Odotusta (parisuhdesopalla)

22. raskausviikko lähti käyntiin sitten tänään. Huomenna lähtisi ultran arvion mukaan 23. viikko, mutta virallisesti mennään tuolla ensimmäisellä arviolla. Hauskaahan se on tavallaan myös skipata aina yksi viikko.

Tänään olo on ollut melko nuutunut ja känkkä. Sain eilen illalla todella inhan vatsakipuilun, tuntui että tuossa navan tienoilla vedetään suolta kahtialle. Kipuilu oli sen verran pahaa, että en pystynyt telkkua sohvalla kattomaan, kun ei löytynyt hyvää asentoa. Yö tuli nukuttua huonosti ja vatsan kivut loppuivat vasta aamukymmenen tienoilla.

Tästä hyvästä mies sai sitten niskaansa kärttyisen akan urputukset. Olin kuin kuka tahansa uhmaikäinen kakara. No sitten havahduin onneksi lopulta kamalaan käytökseeni ja tajusin, että eihän tällaista kukaan voi jaksaa ja yritin parhaani lepytellä miestä. Kyllä se onneksi lopulta näytti leppyvän parahiksi ennen töihin lähtöä. Mä osaan olla kyllä aika kamala. Mies raataa viitenä päivänä viikossa töissä, siis se työ on kuitenkin ihan rankkaa, sitten kotona siivoaa enemmän kun mä ja laittaa ruuat ja mitä teen minä? Kiukuttelen, jupisen, marmatan, napisen, valitan, kritisoin, itkeskelen…muutamia mainitakseni. Pitää nyt kyllä ryhdistäytyä. Toki on ollut paljon muutoksia, on hieman stressiä opinnoista ja tulevaisuudesta ja olen raskaana, mutta ei se kuitenkaan oikeuta tällaiseen hirviökäyttäytymiseen. Voisin nyt ihan ensiksi yrittää pitää suutani vähän soukemmalla ja sit alkaa vähän enempi pistämään tikkua ristiin kotitöidenkin osalta. Mä olen sellainen “tyypillinen suomalainen mies”, että kun huomaan että joku toinen siivoaa, niin kuvittelen että siivous tapahtuu kuin itsestään, ilman että mun tarttisi mitään tehdä. Toki siis siivoilen ja joskus, harvakseltaan tosin, saan oikein kunnon “paikat kuntoon” puuskia, mutta toistaiseksi mies taitaa kyllä tehdä enimmät hommat vaikka se töissä käyvä onkin. Miten musta on tullut näin kamala? Varmaan osasyynsä sillä, että olen aina ollut isin tyttö. Isä on aina tukenut ja antanut myöten lähes kaikessa mitä haluan, kun äiti on taas yrittänyt pistää kapuloita rattaisiin. Monet pitempiaikaisista seurustelukumppaneistani ovat myös olleet hieman liian kilttejä ja sietäneet kiukutteluani turhan pitkään. Yleensä vielä niin pitkään, että en itse enää jaksa tilannetta ja pistän poikki, kun ei ole oikein haastetta, enkä enää osaa kunnioittaa itseäni enkä toista ja kaikki tuntuu vaan liian itsestäänselvältä. Täytyypä nyt havahtua ajoissa, eikä lähteä taas toistamaan itseään vanhan kaavan mukaan. Mieheni ei onneksi sulata ihan mitä vain, vaikka kovin hyvä minua kohtaan onkin. Sen pää ei kestä typerää käytöstäni kovin kauaa ja sitten saankin ihmetellä, että miten saisin sen leppymään. Pistääpähän myös ajattelemaan omaa käytöstäni. Kamalinta on nähdä toinen surullisena oman käytökseni takia, kuten tänään. On todellakin itsetutkiskelun paikka. Lisäksi täytyy myös nyt, kun hyvän miehen olen rinnalleni löytänyt ja perheenlisäystäkin on tulossa, oppia, että ei voi ottaa seurustelusta enää vain niitä parhaita paloja ja sitten itsekkäästi taas jatkaa sinkkuelämää kun parisuhdearki alkaa kyllästyttämään. Toistaiseksi tosin nämä parisuhteet plussat menevät sinkkuelämän plussien yli, että en kyllä sikäli kaipaa sinkkuelämää. Pitää vaan olla vähän parempi avovaimo, lopettaa turha itsekkyys ja ottaa vastuuta mielipahasta mitä toiselle käytöksellään aiheuttaa.

Näin syksyisin iskee aina joku haikeus, vaikka pidänkin syksystä. Olisi tehnyt mieli kutsua ystävä tänne punaviinipullojen kera niinkuin ennen vanhaan. Koko kesä on mennyt niin, että eipä ole tullut kaipailtua viiniä juuri yhtään. Mutta nyt olisi kyllä ihana siemailla viiniä kynttilän palaessa joko yksin tai hyvässä seurassa. No, ehkä sitten ensi syksynä. Jouluna tosin ajattelin antaa itselleni luvan pariin pieneen punaviinilasilliseen, jos kaikki on tässä raskaudessa mennyt siihen asti hyvin.

Tämä viikko on mennyt nopeasti, ihan vaan kun on ollut jotain tekemistä. Hyvä niin. Stressaa kun pitäisi tosissaan alkaa miettiä miten saan mahdollisimman paljon suoritettua tässä syksyn mittaan, siis vielä jotenkin niin, että ei tarvitsisi aivan liikaa stressata. Alan miettimään sitä maanantaina, viikonloppu on sentään lepoa varten.

Alankin laittamaan tuohon otsikoksi aina raskauden viikot ja päivät niin ei sitä tarvitse aina pähkäillä.

Tänään alkoi pari kuukautta kestävä raskausjooga. Tuntui ihan hyvältä. Jäi todella rentoutunut ja hyvä olo tunnin jälkeen. Vaikutti siis ihan hintansa väärtiltä ja noita liikkeitä ja hengitysharjoituksia voi tehdä sitten kotonakin. Hengityksessä riittääkin treenattavaa. Tiedä sitten yritänkö liikaa vai jännitänkö jotain lihaksia huomaamattani, mutta välillä hengitellessä iskee sellainen olo, että taju melkein lähtee tai tulee jotenkin liiankin rentoutunut olo, että voisi jäädä siihen nukkumaan paikoilleen koko päiväksi.

Vauva on ollut oikein ahkerana tänään. Liikkeitä on tuntunut erityisen paljon ja jopa seistessä. Aiemmin kun olen tuntenut niitä vain istualteen tai makuulteen.

Miehen kanssa on ollut hieman taas vaikeampaa. Se tuossa kesällä ihastui kaljaan vähän liikaakin, että mulla paloi pinna täysin. En vaan kestä kattoa ketään känniläistä kotona. No tuli sitten sanomista ja kauheeta riitaa mikä taas ajoi miestä turvautumaan rentouttavaan kaljaan entistä enemmän. No sitten saatiin lopulta sovittua yhteiset pelisäännöt ja niistä mies onkin pitänyt nyt kiitettävästi kiinni ja kaikki on mennyt taas paremmin. Mulle on vaan jäänyt nyt joku pelko takaraivoon, että se alkaa juomaan taas kesän malliin ja alan herkästi nalkuttamaan suunnilleen jo jos näen yhdenkin kaljapullon. Tai jos mies juo useampana päivänä peräkkäin, siis ihan yhdessä sopimamme määrän, niin alan huolestumaan ja mies kokee mun huolestuneet huomauttelut nalkutuksena ja sittenhän siinä onkin riita pystyssä. Pelkään vaan ihan kamalasti, että se ei pidä lupaustaan, koska anteeksi en enää varmaan jaksaisi antaa. Lisäksi alkoholin haju etoo näin raskaana ihan mielettömästi, että kun mies on juonut vain pari kulausta, niin mielestäni hän haisee suunnilleen puliukolle. Niin, että ei siinä sitten ole kovin kiva vieressäkään istuskella, mutta mieshän ei sitä voi ymmärtää. Pitää mua vaan riidanhaastajana ja nalkuttajana jne. Mitä ehkä välillä olenkin, myönnettäköön, mutta se ei johdu siitä että nauttisin riidanhaastamisesta vaan ihan tuosta huolesta. Mies käskee luottamaan, mutta vaikeaa se välillä on.

Kauhajoen tapaus oli järkyttävä. Täytyy tosin myöntää, että tänään en ole muistanut ajatella koko asiaa paljoa ollenkaan. Jotenkin koko tapaus ei ole mennyt oikein jakeluun. Johtuuko sitten tästä raskaudesta sekin. Nykyäänhän kaikki johtuu tästä raskaudesta. Yleensä tällaiset tapaukset pistävät omat murheet kertaheitolla perspektiiviin ja taka-alalle, mutta nyt kyllä on ajatukset pyörineet ihan entiseen malliin omassa elämässä, vaikka välillä tuota tapausta onkin kauhistellut. Jokelan tapauksessa katsoin ja luin kamalasti uutisia tapahtuneesta tiedonjanoisena, mutta nyt en ole jotenkin halunnut. Miksi pitäisi. En osaa nyt oikein suhtautua koko juttuun.

Äkkiä piti syöksähtää koneelle ja kirjoittelemaan, ennenkuin mies kotiutuu töistä. Se nimittäin naljaili aamulla, että ilmoittaa minut johonkin anonyymit-nettiaddiktit ryhmään. Siis minäkö nettiaddikti? Pah. Sitäpaitsi telkkua tulee kateltua paljon vähemmän kuin mies ja onhan tämä kirjoittelu sentään luova prosessi.

Yö tuli nukuttua todella huonosti, kun stressasin jo kahdeksalta soimaan pärähtävää herätystä. No heräsin sitten kyllä jo tuntia aikaisemmin, samoihin aikoihin miehen kanssa. Aamulla oli kyllä mukavaa, kun ei tullut kiirettä ja ehti saada perinteisen aamukuvotuksenkin laantumaan. Tuo aamukuvotus ei johdu tästä raskaudesta, vaan on vaivannut niin kauan kuin muistan, mutta lähinnä vaan silloin kun en ole nukkunut tarpeeksi. Join sitten kuvotukseen kaksi lasia mehua ja kaksi vettä. Tietäähän sen mitä siitä seuraa. Kotona kaksi kertaa vessaan ennen kouluun lähtöä, koulussa vessaan ennen luentoja, ja yli puolet luennosta jalat ristissä istumista, luentojen jälkeen taas vessaan. Sitten reippailin kirjastoon metsästämään tenttikirjoja ja onneksi kaikki löytyikin, tosin mikään ei tainnut olla oikean vuoden painos, mutta väliäkö sillä, kun ei muuta ole niin ei voi mitään. Kirjat painoivat aika lailla ja tuntui jo, että pian tällaisia kantamuksia ei ihan niin vaan roudaillakaan.

Kotimatkalla tein järkyttävän havainnon; tajusin nimittäin, että sitten kun en enää ole raskaana, minulla on vauva! Aika shokeeraava huomio näin raskauden puolivälissä. Niin… Eli ei tässä oltukaan raskaana ihan muuten vaan ja sitten kun se loppuu, elämä palautuisi ennalleen. Ei, vaan sitten minulla on vauva! Sitten kun sovin vaikka kahville menosta ystävien kanssa, niin pitää varmistaa, että mies on kotona tai ottaa vauva mukaan. Kaikista menojen järjestämisestä tulee monin verroin hankalampaa. Ei sillä, että noita menoja nyt muutenkaan kovin runsaasti olisi, että sikäli. Ja sitten menoista tulee vaan hieman erilaisia.

Ajatella, noin neljän kuukauden päästä täällä tuhisee pieni nyytti. Siis nimenomaan ainoastaan tuhisee. Sitä ennen pitäisi jotenkin repiä motivaatiota opiskeluun ja samalla suunnitella missä kuussa tekee mitäkin hankintoja.  Aika hurjalta tuntuu vastuu pienestä ihmisestä. Ei sillä, ettenkö siihen hyvin kykenisi, mutta luohan sekin omat stressinsä. Sitä kun ei voi ajatella niin, että pitää nyt jaksaa vain tämä (lyhyt) aika ja sitten se on ohi. Ja eihän se huoli ja huolehtiminen mihinkään katoa lapsen täysi-ikäistyttyä, vaikka se ei ole ihan pieni ollutkaan enää aikoihin.  Tai omalla kohdalla huoli ei katoa varmastikaan, kuten varmaan useimpien muidenkaan vanhempien. Muidenkaan vanhempien… hui, kuulun pian tai tavallaan olen jo vanhempi. Voin puhua meistä vanhemmista, meistä äideistä. Aika hurjaa!

Sekin on aika jännää, miten sitä monet lokeroivat ihmiset sen mukaan, onko lapsia. Jännää sitten nähdä miten ihmiset suhtautuvat, lähinnä tutut ja kaverit, kun en olekaan enää se opiskeleva sinkkutyttö joka olin vielä vuosi sitten. Tajuavatko he, että olen kuitenkin edelleen ihan sama ihminen, vaikka elämäntilanteeni on muuttunut ja vaikka en voikaan aivan samoja juttuja tehdä kun aiemmin? Ainakin yksi ystävä, jonka kanssa tuli useinkin parenneltua maailmaa viinipullon äärellä ja usein vielä baarin puolella on selkeästi etääntynyt, kun tuohon yhdessä olemiseen on lähes aina niin olennaisesti kuulunut se viinin lipittely. Yhtäkkiä tuntuu, että on lähes mahdotonta saada järkättyä mitään tapaamista kyseisen kanssa, kun hällä on milloin mitäkin kiirettä yhtäkkiä ilmaantunut. En jaksa ottaa sitä kovinkaan raskaasti. Tottakai elämäntilanteet vaikuttavat ystävyyssuhteisiinkin. Ehkä sitten aletaan olla taas tiiviimmin yhteydessä jos hänkin saa lapsen tai sitten kun itse en ole enää aivan niin kiinni vauvassa, kuin mitä alussa tulen olemaan. Tai sitten siihen ei edes tarvita mitään sen kummempaa kuin vain hieman aikaa.

Mitähän muuta. Niin, vaihdoin muuten tuon sivupohjan tällaiseksi, kun se aiempi vaaleanpunainen on ehkä turhan öklö, tai rupeaa varmasti ainakin ällöttämään jossain vaiheessa. Tuo sopii ainakin syksyn teemaan. Saakohan tähän myös jotain omia sivupohjia, muita kuin nämä valmiit? Täytyypä tutkailla. Hieman vielä vaatii totuttelua tämä. Olen mm. unohtanut nuo aivainsanat tyystin. Olisi kiva saada tuohon myös sellaisia laatikoita, mitä ainakin vuodatukseen sai.

No mutta nyt äkkiä kotitöiden pariin, siis lähinnä syömisen ja päiväunien. Ehkä ripustan kuitenkin pyykit ensin.

Juhuu, miten eneriginen olo! Piiiitkästä aikaa! Koko päivä on tullut touhuttua mielettömällä vimmalla. Paikat puunattu ja kiillotettu, kaapit siivottu, eläimet hoidettu, mies hoidettu ja käyty vielä parin tunnin happihyppelyllä miehen ja koiran kanssa kauniista ja lämpimästä syyssunnuntaista nautiskellen. Nyt voikin hyvin omatunnoin istuskella vähän koneella ja odotella, että mies tulee kaupasta valmistamaan illallista. Tätä energista vaihetta tässä onkin odoteltu lähes koko raskausaika. Toivottavasti tämä vaan kestää.

Ensi viikolla pitäisi jaksaa istua ahkeraan luennoilla, käydä tsekkauttamassa hemoglobiini ja aloittaa raskausjooga. Sitä seuraavalla viikolla saadaan toivottavasti hankittua uusi sänky, jotta voidaan sisustaa koko makuuhuone valmiiksi pinnasänkyä ja hoitopöytää varten. Vanhempani lupasivat ostaa meille pinnasängyn joululahjaksi. Ihan mukavaa, kun aika paljon rahaa tässä menee. Tuo sänky meille onkin ainoa asia mikä pitää hankkia itsellemme ja muuten kaikki extraraha menee vauvaan. Se ei kyllä haittaa yhtikäs, koska mieluummin vauvalle ostelenkin, kuin itselleni.

Aah, ihana päivä! Happyhappyjoyjoy! Pitäisi kyllä jaksaa vähän katella läksyjä huomiselle luennolle. Puuh! Nooh, en anna sen masentaa. Katellaan jos katellaan. Raskaana ei pidä stressata.

Eilen oli sitten kauan odotettu päivä, eli rakenneultra, jota olin jännittänyt aika lailla. Olin typeryyttäni ajautunut lukemaan kaikenlaisia juttuja mitä siellä rakenneultrassa voi pahimmillaan paljastua ja sitten hermoilin, äksyilin miehelle, enkä saanut nukutuksi hermoilultani. No ultrassa paljastui sitten oikein reipas vaavi. Siellä se joi lapsivettä, pyöri, sai hikan ja lopulta haukotteli. Kaikki tärkeät elimet olivat oikeilla paikoillaan ja oikean näköisinä ja kaikki mitatkin olivat sitä mitä pitääkin. Eli kaikki oli hyvin. Sukupuolta ei haluttu selvittää, tai minua olisi kyllä hieman uteluttanut, mutta oltiin miehen kanssa jo sovittu, että pidetään asia yllätyksenä, eikä mies nytkään halunnut tietää, joten ei siis kyselty. Eikä siinä ruudussakaan mitään näkynyt. Eli kaikki siis hyvin toistaiseksi. Toivotaan, että kaikki menee hyvin jatkossakin.

Muuten on mieli ollut vähän vuoristorataa. Olen ruvennut saamaan täysin yllättäviä itkukohtauksia, vieläpä jostain ihan järjettömästä. Viimeksi torstaina halusin suklaata ja sitten rupesi vaan itkettämään niin pirusti kun en sitä ihan siltä seisomalta voinut saada. Mies sentään lähti kiltisti kauppaan. Sitten mutustelinkin tyytyväisenä lähes koko Fazerin sinisen levyn, sillä aikaa kun mies valmisti tuhtia pihviateriaa meille. Hyvin pihvitkin upposi suklaan jälkeen ja lisääkin olisi voinut syödä. Huh tätä ruokahalua! Pitääpä tehostaa tuota liikuntapuolta. No ei sitä onneksi kovin usein tule tuolla tavalla puputettua, ainakaan toistaiseksi.

Vaavi potkii mahassa, mies tekee taas ruokaa. Pari vuokraleffaa odottaa. Koira kuorsaa sängyllä. Mitäs muuta sitä voisi lauantai-illalta toivoa? Noh, tiedän ainakin mitä muuta mies toivoisi… Minua ei vaan nappaa. No, ehkä taas joskus.