetkiin, silloin kun ei tunnu hyvälle. Varmaan toivon vielä muitakin asioita, mihin voisin itse vaikuttaa, mutta nyt ei tule muuta mieleen. Ehkä tässä kuitenkin ne tärkeimmät mitä tahtoisin lapseni oppivan.

Huomenna onkin edessä reissu Hämeenlinnaan. Kivaa! Vähän vaihtelua täällä kotikulmilla kökkimiseen. Jännää taas tajuta, että seuraavan kerran kun pääsee mihinkään kunnon reissuun on joko lapsi mukana tai lapsi hoidossa, lapsi kuitenkin. Seuraavan kerran, kun puihin puhkeaa uudet silmut on pienen vauvan äiti. Ei vaan voi käsittää!